Bali, Indonesia - Mauritius

20.9.2013

Julkaistu: 20.09.2013

Matkailupurjehdus vaihtui taas matkapurjehdukseksi. Kuukausi Indonesian vesillä oli ohitse ja nyt alkoivat mailit kertyä, kun pääsimme taas valtameripurjehduksen makuun. Ensin vajaat 600 mailia Joulusaarelle, sitten reilut 500 Cocos-Keelingin atollille ja näiden harjoituspätkien jälkeen noin 2.400 mailia Mauritiukselle. Ja kaikki tämä noin kuukaudessa. Miehistöllä taitaa olla suolaa suonissa, kun noiden rykäysten jälkeenkin purjehdus maittaa.

Harvinainen liikennemerkki – rapuvaara!

Bali International Marinassa oli lähdön tunnelma korkealla. Oli elokuun puoliväli ja sopiva aika karistaa maan haju nenästä. Melinan lisäksi suomalaisessa Verdessä, norjalaisissa Fridassa ja Imaginessa sekä hollantilaisessa Boomerangissa oli lähdön tunnelmaa.

Edellisten päivien aikana oli ahkeroitu aamusta iltaan. Taas oltiin paikassa, jossa yksinkertainen tankkaus saatiin jalostettua moninkertaiseksi työksi. Polttoainelotja kiinnittyi sataman laituriin, mutta ei sitä sentään siitä vaan lorotettu dieseliä tankkiin. Olimme hyvin tietoisia paikallisen polttoaineen laadusta, tai siis laadun puutteesta, emmekä halunneet ottaa riskiä huonolaatuisesta dieselistä. Niinpä polttoaine valutettiin ensin baja-filtterin läpi jerrykannuihin ja niistä sitten uudestaan baja-filtterin läpi veneen tankkiin. Tällä tekniikalla aikaa kului useita tunteja, mutta tulos oli vähintään kohtuullinen. Jerrykannujen pohjalle jäi vain vajaa desi tummaa litkua.

Laiturilla olevassa vesipisteessä luki varoitus veden laadusta. Niinpä tilasimme 33 sinistä 20 litran vesipulloa. Niitä samoja, joita Suomessakin näkee toimistojen nurkissa. Ne piti ensin rahdata laituria pitkin veneelle, nostaa kannelle ja kaataa yksitellen vesitankkeihin. Lopuksi tyhjät hylsyt kiikutettiin marinan toimiston kulmaan. Ei tainnut puoli päivää siihenkään riittää.

Lähtöä edeltävänä päivänä huvijahtien kipparit ahtautuivat samaan tilataksiin ja sitten kierrettiin joukolla viidessä eri ohviisissa kirjautumassa ulos Indonesian valtiosta. Vain yhdessä väännettiin kättä. Paikallinen tinanappi vaati 5.000 rupiaa per paatti, vaikka meidän käsityksemme mukaan kaiken piti olla ilmaista. Boomerangin kippari hoiti puheet tasankojuutalaisen ottein ja tarjosi 2.000 rupiaa. Kaveri raapi korvallista ja kipaisi pomonsa puheille, ja palattuaan nyökytteli päätään. Meillä oli siis diili, maksoimme muutaman euron verran tasinkoa virkamiesten pienen palkan päälle.

Sillä välin Melinan miehistö eli Hammi ja Jukka ahkeroivat supermarketeissa ja palasivat sellaisen kuorman kanssa, että nälkään ei kuolla ainakaan puoleen vuoteen. Lopuksi vene tarkistettiin huolella kaikin osin ja hyväksi havaittiin. Miehistö ja Melina olivat valmiit, kun Jukka oli vielä pitänyt Hannalle turvallisuusbriefauksen. Aluksella on kaikilta osin voimassa määräys: Safety first!

Tankkaus oli hidas ja hankala toimenpide Balilla.

Helppo avaus

Motoroimme kapeaa sunttia ulos merelle ja ihmettelimme kymmeniä pikaveneitä, jotka kiskoivat kilvan turisteja sekä veden päällä että ilmassa. Ei näyttänyt olevan ihan safety first meininkiä. Balin eteläpuolella otimme kurssin kohti Christmas Islandia. Mastoon nostettiin iso ykkösreivissä ja keulaan hulmautettiin jenni auki ja perään lukittiin tuuliperäsin töihin. Kevyt maininki saatteli matkaan, vahdit alkoivat rullata omaa tasaista tahtiaan ja illan pimetessä tähtitaivas tarjosi ihmeteltävää, kun sivistyksen valot olivat jääneet horisontin taakse.

Ensimmäinen vuorokausi nakutti lokiin 120 mailin matkan, edettiin siis viiden solmun nopeudella. Välillä tuuli kiertyi enemmän auki, jolloin keulapurje vaihdettiin virsarille. Meri oli edelleen leppeä ja vauhtikin alkoi parantua; toinen vuorokausi jo 130 mailia. Juuri ennen pimeyden laskeutumista ohitimme 2 – 3 metriä korkean tötterön kymmenen metrin päästä. Oli luultavasti jonkinlainen kalastukseen liittyvä merkki, tietysti valaisematon. Onneksi kuu kaivautui pilven alta esiin ja valaisi tietämme melkein aamuun asti. Kolmas vuorokausi tuotti jo 155 mailia. Tuulta alkoi olla yli 20 solmua, joten reivasimme isoa lisää ja jatkoimme yhä vauhdikkaampaa menoa. Myötäinen merivirta tuli myös avuksi ja neljäs vuorokausi tuotti jo 176 meripeninkulmaa. Ei hassumpaa; keskinopeus 7,3 solmua!

Tropiikin yö laskeutuu merellä.

Christmas Island näkyi jo aamulla horisontissa ja puolen päivän maissa kurvasimme Flying Fish Coven lahteen, joka on koko saaren ainoa varsinainen satama. Rannan reuna on erittäin jyrkästi nouseva, joten ankkurointi on taiteen laji. Rannasta löytyi myös kolme keltaista mooring poijua, mutta kaikki olivat jo käytössä. Viimeisen vapaan oli napannut Boomerang, joka oli saapunut muutamia tunteja aiemmin. Saimme sataman toimistosta ohjeita, mihin ankkuri kannattaa laskea, ja mihin ei. Rannan reunassa on isojen laivojen kiinnityspisteitä ja ne taas oli varmistettu sataman poikki asetetuilla paksuilla kettingeillä. Sellaisen alla oma ankkuri varmasti pitäisi, mutta lähtö olisi sitten eri juttu. Löysimme 10 metrin syvyydestä pläntin, johon Bruce solahti ja pito varmistettiin huolella; siinä on ja pysyy.

Viranomaisvastaanotto oli taas ystävällinen, mutta tarkka. Menimme jollalla rantaan, jossa ainakin kolmen sortin virkailijoita odotti. Nyt jopa verrattiin passikuvaa ja naamaa keskenään. Jukan piti ottaa jopa aurinkolasit pois, jotta saivat tunnistettua miehen. Puolessa tunnissa homma oli valmis ja olimme tervetulleita saarelle.

Suosittu turrekohde

Sitten aloimme ihmetellä. Sataman edessä pörräsi muutama aussi sotalaiva, onhan Christmas Island osa Australiaa. Pienet yhteysveneet kuskasivat jatkuvasti väkeä laivoilta rantaan, jossa monet pikkubussit olivat valmiina jatkokuljetukseen. Nyt ei ollut kyse ihan tavallisesta turistien rahtaamisesta rantaan, sillä nämä turret olivat laittomia pakolaisia. Joulusaaresta on tullut oikein suosittu kohde, jonne jatkuvasti saapuu pakolaisveneitä Kaakkois-Aasian eri kulmilta. Jopa 40.000 pakolaista saapuu vuosittain, paras päiväsaldo oli ollut yli 300 henkeä.

Kun pakolaisalus saapuu Christmas Islandin aluevesille, se laukaisee EBIRB-hälyttimen. Aussien sotalaiva menee ”apuun” ja kerää kannelleen pakolaisjoukon ja tuo heidät rannan reunaan, josta yhteysveneet tuovat heidät laiturille. Saattoveneenä pörrää armeijan nopea kumppari, josta vahditaan, ettei kukaan pakolainen pääse karkaamaan. Rantalaiturilla oli ahdasta, kun turret siirrettiin turvatarkastuksen jälkeen busseihin, joilla matka jatkui saaren keskellä olevalle vastaanottoleirille. Siellä sitten tuhannet pakolaiset odottavat jatkokäsittelyä. Australia on juuri tehnyt sopimuksen Papua-Uuden-Guinean kanssa, jonka perusteella turret jatkavat matkaa edelleen heidän ”vieraakseen”. Kun turret on siirretty pakolaisaluksesta, se hinataan vähän ulommaksi merelle ja sen jälkeen alus upotetaan polttamalla. Tämän rumban pyörittäminen mahtaa olla kallista ausseille ja varmaan aika turhauttavaa työtä laivastolle. Nyt sitä on jatkunut jo 10 vuotta eikä loppua näy.

Aussien sotalaivoille on tarvetta.

Joulusaari löydettiin vuonna 1643, kun Itä-Intian Kauppakomppanian palveluksessa oleva kapteeni William Mynors näki saaren joulupäivänä ja nimesi sen juhlan kunniaksi. Myöhemmin saarelta löydettiin rikkaat fosfaattiesiintymät ja kaivostoiminta onkin saaren ainoa merkittävä toimiala. Vietimme saarella viitisen päivää ja kurvailimme myös skoottereilla maisemissa, joissa voisi viihtyä pidempääkin. Saaren erikoisuus ovat punaiset ravut, joita on paikoin kuin sopuleita Lapissa, eli monia miljoonia. Kävelylenkki sademetsässä vahvisti asian sillä joka askeleella piti varoa astumasta niiden päälle. Kun saavuimme takaisin rantaan, oli lahteen asennettu kolme uutta mooring poijua, joista mekin nappasimme yhden. Satamatoimiston kaveri valitteli, etteivät he tietäneet etukäteen usean veneen saapumisesta saareen. Muuten olisivat jo etukäteen lisänneet poijuja. Että sellaista palvelua täällä.

Terveisiä Korvatunturille

Katselimme saarta myös sillä silmällä; olisihan se oivallinen paikka Joulupukin kesäasunnoksi. Lähetimmekin Korvatunturille postia, jos vaikka kiinnostaisi. Samalla myös huolehdimme siitä, että kaikki tapaamamme lokaalit nyt tietävät, että Joulupukki asustelee Suomessa. Ei siis Norjassa, vaikka Fridan miehistö myös sellaisia valheita levittelee maailmalla. Saarelta löytyi myös muutama kunnon supermarket, joiden valikoima oli vallan riittävä ja saimme hyviä täydennyksiä tuorepuolelle. Sitten alkoi meren kutsu koukuttaa. Cocos-Keelingin atolli odotti uusia vieraita.

Joulupukille lähti postia.

Cocos-Keelingin atollille

Genua auki ja menoksi, lukee lokikirja sivulla 23. päivä elokuuta. Frida oli jo tunnin edellä ja Verde kurvasi perään. Melinan SOG-nopeus oli heti kättelyssä kahdeksan solmua ja ETA kolme vuorokautta. Alkumatka pisteltiin pelkällä genualla ja loppupää pelkällä kutterilla. Eihän sitä nyt näin lyhyille väleille ehdi isopurjetta nostaa. Kolme vuorokautta ja seitsemän tuntia myöhemmin kaarsimme Cocos-Keelingin atollin pohjoiskulmasta riutan suojaan keskinopeuden ollessa 6,8 solmua. Osuutta voi kuvata sanoilla vauhdikasta, keinuvaa ja hienoa matkantekoa. Konemaileja kertyi viisi ja matkaa 535 nm yhteensä.

Cocos-Keelingin atolli koostuu useasta saaresta ja laajoista riutoista. Asuttaja saaria ovat Home Island ja West Island. Vierasveneille on varattu ankkurialue heti sisääntulon jälkeen Direction Islandin leestä. Sinne kyllä johtaa vähän monimutkainen väylä punaisen ja vihreän reunamerkin opastamana, mutta silti lähes kaikki perässä tulleet ajoivat ne väärin hiipien korallialueen poikki lähinnä hyvällä onnella. Me tulimme kyllä oikeasta välistä, mutta annoimme silti Fridan mennä edeltä, onhan siinä nostoköli. Saimme heiltä vahvistuksen, että vihreän viitan kohdalla hyvin pohjassa näkyvä korallikenttä oli sentään yli kolmen metrin syvyydessä. Ankkuripaikalla oli jo melkein tungosta, toistakymmentä venhoa roikkui ankkurinsa varassa navakoituneessa tuulessa. Löysimme sopivan tyhjän välin Melinan ankkurille ja pian suoritimme onnistuneen ankkurinlaskun edellyttämiä jatkotoimenpiteitä. Päälle otettiin vielä toiset.

Jukka väsäsi Melinan muistolaatan Direction Islandille.

Aamulla satoi; hieno juttu! Saimme taas taivaallisen huuhtelun, jolla suola pestiin Melinan kannelta. Jukka kuivasi paikat ja Hammi harjoitti pyykkäystä. Kapulle jäi sisäpalveluohjesäännön mukaisia tehtäviä.
Sitten saimme ilosanoman. Meidän ei tarvinnut lähteä märälle jollamatkalle Home Islandille, jossa clearaus hoidettaisiin. Viranomaiskumppari saapui lahdelle ja alkoi kirjata veneitä saapuneiksi tänne Australian läntisimpään kolkkaan. Taas voi kiitellä palvelun ystävällisyyttä ja tehokkuutta, eikä kenellekään tarvinnut maksaa mitään. Ohjeiden mukaisesti meillä oli tietysti keltainen karanteenilippu ylhäällä. Sitä myös ruttolipuksi kutsutaan, sillä sana karanteeni tulee Italian sanasta quaranta, neljäkymmentä. Kun Euroopassa riehui musta surma, otettiin Venetsiassa käyttöön 40 päivän jakso, jonka jälkeen sataman edustalle ankkuroituneen laivan miehistö sai vasta tulla rantaan. Custom & Border Protection -teipein varustettu RIB jatkoi seuraavan veneen kylkeen ja me kiskoimme ruttolipun alas. Olimme taas virallisesti Australiassa.

Paratiisin rakentajat

Kapteeni William Keeling, myös noita Itä-Intian kauppakomppanian kippareita, löysi atollin jo vuonna 1609, mutta vasta reilut 200 vuotta myöhemmin varakas englantilainen Alexander Hare vaati aluetta itselleen perustettuaan sinne oman valtakunnan 40 malajinaisen kanssa. Varsinainen paratiisi varmaan mielessään. Harmillisesti skotlantilainen kapteeni John Clunies-Ross saapui saarille pian Haren jälkeen ja hänellä oli myös samat ajatukset vallata alue itselleen. Hetken herrat kävivät käden vääntöä asiasta, mutta lopulta malajinaiset vaihtoivat puolta ja pakenivat Clunies-Rossin puolelle. Se ratkaisi pelin ja kuningatar Victoria myönsi Clunies-Rossin perheelle valtaoikeudet saariin. Perhe hoiti aluetta mallikkaasti ja antoi myös alkuasukkaille täyden tasa-arvon. Edelleenkin saarella asuu paljon suvun jälkeläisiä.

Pakko kai jonkun on täälläkin olla, Hammi tuumii.

Nautimme tämän lähes paratiisilta vaikuttavan atollin kauneudesta ja rauhasta useita päiviä. Toki kiertelimme välillä sekä Home Islandilla että West Islandilla, jonne oli nopea vesibussi yhteys pari kertaa viikossa. Home Island oli selvästi tummempien malajien asuma-alue ja West Island taas eurooppalaisten asuttama. Yhteensä saarilla asustaa alle tuhat henkilöä, joten hiljaista oli kylän raiteilla. Sen mekin huomasimme. Onneksi kylän ainoa kauppa oli auki ja saimme mm. sämpyläjauhoja ja banaanilastuja, joilla pääseekin jo pitkälle.

Yhtenä aamuna laitoimme vesikoneen päälle, koska ankkurialueen vesi oli varsin kirkasta ja alueella oli tiukat määräykset septitankkien käytölle. Nyt Katadyn alkoi kolkattaa vieraalla tavalla eikä mitään virtausta syntynyt tuotantopuolelle. Siis rikki! Kapu ja Jukka avasivat letkuja pitkin matkaa ja saivat paikallistettua vian pumpun koneistoon, sinne vähiten toivottuun paikkaan. Verden kippari huudettiin apuun, olihan tuo insinöörismies ja kuulemma avannut oman Katadynin jo muutamaan kertaan. Hänen toimiessa supervisorina uskalsimme purkaa pumpun atomeiksi ja sieltähän se vika löytyi. Männän päässä olevan akselin lukitusmutteri oli irronnut omia aikojaan ja pumppu löi tyhjää. Mutteri kiinni ja paketti kasaan. Sitten pantiin virrat päälle ja johan pelitti. Helppo homma kun sen osaa eikä aikaakaan mennyt koko hommaan kuin viisi tuntia! Mutta Manun se vaati, että uskalsi ruveta purkuhommiin.

Meren kutsu

Vajaa viikko Cocos-Keelingin atollilla vierähti nopeasti ja sitten tuli noutaja. Meri kutsui meitä ja montaa muutakin venettä. Saimme uloskirjautumisen taas hoidettua Direction Islandilla ja syyskuun ensimmäisenä kellon kumahtaessa 12 lyöntiä alkoi Intian valtameren ylityksen pisin osuus. Edessä oli yli 2.300 merimailia valtamerta, jossa tuulta ja merenkäyntiä pitäisi olla enemmän kuin tarpeeksi.

Cocos-Keelingin ankkurilahti on Direction Islandin edessä.

Hyvin alkoi tämäkin osuus. Ensimmäinen vuorokausi lyhensi matkaa 148 mailia, toinen 164 ja kolmas 161 meripeninkulmaa. Joka aamu yritimme kukin arvata, kuinka monta mailia olemme edenneet edellisen vuorokauden aikana. Lähinnä oikein vastannut sai pisteen. Niistä sitten kisattiin koko matkan ajan. Olipa jännittävää! Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia merenkäynti oli vain kohtuullista ja meno pääosin miellyttävää. Erilaiset juhlahetket alkoivat täyttää päiviä. Ensin tuli 25.000 mailia täyteen Haukilahdesta lähdön jälkeen, sitten pärähti ekat 1000 mailia tällä osuudella. Sitähän piti juhlia oikein kunnolla. Hammi pisti uunin päälle ja iltapäivällä pöytään katettiin sellainen tonnitorttu. Toki 1000 meripeninkulmaa oli jo takana, mutta nimi johtui siitä, että jokainen lusikallinen oli tuhat kaloria. Kapu otti lisää.

Eikä se leipominen siihen loppunut. Meillähän oli niitä grahamjauhoja Cocos-Keelingiltä, joten Hammi taikoi melkein joka kolmas päivä pellillisen tuoreita sämpylöitä. Ja kun vauhtiin päästiin, niin ne katosivat korista alle päivässä. Kaupan päälle veneessä leijui herkullinen leipomon tuoksu. No, monelle on käynyt huonomminkin.

Kyllä meno maittaa

Päivät pisteltiin yleensä vähän rivakammin ja yöksi aina riisuttiin neliöitä, jottei pimeässä jouduttaisi ylläreihin. Pääosin tuuli oli 12 – 14 metriä sekunnissa, plus puuskat päälle. Puolivälissä matkaa saimme alle tunnin ajan kyytiä, jonka vauhditti lähes 20 sekuntimetrin tuuli. Sitten taas palattiin normitasoon ja meno tuntui leppoisalta. Uskomatonta miten nopeasti merenkäynti muuttui pehmeästä keinunnasta ankaraan keikkumiseen ja muutamaa tuntia myöhemmin sisällä luuli veneen olevan ankkurissa vaikka vauhtia oli reilut kuusi solmua. Alkumatkan ohjailusta vastasi WP, jolloin sähköä kului vähemmän kuin itse tuotimme tilalle. Akut olivat jatkuvasti 100 % tasolla. Sitten ajauduimme ennusteiden mukaisesti tyveneen ja pistelimme noin vuorokauden koneella, mutta koko loppumatka taas hoitui tuulen voimalla. Päivämatkat vakiintuivat 150 mailin tasolle, joten keskinopeus oli koko ajan reilut kuusi solmua. Viimeinen viikko seilattiin pelkällä genualla tai kutterilla, monesti nekin reivattuna. Eli säädimme purjeiden tehoa siten, ettei nopeus ylittänyt yleensä seitsemää solmua. Siten meno oli pääosin pehmeää ja mukavaa. Tosin merenkäynti keikutti purtta vähän väliä siihen malliin, ettei mikään tavara pysynyt paikallaan. Vapaavahdissa oleva nukkuja vähiten.

Kolme laivaa oli törmäyskurssilla – me väistimme.

Loppumatkasta saavuimme alueelle, jossa kulkee laivareitti Hyväntoivon niemen ja Kaakkois-Aasian välillä. Paras saldo oli 20 laivaa päivässä ja kolmasti ajauduimme törmäyskurssille jonkun rahtarin kanssa. Me lopulta aina väistimme, vaikka meriteiden sääntöjen mukaisesti konealuksen olisi pitänyt muuttaa kurssiaan yhteentörmäyksen välttämiseksi. Vaan mihin voi valittaa?

Me olimme päättäneet seilata suoraan Mauritiukselle, joten jätimme väliin Rodriquen saaren, joka sinällään osui kyllä matkan varteen. Se sijaitsee noin 300 nm Mauritiuksesta itään, mutta me tyydyimme ihailemaan rannan valoja 10 mailin päästä. Sinne kaarsivat Boomerang, Imagine, Frida ja pari muuta venhoa.

Mauritius horisontissa

Vajaa kuusitoista päivää lähdön jälkeen alkoi Mauritiuksen saari kohota merestä. Aamun kajossa kiersimme pienet pohjoispuolelle jäävät saaret ja otimme tiukan kurssin Port Louisin satamaan. Saaren leessä meri oli sileä kuin pikkulapsen poski ja Melina kiisi kuuden solmun vauhdilla suoraan pisteelle. Sataman suulla saimme port controlilta luvan saapua sisälle ja mailin päässä kiinnityimme Customin laituriin. Kello oli paikallista aikaa puoli kahdeksan, aamulla. Saimme määräyksen odottaa veneessä noin tunnin veran, kunnes virkavalta saapuu paikalle ja kirjaa meidät sisään. Se tunti käytettiin hyödyksi. Ensin nautimme oluet, joilla kastelimme ikenet. Sitten Hammi tarjoili geeteet ja sitten meillä olikin oikein mukavaa. Olimmehan juuri päättäneet Indian Oceanin pisimmän legin, 2.358 merimailia plakkarissa. Osuus oli ehdottomasti helpompi ja miellyttävämpi kuin etukäteen odotimme, ja hyvä niin. Tosin aika erilaista kuin Itämeren seilaus; valtameri ja 12 sekuntimetrin keskituuli tarjoavat kyllä vähintäänkin kohtuullisen merenkäynnin. Mutta silti olemme olleet taas onnekkaita. Kaikki on kunnossa, ei mitään vaurioita miehistössä eikä venhossa.

2358 nm takana – Hammi taikoi geeteet Mauritiuksen rannassa klo 8.

Mauritiuksen kirjausprosessin erikoisuus olivat leimat. Virkaväki nuiji papereihin useita omia leimojaan ja Melinan leimasimelle oli käyttöä enemmän kuin aiemmin yhteensä. Kapu lätki Melina -leimoja ainakin 20 paperin kulmaan ja virkapukuiset nyökyttivät tyytyväisinä. Puoli tuntia myöhemmin saimme laskea ruttolipun ja kurvasimme parin kaapelin päähän Caudan Marinan satama-altaaseen. Melinalle osoitettiin erinomainen kylkipaikka altaan perältä loistohotellin edestä ja sitten olikin aika jatkaa aamulla keskenjäänyttä harrastustoimintaa.

Vietämme täällä Mauritiuksella noin viikon ja sitten on edessä pikapyrähdys (133 nm) Reunionin saarelle, jossa euro on valuuttana. Se on siis yksi Ranskan etäispesäkkeitä. Sieltä sitten alkaa koko matkan ennakkoon pelätyin osuus Etelä-Afrikan rantaan. Mutta meidän tuurillamme sekin osuus sujuu varmaan ilman isoja ongelmia. Näillä mennään ja katsotaan mihin se riittää.

Kuvat 20.9.2013