Darwin, Australia – Bali, Indonesia
12.8.2013
Julkaistu: 13.08.2013
Tiikerivaltio Indonesia on erilainen maailma. Noin 14.000 saarta, joista melkein puolet asumattomia, levittäytyy päiväntasaajan molemmin puolin 2500 merimailin matkalle. Niinpä maalla onkin ylivoimaisesti eniten ekvaattorilinjaa alueellaan. Kuukausi näissä maisemissa oli erilainen kokemus.
Taas meno maistuu.
Taas oli sellainen kaunis aurinkoinen aamu. Sadetta ei ole ollut moneen viikkoon. Mutta sellaista se on varmaan Suomessakin heinäkuun puolivälissä. Täällä down under on tosin keskitalvi. Darwinin Tipperary Waters Marinan sulkuportti oli jo auki. Sinne Melina pujahti ja hetken päästä oltiin taas vapailla vesillä. Uusi maailma odotti miehistöä, johon nyt kuului Kapun lisäksi Jukka ja vaimonsa Hanna. Otimme kurssin luoteeseen kohti Indonesian vesiä. Ensimmäinen kohde oli Timorin saari, jonka länsipuolisko kuuluu Indonesialle ja itäpuoli on nykyisin itsenäinen Itä-Timorin valtio. Siinäkin hommassa oli Ahtisaarella sormet pelissä.
Helppo meno jatkuu
Jos oli osuus Darwiniin helppo, niin samaa voi sanoa myös tästä legistä Darwinista Kupangiin, Timorin saaren lounaiskulmaan. Matkaa kertyi vajaa 500 nm ja koko ajan nautimme avotuulesta, myötävirrasta ja kauniista ilmasta. Päivämatkat olivat sellaisia 130 mailisia, mutta loppupäässä piti vetää jo käsijarru päälle. Hyvä myötävirta tuuppasi parisen solmua lisävauhtia ja Kupangin ranta alkoi lähestyä keskiyöllä, vaikka aamuun vasta tähdättiin. Lopulta keulassa oli avattuna muutama kierros kutteria ja loki näytti vain paria solmua, mutta SOG yli neljää. Ympärillä pörräsi puolisen tusinaa paikallisia kalapaatteja, joiden kulkuvalot olivat mitä sattuu, mutta helppo ne oli nähdä. Kaikissa oli valtavat loisteputkivalot kyljissä, varsinaisia tuulastajia koko porukka.
Tutka paljastaa hyvin karttojen virheellisyyden.
Voitelu toimii
Melinan ankkuri solahti veteen Kupangin edustalla 200 metriä rannasta. Siltä etäisyydeltä se näytti vähän nukkavierulta, mutta lähempää jo melkein surkealta. Silti se on noin puolen miljoonan asukkaan kaupunki, jossa on kuhinaa vaikka muille jakaisi. Se oli meille myös Indonesian entry port, jossa byrokratia on vielä voimissaan. Vaihtoehtoja on kaksi. Saapuva vene nostaa keltaisen tullilipun ja odottaa kunnes tulli tulee veneelle, sitten pitää itse juosta kolme neljä muuta ohviisia, joissa osassa ei puhuta lainkaan englantia. Ne sijaitsevat kaukana toisistaan, joten aikaa ja taksirahaa kuluu niiden etsimiseen. Toinen vaihtoehto on valita helppo tie; teimme diilin paikallisen agentin kanssa, joka otti passit ja veneen kaikki paperit. Seuraavana päivänä saimme vaihtarina nipun komeita papereita, joissa ei ollut leimoja säästelty. Niitä oli kaiken värisiä ja kokoisia joka kulmassa. Kukaan ei koskaan käynyt veneellä, eikä siis laskemassa juomia tai muuta arveluttavaa tuotavaa. Vastaavasti agentti rahasti oman palkkionsa noin 50 erkkiä ja esitti 70 euron laskelman siitä, mitä hän oli edelleen maksanut voitelukuluina papereiden joustavasta käsittelystä. Aika mielenkiintoinen järjestely, joka pitää vaan hyväksyä pitkin mutta joustavin hampain. Myöhemmin rantaan tullut jenkkivene ei halunnut suostua moiseen, mutta odotettuun tullia kolme päivää ankkurissa, alkoi mieli muuttua ja kyseinen kehitysapu alkoi tuntua ymmärrettävältä. Näin se on, maassa maan tavalla.
Nähtävyytenä Kupangissa
Ranta on matala, eikä mitään jollalaituria ole tarjolla. Varsinkin nousuvedellä jollalla rantautuminen on helposti uintikeikka, tuli sitäkin melkein testattua. Agenttimme neuvoi paikan mihin aina rantauduimme. Sen kohdalla oli paikallisen perheen koti, joka oli kyllä 100 vuotta vanhaa navettaakin kurjempi asumus. Perheen päällä oli toinen jalka amputoitu ja hän käytti yhtä kainalosauvaa, mutta se ei mitenkään haitannut hänen rivakkaa apuaan jollan nostamisessa hänen ”talonsa” eteen. Perheessä oli ainakin puolitusinaa lasta, jotka kovasti yrittivät olla apuna, ja istuivat sitten jollavahtina, kun itse lampsimme kaupungilla. Maksoimme joka kerta palvelusta muutamia euroja, joka täällä on silti ihan rahaa. Onhan 50 dollaria jo kelpo kuukausipalkka maassa, jonka BKT-luku on 2.000 dollaria. Vertailuna Suomen BKT on noin 200-kertainen.
Tilaskootterit ovat suosiossa Indonesiassa.
Kaupungin kapeille kujille ahtautui autoja, skoottereita, mopoja ja ihmisiä enemmän kuin Liikenneturva suosittelisi. Maassa on periaatteessa vasemmanpuoleinen liikenne, mutta vain ohjeellisesti. Kukaan ei estele, jos yrittää uida vastavirtaa. Torvet soivat joka tapauksessa koko ajan.
Me kiertelimme muutamia päiviä kaupunkia ja sen ympäristöä etsien nähtävyyksiä. Pian meille selvisi, että me olimme siellä nähtävyytenä. Sillä hetkellä olimme varmaan kaupungin ainoat valkoiset turistit, joita sadat ja sadat kauppiaat yrittävät saada huomionsa kohteeksi. Lisäksi tuhannet lapset huutelivat kaiken aikaa peräämme pyytäen ottamaan itsestään vaikka valokuvan. Tunnelma oli kaikin puolin ystävällinen ja iloinen, emmekä missään vaiheessa kokeneet mitään uhkaavaa. Toisaalta ei sitä aamuyöstä riekuttu paikallisessa baarissakaan riitaa haastamassa.
Kiertelimme saarta myös autolla tutustuen paikalliseen pienyritystoimintaan. Nyt on hanskassa suolan valmistus, tiilien teko, puuveistosten vuoleminen ja kivipatsaiden valmistus. Se ainakin jäi käteen, ettei leipä ole helpossa. Kupang on toistaiseksi yksi köyhimmistä paikoista mitä olemme nähneet. Silti kaikki lapset, joita oli melkein loputtomasti, olivat siististi puettuja ja aina niin iloisia ja kohteliaita.
Liskolandia
Neljä metriä itätuulta saatteli meidät matkaan, tosin Yanmarin avustamana. Näin jatkui koko eka vuorokausi, mutta sitten tuuli virkosi ja pian saimme niskaamme jo 15 metriä avotuulta. Melina ahmi aaltoja seitsemän kahdeksan solmun nopeudella, taas piti alkaa jarrutella, vaikka täysikuu valaisikin kauniisti meren pinnan. Olimme menossa Komodon luonnonpuiston alueella olevaan pieneen Rincan saareen. Noin 250 mailin pätkä päättyi taas aamun kajossa, jolloin tuuli lähenteli jo myrskylukemia. Kaarsimme hevosenkenkälahteen sisään ja löysimme mooringpoijun, joka oli edes osittain pienen kukun takana suojaten isommalta aallolta. Tuuli sen sijaan pääsi viheltämään oikein kunnolla. Puuskat olivat pian yli 21 metriä sekunnissa, ja hetken päästä alle puolet siitä. Tuulipaukut iskivät kylkeen noin minuutin välein; kova kohina kuului edestä ja sitten vene huojahti selvästi. Puolen minuutin päästä olimme taas leppeässä tuulessa, kunnes uusi paukku iski keulaan.
Komodon jättiliskot ovat oikeasti isoja.
Poijuköysi oli kyllä järeä, mutta meillä ei ollut mitään varmaa tietoa poijupainosta. Ankkuroiminen oli alueella jopa kielletty korallien säästämiseksi. Siinä sitten roikuttiin kaksi päivää ja vilkuiltiin usein rantaan, joka oli vain 50 metrin päässä. Jos poiju brakaisi, olisi vain muutama sekunti aikaa ennen ajautumista riutalle. Tämä tieto sai Kapun nukkumaan koiranunta kaukalossa ekana yönä. Vaan oli sitä muutakin katsottavaa rannalla. Tälläkin saarella asustelee maailman suurin liskolaji: Komodo Giant Dragon. Useita yksilöitä löntysteli pitkin päivää rantahietikolla. Suurimmat olivat noin kolme metriä pitkiä ja painoivat ainakin 150 kiloa. Ne syövät villisikoja, puhveleita ja muuta isompaa riistaa. Yksi yritti muutama viikko sitten ahmia paikallisen luonnonpuiston vartijan. Ne puraisevat uhriaan, joka saa siitä sellaiset myrkyt kylkeensä, että parissa viikossa isokin puhveli kellistyy ja sitten alkaa pidot. Rannalla häärivät myös vuorollaan villisiat ja apinalaumat, mutta kaikki lajit aina omilla vuoroillaan.
Kolmantena päivänä vihaiset tuulenpuuskat olivat historiaa ja jatkoimme matkaa itse Komodon saarelle, jossa on luonnonpuiston opastuskeskus ja lähellä myös pieni kalastajakylä. Avotuuliseilaus jatkui leppeästi, ja tietysti pelkällä genualla. Hetken teimme laskelmia ja arvioita, ja päädyimme siihen, että koko tähänastisesta matkasta noin 20 % on ollut isopurje ylhäällä. Ei paljon puutu, että Melina olisi voinut olla ensimmäinen vene maailmassa, joka on kiertänyt pallon ilman isopurjetta, heh heh. Voi tätä laiskuuden ihanuutta.
Komodon saaren etelälahdessa ankkuroimme puiston opaskeskuksen eteen ja seuraavana päivänä teimme muutaman tunnin retken oppaan kanssa etsien jättiläisliskoja. Turha reissu, vain vähän lantakasoja löytyi. Mutta sitten opaskeskuksen talojen alta löytyi useita dragoneita. Taas lähdettiin merta edemmäksi kalaan. Siellä ne lojuivat talon varjossa ja välillä tekivät pieniä retkiä ympäristöön. Ihmiset eivät olleet niistä moksiskaan. Vaan mitä jos karhu tai susi alkaisi asustella talon nurkissa Suomessa, johan siitä meteli nousisi.
Veneretki köyhyyteen
Kohtelias nuori mies tuli tarjoamaan venekyytiä kylälle ja kaupathan siitä tuli. Ahtauduimme hänen alukseensa, joka oli vähän herneen palkoa isompi. Oli siinä kovaääninen moottori, mutta ei starttia eikä vaihdelaatikkoa. Kone veivattiin kammella käyntiin ja sitten mentiin, sillä nyt puuttui sekä pakki että vapaa. Rantautuessa kone vain sammutettiin oikeaan aikaan ja vene lipui laituriin. Rannassa odotti ainakin 30 lasta muutamasta vuodesta teini-ikään. Osa yritti harjoittaa englannin opintoja turistin kanssa, osa vain hymyili leveästi. Kiertelimme kylän raittia ja nyt tuli kyllä uusi enkka. Jos Kupang oli aiemmin köyhälistan kärjessä, niin sijoitus parani juuri huomattavasti. Tämän kylän talot olivat jotain pellinpalojen ja sekalaisen puutavaran sekoituksia, joissa ihmiset kuitenkin asuivat. Äärimmäinen puute näkyi melkein kaikessa, mutta silti lähes joka talossa oli sentään satelliittilautanen pihassa. Asioilla pitää olla järjestys ja täällä se oli tällainen.
Satelliittilautasen se vaatii köyhempikin koti.
Olimme varanneet mukaamme kassillisen paperilehtiöitä, kyniä, t-paitoja ja muuta pientä, kaikki aivan uutta Darwinista ostettua tavaraa. Nyt oli aika leikkiä Joulupukkia. Hetkessä lapsilauma moninkertaistui ja sitten alkoi armoton kisa kuka mitäkin ehti repiä käsistä. Muutamassa minuutissa oli kaikki jaettu ja muutama pikkutyttö jäi vielä varmistamaan lahjojen loppumisen. Toisaalta tuntui hyvältä voida auttaa näitä lapsia edes näin pienimuotoisesti, mutta toisaalta tuntui melkein pahalta olla lauman keskellä, kun kymmenet ja kymmenet pienet kädet repivät tavaroita käsistä.
Jukka Korvatunturin lähettiläänä.
Kaiken köyhyyden keskellä jäi silti miettimään ympäristön tuhoamista, mitä he itse tekevät. Kaikki paikat ja nurkat olivat täynnä erilaista romua ja jätettä. Niitä sitten tonkivat kissat ja koirat, kanat ja siat, ja samassa kasassa pikkulapset leikkivät omia leikkejään. Päällimmäinen vaikutelma vierailusta oli hämmentynyt ja surullinen olo. Miten paljon maailmassa on köyhyyttä, mutta myös miten ihmiset itse tuhoavat ympäristönsä näillä ”paratiisisaarilla”.
Virta vie
Uusi aamu ja uusi suunta. Nyt lähdimme kiertämään Komodon saarta ja illaksi tähtäsimme pohjoispuolen autioon lahteen. Nyt alkoi maistua rauhaisa elämä. Sekä vuorovesivirrat että merivirrat ovat Indonesian vesillä mielenkiintoisia. Ne voivat olla puolesta solmusta jopa kuuteen solmuun ja opaskirjojenkin mukaan on vaikea sanoa milloin ja mihin suuntaan virta vie. Juuri niin. Välillä saimme aikamoisen boosterin edestä, kohta takaa ja välillä sivusta. Meren pinta oli täynnä pientä pystyaaltoa tai sitten täysin sileää ”häränsilmää”. Hetkessä kokka kääntyi 30 astetta ennen kuin autopilot ehti tehdä mitään korjausliikettä. Näillä nuoteilla pisteltiin vajaa päivä pohjoispuolen rauhaisaan lahteen, jossa ei ollut ketään muita. Ihanaa! Vaan auringon kaartaessa vuorten taa alkoi paikalle valua puolenkymmentä paikallista chartervenettä, jotka pyörittivät sukellusturismia näillä kulmilla. Se siitä rauhasta. Mutta eivät ne mitään meteliä pitäneet, saimme ihan rauhaisan yön.
Pojat kerjäysretkellä Weran rannassa.
Oli taas aika nauttia aamupalana pekonimunakas. Se on Jukan yksi bravuuri, jota on tyrkyllä joka kolmas päivä. Mutta sitä vartenhan ihminen syö niitä kalliita kolesterolilääkkeitä, että moisen menon kestää. Hyvää oli taas ja niillä kaloreilla jaksoi hyvin seilata Sumbawanin saaren Weran kylän rantaan asti, noin 40 mailia länteen. Vaihteeksi eteläinen tuuli henkäili vajaata kymmentä metriä ja genua keulassa kiskoi paattia mukavasti eteenpäin. Weran lähestyessä virta kääntyi nopeasti vastaiseksi samalla kun takatuuli vei venettä vauhdilla. Tämän kisan voitti neljän solmun virta, sillä pian nopeus pohjan suhteen oli vain pari solmua ja hetkessä aallot olivat korkeita ja pystysuoria. Vain hyvä onni esti saamasta ammeellista merivettä kaukaloon. Mutta vain tuntia myöhemmin olimme taas sileässä vedessä ja pienessä myötävirrassa kurvatessamme Weran rantaan ankkuriin. Rannassa oli paljon pieniä kalastajaveneitä ja kohta vielä enemmän yhdestä puusta koverrettuja herneenpalkoja. Jokaisessa oli kolme – kuusi lasta, jotka lähestyivät melkein laumana Melinaa. Sitten alkoi ihan rehellinen kerjäys. Useita palkoja oli ympärillä ja kymmenkuntakin kakrua roikkui veneen laidalla. Muutama yritti jo kiivetä kannelle, jolloin Kapun piti antaa selkeä viesti; sormen heristäminen riitti kommunikaatioksi. Jotkut lapsista osasivat muutaman sanan englantia ja he toimivat puhemiehenä. Toki kaikki olisi kelvannut; kellot, kamerat, vaatteet, aurinkolasit ja sillain, mutta jouduimme jakamaan vain värikyniä ja lehtiöitä. Nekin kelpasivat hyvin ja pikkuhiljaa tilanne rauhoittui. Lapset meloivat rantaan ja me pääsimme jatkamaan keskeytynyttä hetkeä, joka liittyi ankkuroinnin perinteisiin menoihin, tällä kertaa sitruunan kera.
Kaatopaikalla
Aamusta teimme rantaretken Weran kylään. Ensimmäinen ihmettely liittyi taas roskaantumiseen. Eikä ihme. Paikallinen rouva kantoi päänsä päällä korkeaa astiaa ja tyynen rauhallisesti kippasi sen silmiemme edessä mereen. Astia oli täynnä erilaista jätettä ja roskaa, eikä vähiten muovia. Ensimmäinen aalto vei roskaläjän puoli metriä ulospäin ja seuraava aalto palautti koko setin metrin verran rannan puolelle. Seuraava ylävesi nostaa sen vielä korkeammalle rannalle, kunnes alavesi vie sen osittain merelle ja jakaa saaliin seuraaviin rantoihin. Osa roskista jää pysyvästi asumaan omaan kotirantaan. Ja se kyllä näkyi rannalla; ihan uskomatonta luonnon raiskaamista. Täällä kaatopaikka ja merenranta tarkoittavat samaa asiaa.
Taas oli lapsia ympärillä ja saimme viimeiset kynät jaettua tytöille, jotka tallustelivat seuranamme ympäri kylän raittia. Köyhää ja ankeata oli täälläkin, muttei sentään Komodon voittanutta. Onnistuimme jopa ostamaan tuoretta leipää monien mutkien jälkeen ja samalla annoimme kohtuullisen määrän kehitysapua tähän kylään. Weran päätoimiala on indonesialaisten puisten perinneveneiden valmistus. Paatit kasataan pääasiassa ilman mitään metalliosia ja ovat kooltaan jopa 100-jalkaisia. Monet näkemämme charteralukset olivat juuri vastaavia.
Weran kylän veneveistämöt.
Pulau Medang
Seuraava legi oli taas 100 mailia, jota ei ehdi ajaa päiväsaikaan. Lähdimme iltapäivällä matkaan ollaksemme taas aamusta perillä, toisin kuin Finnairilla. Näihin maileihin mahtui kyllä ohjelmaa; genua puomilla, Yanmar, kutteri, Yanmar, kutteri, genua, reivattu genua, kutteri ja 20 tuntia lähdöstä saavuimme Pulau Medangin suojaan ja laskimme ankkurin. Välissä oli syöty pasta carbonara illallinen sysipimeässä ja vahdittu tutkalla ympärillä olevia laivoja ja kalastusaluksia. Lähes kaikilla kulkuvalot olivat sitä sun tätä, joten vahdilla oli kerrankin ohjelmaa. Veneiden ankkurivalotkin ovat täällä kummia; monivärisiä vilkkuja, milloin sinisiä, milloin punaisia, milloin valkoisia ja usein kaikkea yhtä aikaa.
Kauniisti hymyilevä nuori mies meloi tervehtimään meitä. Aikansa toivoteltuun rohkeni kysellä jotain pientä ”vastalahjaa” ja kohta t-paita ja lippis levensivät hymyä. Saaren oli kerrottu olevan asumaton, mutta nyt sielläkin asusteli 1000 henkeä kahdessa eri kylässä. Tällä kertaa emme halunneet lähteä joulupukkiretkelle. Toki teimme jollaretken asumattomalle biitsille edessämme. Vaan sieltäkin löytyi pari poikaa meitä vastaanottamaan. Pian selvisi, että vanhempi soittaa kitaraa ja pojat yhdessä vähän laulelevatkin. Me annoimme ensin suomalaisen musiikkinäytteen ja vetäisimme oikein komeasti, tai ainakin kovempaa kuin hyvin, lastenlaulun ”Piupali paupali”. Pojat kuuntelivat vakavina ja melkein taputtivat päälle. Nyt oli heidän vuoronsa. Pojat paransivat ryhtiä ja sitten biitsillä kajahti Indonesian kansallislaulu. Kolmannen säkeistön jälkeen taputimme ja päätimme luovuttaa. Olisihan meilläkin ollut lakkarissa vielä ”Porilaisten marssi”, mutta päätimme olla vieraskoreita. Annoimme viimeiset kynämme ja meloimme takaisin veneelle. Auringonlaskurituaalit jo odottivat. Sen jälkeen meillä sitten olikin sellainen muslimipaatti, ihan kuiva.
Timorin perinnemusiikkia – taustakuorossa Jukka, Hanna ja Kapu.
Gili Air
Vielä yksi yönyliheitto oli tarpeen. Balin itäpuolella on Lombokin saari ja sen luoteiskulmalla löytyvät pienet Gili saaret. Gili Air oli meidän kiikarissamme ja sinne oli taas vajaat sata mailia. Alku oli vauhdikas. Pelkällä genualla 6 solmua ihanneolosuhteissa. Sitten piti taas jarrutella, kun ei opi lähtemään tarpeeksi myöhään. Mutta aamun kajossa kaarsimme Gili Airin eteläpuolelle ja nostimme mooringpoijun lenkin Melinan keulapollariin.
Vietimme saarella pari päivää ja teimme sekä kävelyretkiä kylän raitilla että kiersimme hevosvankkureilla koko saaren. Nyt oli köyhyys kaukana. Turismi on tuonut näille saarille ihan erilaisen elintason, mutta silti roskaisuus jatkuu, surullista kyllä. Paikka on erityisen suosittu sukellusturismin kohde. Kilometrin raitilla joka kolmas talo oli sukellusfirma, välissä ravintola ja rompemyymälä. Pitkästä aikaa nähtiin myös valkoista turistin nahkaa, joka oli jo lupaavasti kypsymässä. Kaikkialla puhuttiin englantia ja fiilis oli rento ja ystävällinen. Ravintolapalvelut olivat sen verran edullisia, että niitä piti testata useamman kerran. Taas toteutui vanha totuus; halvalla ei saa hyvää, mutta nälkä siirtyi eteenpäin.
Mannerlaattojen saumalla
Lombokin saaren ja sen länsipuolella olevan Balin saaren väliä on kapeimmillaan kymmenisen mailia. Salmessa on vettä toista kilometriä ja se on tärkein merireitti Intian valtamereltä koilliseen. Laivaliikenne on erittäin vilkasta, muttei sentään Suomenlahden tasoa. Pienet kalaveneet täplittävät salmen ja nopeat turistikatit kaahaavat saaresta toiseen. Purjeveneitä ei kyllä näkynyt. Paitsi norjalainen sy Frida, joka on matkannut samoilla askelmerkeillä Kupangista lähtien.
Aalto nousee ja kuopat syvenevät.
Syvällä salmen pohjalla on mannerlaattojen sauma, joka erottaa Australian laatan Aasian laatasta. Nyt maan uumenissa vallitsi rauha ja tasapaino. Indonesiahan on yksi maailman tuliperäisimmistä alueista, jossa nytkin on viitisenkymmentä aktiivista tulivuorta. Me nappasimme mooringpoijun salmen keskellä olevasta pienestä Lembonganin saaresta ja vietimme vielä yhden rauhallisen illan ennen menoa Balin hulinoihin. Kävimme jopa rannassa ihastelemassa upeita leijoja, joita pikkupojat lennättivät. Ja nämä olivat leijoja isoilla kirjaimilla. Siipiväli useita metriä ja ne lensivät jättiläiskotkan tapaan parinsadan metrin korkeudessa. Niinhän siinä sitten kävi, että Kapu lähti rannalta mukanaan yksi sellainen komistus. Paikallinen pikkupoika ei jäänyt itkemään perään, sen verran hyvän hinnan osasi nyhtäistä Kapulta. Useampi ilta meni myöhemmin härvelin purkamisessa, jotta sen sai edes oviaukosta veneeseen sisälle. Vaan jonain päivänä tuo sininen petolintu lentää uljaana Barösundin kulmilla ja pikkupojat hihkuvat innosta. Ja pikkulinnut visertävät kauhuissaan.
Bali – Indonesian turistipyydys
Bali on yksi maailman suositumpia turistikohteita nykyisin, ja lukemattomille suomalaisillekin tuttu kohde. Meitä kiinnosti erityisesti saaren pääkaupungin Denbasarin eteläpuolella oleva Benoan satama ja siellä Bali International Marina. Elokuun viidentenä päivänä motoroimme kapeasta salmesta Benoan satama-alueelle ja kaarsimme riuttojen välistä marinan laituriin, jossa kolme keltapaitaista marineroa jo odotti valmiina. Olimme varanneet paikan etukäteen ja varmistaneet tulomme pari kertaa. Kaikki oli selvää ja marinan pomo puhutteli heti Kapua oikealla nimellä.
Satama on erittäin suojainen ja palvelut hyvää keskitasoa. Vesijohto on laiturilla, mutta vain pesukäyttöön. Tosin vettä kyllä kului, kun hinkkasimme kuukauden suolat pois kannelta ja kyljistä. Nyt on jo kaksi kuukautta edellisestä sateesta, jotka loppuivat Australian Cairnsiin. Laiturisähkö toimi laakista ja rannassa ovat pyykkipalvelut, ravintola, toiletit ja suihkut. Marinan työntekijöitä on varmasti riittävästi, varmasti yksi per vierasvene. Täällä voi myös teettää pohjanpesun sukeltajalla, josta syntyikin kauppa. Kuin myös boat boy -palvelut. Vieressä kolme poikaa on hinkannut isoa Hallberg-Rassya pari päivää ja kohta kiiltää.
Teimme yhtenä päivänä autoretken saaren pohjoisosiin. Auton vuokraaminen ei houkuttanut, sen verran hullunmyllyä liikenne on tälläkin saarella. Yhdellä sanalla kuvattuna todellinen sekamelska. Kuskimme oli vielä menomatkalla rauhallinen. Se tuli selväksi, että Balilla temppeleissä löytyy. Yhden päivän aikana näimme ainakin tuhat hindutemppeliä. Samoin tuhat myymälää, joissa kaupataan patsaita ja tuhat puuveistoskauppaa. Tuntui siltä, että näistä kaupoista tai pajoista olisi löytynyt oma ostos jokaiselle maailman ihmiselle.
Tunnistatko suomalaisen poliitikon?
Maisemat olivat komeita, vehreitä ja vuoristoisia. Iltapäivällä alkoi ruuhka painaa päälle ja kuskilla aikataulu pettää. Vaimo soitteli useamman kerran ja joka puhelun jälkeen kaasujalka painui syvemmälle. Loppumatkasta pitelimme kaikki kauhukahvoista kiinni ja odotimme pahinta. Töötti soi siihen malliin, että se menee vaihtoon ennemmin kuin jarrupalat. Tiet olivat täynnä skoottereita ja mopoja, joissa oli yleensä kaksi – viisi henkeä. Ja ne ajelivat vielä holtittomammin, usein vastoin liikennevirtaa. Näiden keskellä paahdoimme tuhatta ja sataa, mutta näyttää tämä uskonto toimivan. Lähtiessä kuski siunasi auton ja kojelaudalla matkusti pari uhrilahjaa, eikä turhaan. Hengissä astuimme marinan laiturille, mutta kuski ei saanut mitään tippiä.
Balin eteläkärjen länsilaidalla on kuuluisa Kuta. Se on kilometreittäin biitsiä, upeita surffiaaltoja ja loputon määrä hotelleja ja ravintoloita. Sekin piti katsastaa, parikin kertaa. Juu, on todellinen turistighetto hyvässä ja pahassa. Yhtenä iltana lähdimme sinne illalliselle. Taksi vie ja taksi tuo, noin 7 euroa per sivu. Illalla monta kilometriä rantaa muuttuu ravintolaksi. Biitsi on täynnä pöytiä ja tuoleja ja sisäänheittäjät kadun puolella tekevät parhaansa. Kadun vastapuolella ovat keittiöt, jossa sadat ja sadat grillit savuavat. Illan pimetessä rannalla tuikkivat tuhannet kynttilät pöydissä, joissa turistit nauttivat illallista ja elämästään leppeässä illassa. Kadun varresta nousee paksu savu taivaalle kertoen vartaiden ja muiden herkkujen kypsymisestä. Sen verran mustana on taivas, että hyvä ettei läheistä lentokenttää jouduta sulkemaan huonon näkyvyyden takia. Tuolla rannalla ruokitaan varmaan monia tuhansia ihmisiä joka ilta. Ja muutakin on tarjolla kuin leipää ja kalaa.
Indonesia on ollut mielenkiintoinen kokemus ja ehdottomasti kokonaisuus on plussan puolella. Monimuotoinen maa, jossa erityisesti ihmisten ystävällisyys ja avuliaisuus on ollut hieno kokemus. Indonesia kuuluu sarjaan: Melina suosittelee.
Tositoimet edessä
Uuden-Seelannin jälkeen lokiin on nyt kertynyt 4.700 meripeninkulmaa enimmäkseen helppoa ja vaivatonta purjehdusta. Täältä Balilta lähdetään eteenpäin elokuun puolivälissä ja silloin alkaa Intian valtameren ylitys tosissaan. Ensimmäinen pysäkki on Christmas Island noin 500 mailin päässä, sitten seuraava stoppi Cocos-Keeling atollilla 500 mailia myöhemmin ja sieltä sitten pitkä 2400 mailin legi Mauritiukselle. Plus sieltä Reunionin kautta Etelä-Afrikkaan noin 1500 mailia. Ja siellä pitäisi olla lokakuun loppupuolella. Kiirettä pitää.
Hannan lomaseilaus päättyi Balille.
Jukan vaimo Hanna lenteli kotiin Balilta ja uusi Hanna alias Hammi astuu taas kannelle, nyt jo kolmannen kerran. Tällä miehistöllä seilaamme Intian valtamerta aina Afrikan itäreunalle asti. Nyt meille voi toivotella suopeita tuulia ja mukavaa menoa. Sitä tarvitaan.
