Tonga cruising
1.– 30.9.2012
Julkaistu: 01.10.2012
Tonga, valaiden valtakunta on nimensä mukainen. Yli 200 valashavaintoa saivat meidät vakuuttumaan siitä, että valaskolari on todellinen riski. Mutta samalla Tonga, ja erityisesti pohjoinen Vavau Groupin saaristo on ainutlaatuisen hieno seilausalue. Pitkien valtameriosuuksien jälkeen osasi taas arvostaa sileän veden päiväpurjehdusta; loistavia ankkurilahtia lyhyiden päivämatkojen päässä, kivoja rantakuppiloita ja ystävällisiä ihmisiä pikkukylissä. Suuri osa ympärillä olevista veneistä alkoi myös olla tuttuja matkan varrelta, joten jälleennäkemisen iloa oli ilmassa, ei vähiten silloin kun Försti palasi kannelle syyskuun alussa.
Sileän veden luovi maistui Vavaulla.
Seitsemänkymmentäkaksi tuntia kotoa lähdön jälkeen Försti astui Tongan maaperälle Nukualofan lentokentällä. Ensin Hesasta Pariisiin, sieltä Los Angelesin kautta Tahitille, josta jatkolento Aucklandiin oli tuntitolkulla myöhässä. Siitä seurasi myöhästyminen Tongan koneesta, joka oli päivän ainoa. Mutta sitkeän matkailijan tarmolla Försti junaili itsensä ensin Fijille ja pääsi sen kautta vielä illalla jatkamaan Tongalle, jossa Kapu odotteli kentän aulassa. Sieltähän se Försti saapui uupuneena, mutta onnellisena. Se toinen vaihtoehto olisi ollut pakollinen roikkuminen Aucklandissa viikonlopun yli, koska vasta maanantaina olisi ollut seuraava suora lento Tongalle.
Uusia määräyksiä
Tosin matkatavarat jäivät Uuteen Seelantiin, mutta se oli pikkujuttu. Aluksi Förstiä ei meinattu lainkaan päästää Aucklandista eteenpäin, koska hänellä ei tietenkään ollut paluulippua Tongalta. Hänhän oli tulossa Melinan miehistöön ja purjehtimaan Uuteen Seelantiin. Kapulta oli kirjallinen kutsu, jossa hänen ilmoitettiin saapuvan veneen miehistöön. Kutsu oli Kapun allekirjoittama ja jopa veneen leimalla varustettu. Se ei kuitenkaan riittänyt. Uusien määräysten mukaan, joista emme tietenkään tienneet mitään, miehistökutsu olisi pitänyt lähettää hyvissä ajoin (?) Tongan immigrationille, joka sitten sen perusteella lähettää virallisen luvan saapua maahan ilman paluupilettiä. Nyt ongelmaan löytyi vain yksi ratkaisu Aucklandissa: piti ostaa paluulippu Tongalta Uuteen Seelantiin, onneksi sen sai palautuskelpoisena.
Alkuviikosta piti sitten hakea tullin toimistosta kopio siitä, että Melina on todella kirjautunut Nukualofan satamaan Tongalla. Sitten reippailtiin pari kilsaa immigrationille, jossa saatiin lisättyä Försti miehistöluetteloon. Pyydettiin vielä senkin tiedon vahvistukseksi leima ja nimmarit. Lopuksi käytiin lentoyhtiön toimistossa sopimassa paluulipun peruutuksesta ja rahojen palautuksesta. Lupasivat hoitaa asian kuntoon kuudessa viikossa. Kyllä maailmaan mahtuu vielä paljon byrokratiaa, mutta nytkin kaikkialla - Uudessa-Seelannissa, Fijillä, Tongalla - asiat hoidettiin erittäin ystävällisesti ja virkailijat käyttivät runsaasti aikaa Förstin asioiden hoitamiseen. Matkapakaasikin tuotiin laiturille pari päivää myöhemmin ja kaikki oli tallessa.
Järjestöhommia
Nukualofan satama-allas laivasataman kyljessä ei ole mikään erityinen nähtävyys. Altaan kulmasta löytyi kuitenkin pieni kioski, joka osoittautui Nukualofa Fishing Clubin kuppilaksi ja kerhotilaksi. Ovensuussa oli teksti: Members only. Kapu kävi yhtenä päivänä jututtamassa baarimikkoa ja sai saman tien kutsun liittyä jäseneksi. Nimi listalle ja baari oli auki. Pari päivää myöhemmin Kapu ja Jukka kurvasivat kaupparetkeltä geeteelle kalakerhon kuppilaan, jossa olikin jo runsaasti väkeä. Mekin saimme esityslistan ja tilipaperit eteemme. Kalakerhon vuosikokous alkoi saman tien ja pari minuuttia myöhemmin meidät oli valittu ääntenlaskijoiksi. Kokous eteni niin kuin niillä on tapana, ja kohta pitikin jo äänestää uudesta puheenjohtajasta. Kapu ja Jukka laskivat äänet kahteen kertaan; istuva presidentti Derek voitti niukasti 12 – 10. Kokouksen jälkeen yhdistys tarjosi ääntenlaskijoille geeteet, ja vähän pöydissä jo supistiin, pitäisikö kaukaiset vieraat kutsua klubin kunniajäseniksi. Kiitimme tarjoilusta, toivotimme kireitä siimoja ja poistuimme takavasemmalle.
Melina ja Vavaun ankkurilahti No 10.
Takaisin pohjoiseen Vavaulle
Muutamat päivät kuluivat Nukualofan kulmilla sopivaa säätä odotellessa. Lämpötilakin oli laskenut alle 25 asteen ja miehistö paleli. Yöllä oli jopa ohuelle filtille kysyntää. Ulkona merellä puhalteli idästä ja koillisesta ihan miehekkäästi, joten meitä ei kiinnostanut lähteä tamppaamaan vastaisessa kohti Vavaun kulmia, joka on ilman muuta Tongan paras seilausalue. Sitten säätyyppi vaihtui ja sateidenkin piti häipyä. Oli taas aika nostaa kytkintä. Tongalla pitää kirjautua joka satamassa sisään ja ulos, joten Kapu käväisi ensin satamatoimistossa maksamassa satamamaksun. Se oli aikaperusteinen, minimiaika yksi kuukausi. Onneksi ehdittiin roikkua altaassa oman ankkurin varassa yli kaksi viikkoa. Maksuperuste oli aluksen paino, joten aika vähällä selvittiin, rahtilaivoihin verrattuna. Sitten customiin, jossa piti vahvistaa seuraavat pari satamakohdetta. Meillä ne olivat ensin Haapai Groupin alue noin 100 mailin päässä ja sieltä sitten 70 mailia Vavau Groupin alueelle. Palvelu oli taas äärimmäisen ystävällistä ja iloista. Herra tullivirkailija kyseli paljon Suomesta ja vinkkasi sitten naapuripöydän ääressä istuvaan nuoreen naiseen, jolla myös oli virkapaita päällä. – Hänelle pitäisi löytää suomalainen mies. Kapu katseli iloista tummatukkaista daamia, joka hymyili niin leveästi että kultainen ylähammas melkein häikäisi auringon paisteessa. – Kyllä tuollaisille kaunottarille on kysyntää Suomessa. Lupaan viedä tietoa eteenpäin, Kapu vakuutti bublikaaneille. Harmi, ettei ollut kameraa mukana, olisi Melinan nettisivuille saatu deittipalsta.
Seuraavan päivän lähtö meni pipariksi. Kaatosade alkoi uudestaan aamusta ja jatkui koko päivän. Me laskimme biminikatoksen sivuseinät alas ja tutkimme maailman harmautta muovi-ikkunoiden takaa. Kirjallisuus oli kovassa kurssissa, Kapu luki nuoruutensa seikkailukirjaa. Afrikan safari on Rauno Pankolan kirjoittama huima kertomus matkasta autolla Afrikan mantereen ympäri. On siinä Land-Rover ja miehistö saanut kyytiä yli 50 vuotta sitten.
Valaita, valaita
Syyskuun seitsemännen päivän aamu oli kuin matkailuesitteistä. Heti kukonlaulun jälkeen kurvasimme ulos satama-altaasta ja pian iso plus genua kiskoivat Melinaa mainiossa sivutuulessa kahdeksan solmun vauhdilla koilliseen. Puolen päivän kohdalla oli jo 15 valashavaintoa takana. Pari niistä niin lähellä edessä, että jouduimme väistämään noita merten valtiaita. Laitoimme aina koneen päälle, kun valaat olivat ihan lähellä, mutta vaikea sanoa onko koneen äänellä mitään pelotusvaikutusta. Ei ainakaan siltä näyttänyt. Iltapäivän lopulla kaarsimme pienen asumattoman saaren Nomuka Ikin taakse ankkuriin. Päivän saldo oli 23 valasta. Tongan vesillä viihtyvä lajike on humpback whale eli ryhävalas, jolla on isot sivuevät ja valkoinen vatsapuoli. Pituutta 40 - 50 jalkaa ja painoa melkein saman verran tonneissa. Silti rannan reunasta löytyi vielä isompi. Sen pituus oli 131 jalkaa ja kylki sininen. Stadionintornin korkuinen masto heilui kevyesti mainingissa. Melina moikkasi lajitoveria ja ankkuroitui kohteliaan etäisyyden päähän koralliriutan suojaan. Upea 60 mailin päiväpurjehdus melkein sileässä vedessä maistui myös miehistölle.
Pituus 50 jalkaa ja painoa 40 tonnia.
Lauantaiaamuna olimme jo kello kahdeksan matkan päällä. Ensin saimme nauttia hyvästi sivumyötäisestä, joka päivän aikana kiertyi sivutuulen kautta vastaiseksi. Iltapäivän lopulla teimme jo muutaman vendan ja otimme uuden kohteen, jonne ehtisimme ennen pimeää. Haafevan saaren reunassa olevan riutan sisäpuolella oli mainio ankkurialue, jonne pujahdimme iltapäivän lopulla. Se sama iso sininen oli jo siellä vaikka lähti aamulla meidän jälkeemme. Tasoituksilla olisimme varmaan voittaneet, tai ainakin tultu toiseksi.
Aamukirkossa
Sunnuntai on tongalaisille pyhäpäivä. Silloin ei tehdä mitään, ei yhtään mitään. Paitsi käydään kirkossa. Aamulla Försti kaivoi vaatekaapista pitkän, polvet peittävän mekon ja olkapäät peittävän jakun. Kapukin vaihtoi shortsit sellaiseksi kolmevarttimalliksi, jossa polvet jäävät juuri ja juuri peittoon. Puhdas valkoinen kauluspaita täydensi asun. Olimme valmiit aamukirkkoon. Jollailimme rantaan ja lampsimme kilsan verran kylälle, josta löytyi viisi erilaista kirkkoa. Asukkaita oli noin pari sataa, joten kaikille varmaan löytyi tilaa. Mormonikirkot ovat kaikkialla olleet rakennuksiltaan hienoimpia, ja ne tunnistaa myös aina kirkon vieressä olevasta koripallokentästä. Paikallinen tyttö oli kylän raitilla ottanut meidät hoiviinsa ja ohjasi meidät määrätietoisesti oman Free Wesleyan -kirkkonsa eteen. Samalla selvisi, että olimme tunnin etuajassa. Mutta ei aikaakaan kun kirkon vieressä olevan paremman näköisen talon ikkunasta vilkutettiin ja rouva kutsui meidät aamukahville.
Försti valmiina aamukirkkoon.
Kapu kipparoi jollaa.
Vähän ensin kursailimme, mutta sitten astuimme taloon, jossa kaksi alle kymmenvuotiasta lasta ryntäsi piirittämään meidät. Talon isäntämies astui tupaan ja esittelyn aikana selvisi, että hän on kirkkoherra, joka vastaa Haapain alueen 10 eri kirkosta ja tulee nytkin osittain hoitamaan jumalanpalveluksen. Että kirkkokahvithan siitä syntyi. Försti oli taas osannut varautua ja kaivoi kassinsa pohjalta värikynäsetin ja piirustuslehtiön. Nehän kelpasivat lapsille, jotka koko aamuhetken piirsivät kuvia itselleen ja meille.
Sitten isäntäväki vaihtoi kirkkoykköset päälle ja yhdessä astelimme tien toiselle puolelle kirkkoon. Virsiä oli kolme ja kaikki vieraita. Kaikki puheet pidettiin tongaksi, josta ei ymmärtänyt muuta sanaa kuin amen. Mutta muuten meno oli aika samanlaista kuin kotipuolessa. Tosin kolehdin vaihtoehtona alettiin lukea listalta nimiä, ja sitä mukaa kukin kävi kuittaamassa avustuksensa kirkolle. Kaikista kirjattiin nimi ja summa paperiin. Meidän nimeä ei ollut listalla. Noin puolitoista tuntia myöhemmin kävelimme ulos auringonpaisteeseen ja nyt ruustinna kutsui meidät heille kotiin aterialle. Itse kirkkopomo nyökytteli vieressä ja lapset kulkivat kanssamme käsi kädessä kysellen sitä ja tätä. Vähän piti pohtia tilannetta, mutta sitten kiitimme kutsusta, josta ei kai voinut kieltäytyä. Meidät istutettiin olohuoneen sohvalle ja eteen kannettiin iso pino valokuvakansioita, joista paljastui hyvin perheen historia. Viisi lasta, joista kolme jo maailmalla, kaksi nuorinta kotona ja saaren peruskoulussa. Keittiöstä alkoi levitä hyviä tuoksuja ja pian saimme kutsun pöytään, joka oli täynnä paikallisia herkkuja, osa vieraita, osa tuttuja. Kapu iski heti silmänsä hummeriin. Kirkkoherra luki tietysti ensin ruokarukouksen, jossa hän kauniisti kiitti myös siitä, että meidät oli johdatettu sinä päivänä heidän luokseen nauttimaan yhteistä ateriaa. Lapset käyttäytyivät siihen malliin kuin pappilan lapsilla on varmaan tapana; kauniisti.
Tuntia myöhemmin oli aika kiittää, mutta miten? Tällaista vieraanvaraisuutta tapaa niin harvoin. Onneksi lompakko oli matkassa ja kysyimme kohteliaasti mahdollisuutta avustaa kirkkoa. Nyt vuorostaan kirkkoherra vähän kursaili, mutta hyväksyi sitten tarjouksen. Nyt tuli annettua ”kolehtihaaviin” sen verran paperirahaa, että ainakin meille jäi hyvä mieli. Lopuksi vielä kierrettiin puutarha, käteltiin isäntäväki ja halattiin lapset. On todella hienoa kohdata tällaista ventovieraille osoitettua pyyteetöntä ystävällisyyttä, joka ei näilläkään saarilla enää liene yhtä yleistä kuin tarinoiden perusteella vielä parikymmentä vuotta sitten.
Haafevan kirkkoherran luona lounaalla.
Haapai Groupin kulmilla
Maanantaina jatkoimme matkaa kohti Haapai Groupin pääsaarta Lifukaa. Puoli päivää saatiin kulumaan 30 mailin matkaan, jonka aikana tehtiin muutamia vendoja. Pääosin aika kului valaiden bongauksessa. Ihan Pangain kylän edessä neljän valaan ryhmä tuli Melinan viereen. Silloin taas vähän hirvitti; mitä jos joku päättää sukeltaa veneen alle ja osuu vaikka peräsimeen? Pangain edestä löytyi taas mainio ankkurointialue riutan suojaamana. Kylä puolestaan oli aika vaatimaton: kaksi onnetonta kauppaa ja yksi kuppila. Roskapussille ei löytynyt mitään paikkaa. Turisti-info sentään oli ja sielläkin leviteltiin käsiä mustan jätesäkin edessä. Vaan silloin viereisen Western Union konttorin punahuulinen virkailijatar siistissä virkapuvussaan astui ulos ja lupasi hoitaa roskat. Kapu tarjosi kiitokseksi pientä paperirahaa (alle kolme euroa), mutta tyttö kieltäytyi jyrkästi, useamman kerran. - Ei, ei, ei. Mutta sitten Kapu keksi tutun jutun. Hän halusi lahjoittaa viisi pangaa kirkolle. Se meni läpi ja tyttö otti setelin talteen. Se kuppilakin käytiin illalla testaamassa ja tuloksena olivat kaikkien aikojen huonoimmat pizzat. Mutta tuttu tunne oli silti vatsassa; liikaa syöty.
Vavaun saaristo on upea
Aamulla puhalteli reippaasti kaakosta ja saimme pian hyvän sivutuulen, jolla Melina keinui 7 – 8 solmun vauhdilla kohti Vavaun aluetta. Taas valaat pyörivät ympärillä, milloin kauempana, milloin liiankin lähellä. Välillä isopurje kaipasi reivausta ja välillä genua vaihtui kutteriin, ja sitten toisin päin. Eli ihan sellainen aktiivinen purjehduspäivä, joka vielä ajettiin käsipelillä pitkästä aikaa. Sai autopilotti hetken lomaa, onhan Raymarin saanut uurastaa melkein koko ajan sen jälkeen kun tuuliperäsimen lapa putosi maaliskuussa Pacificin pohjaan. Vaan hyvin on Reiska hommansa hoitanut. Kertaakaan ei ole valittanut. Ennen pimeää ehdimme Vavaun ankkurialue seiskaan. Vavaun alueelle on listattu yli 40 ankkurointipaikkaa, jotka on paikalliseen karttaan merkattu numeroilla. Se on kaikille helpompaa kuin muistella näitä puka-muka-kapa-lapa-huku-nuku -nimiä. Perillä löytyi vielä yksi vapaa mooring-poiju, joten ankkurikin sai vapaavahdin. Lahden pohjukkaa peitti valkoinen korallihiekkaranta ja ympärille nousivat melkein pystysuorat vihreät seinät. Paikka oli kertakaikkisen hieno ja suojainen lähes kaikilta tuulilta. Niin kuin useimmat Vavaun ankkuripaikat.
Tämä upea tapa-kangas valmistui vuodessa.
Utulei – My Tongan Home
Aamupäivällä motoroimme vastatyynessä Vavaun alueen ainoan kaupungin Neiafun rantaan ja saimme taas lahdelta yhden vapaan mooringin. Kapu kipaisi käymään customissa ja nyt tämä ainoa visiitti riitti paperitöihin. Olimme vain palanneet tuttuun paikkaan. Seuraavat päivät kuluivat kylän palveluiden käytössä. Osansa saivat ravintolat, kaupat ja nettimestat. Kauppojen tuotevalikoima todettiin jälleen varsin vaatimattomaksi: kuivamuonaa, suppea säilyke- ja pakastevalikoima, valkoista leipää, mutta ei esimerkiksi kahvia. Rannassa ja kylällä tuli koko ajan vastaan tuttuja naamoja. Joskus oli vaikea yhdistää naamaa ja venettä, nimestä puhumattakaan. Siinä lajissa jenkit ovat hakoja, he muistavat lähes aina nimen, tai edes jotain sinnepäin. Perjantai-iltana istahdimme pienen, mutta kuluneen moottoriveneen kyytiin ja 12 hengen purjehtijaporukka kuskattiin salmen yli puolen mailin päähän Utulein kylään. Paikallinen yrittäjä, nytkin tehokas nainen, oli aloittanut uuden liiketoiminnan. Hän kutsui vieraita kotitalonsa pihalle, jossa ohjelmassa oli kylän lasten ja nuorten esittämää tanssia ja laulua kitaroiden ja banjojen säestyksellä, kauniiden käsitöiden valmistusta ja myyntiä sekä kava-juoman valmistaminen kava-juuresta. Pian saimme nauttia kukin vuorollaan kupillisen kavaa, jonka valmistajan pitää muuten olla neitsyt. Vaikea sanoa, miten maku eroaisi, jos valmistaja huijaisi. Illan huippuhetki oli tongalainen herkkupöytä, josta ei loppua tullut. Emännän lisäksi paikalla oli yli 30 kyläläistä, jotka kukin vastasivat joko ohjelmasta tai tarjoilusta. Tietysti paikalla oli myös kylän pastori, joka ensin kiitti siitä, että meidät oli johdatettu heidän vieraakseen. Tämä oli vasta kolmas kerta, kun tapahtuma järjestettiin ja ainakin nyt kaikki esiintyjät ja palveluista vastaavat tuntuivat olevan erittäin innostuneita ja sydämellä mukana vieraista huolehtimisessa. Eikä hintakaan ollut ihan paha, koko paketti 25 euroa hengeltä. Tosin ostoksiin meni sitten moninkertainen määrä lisää, mutta nyt on plakkarissa mm. aito tongalainen tapakankaalle tehty valasmaalaus. Utulei - My Tongan Home listattiin sarjaan Melina suosittelee.
Vavau cruising
Lauantaina tankkasimme vesitankit ja leipäkorit ja olimme taas valmiit merelle. Tai ei oikeasti merelle, vaan Vavaun saaristoon kruisailemaan näiden oivallisten ankkuripaikkojen välillä. Juuri sopiva vire kuljetti meidät ensin Kapa-saaren kulmaan ankkurialue kasille, josta iltapäivän snorkkeloinnin jälkeen kurvasimme kympille yöpuulle. Sieltä löytyi yksi vene ennestään, Suwarrowilta tuttu sy Reality. Jälleennäkemisen iloa oli ilmassa. Seuraavana päivänä laiskotti, ja kun maisemakin oli kuin postikortista, oli ohjelmassa jäätiedotus. Jäimme päiväksi nautiskelemaan lorvimisen jalosta taidosta. Ja kun vauhtiin päästiin, niin jatkettiin samaa ohjelmaa vielä seuraavakin päivä. Aikuisten oikeesti käytiin sentään välillä rannassa kävelyllä, sitten uimassa, välillä snorklaamassa ja sisätöinä sekä veneen että pee-ceen siivousta. Ja aina välissä luettiin kirjoja. Mutta silti aikamoista lorvimista.
Tiistaiaamu oli taas häikäisevän kaunis. – Nyt seilaamaan, oli Kapun komento ja sitten mentiin. Ensin puolipäivää lenssiä Vavaun alueen länsilaidalle. Perillä lounas, rantahietikolla tallustelu ja snorkkelointi. Sitten kryssiä takaisin itälaidalle. Nyt oli pakko saada nauttia sileän veden kryssistä, sillä sitä herkkua ei ole ollut tarjolla Barösundin jälkeen. Illalla ankkurialue 11 tarjosi meille ihanan rauhallisen yön. Istuimme kaukalossa illallisen jälkeen tavallista pitempään. Usein on heti kahdeksan jälkeen menty yöpuulle, mutta nyt kirkas tähtitaivas, leppeä tuulenvire ja trooppinen lämpö loivat yhdistelmän, joka pakotti avaamaan uuden punkkupullon. Ja ihastelemaan taivasta ja ihmisen eloa sen alla, ainakin näillä latitudeilla.
The Ark Gallery – kelluva taidekoti.
Taidetta
Aamulla teimme visiitin arkkiin. The Ark Gallery on pieni ponttonilautta, jolla Larry ja Sheri asustavat. Rouva maalaa tauluja ja samalla he toimivat poijuihin pidemmäksi aikaa jätettyjen veneiden babysittereinä. Monet jenkit jättävät veneensä poijuun joksikin aikaa ja käväisevät välillä kotosalla. Pariskunta on aiemmin kuskannut veneitä mm. Tongalta USA:n länsirannikolle 23 kertaa, joten heidän käsiinsä varmaan uskaltaisi veneen jättää. Onneksi ei ollut tarvetta. Me nostimme ison ja genuan ja purjehdimme kevyessä myötäisessä tutulle seiskapaikalle. Siellä norjalainen ystävämme sy Frida oli jo poijussa. Taas oli aika nostaa maljaa pohjoismaiselle yhteisölle. Iltapäivällä ajoimme jollalla reilun vartin verran ja tulimme kuuluisan Swallow’s Caven eteen. Meloimme luolan sisään ihmettelemään luonnon muovaamaa taidetta. Kirkkaan sininen heijastui kauniisti vaaleisiin seinämiin. Kattokaarissa roikkui satoja lepakoita, jotka eivät meistä piitanneet. Luonnon kauneuden keskellä joku oli keksinyt maalata nimensä luolan seinään. Ja seuraavat jatkaneet. Toisaalta, kaikista vanhoista luolista on löytynyt kirjoituksia, viestejä ja kuvia, joita nyt ihastellaan. Ehkä nämä harakanvarpaat ovat arvokkaita 10.000 vuoden päästä. Snorkkelointi luolan sisällä ja aukon edessä olevan jyrkänteen reunassa tarjosi vielä upeat korallimaisemat kaloineen.
Swallow’s Cave on kaunis.
Loppu mikä loppu
Taas oli takana ihanan rauhallinen yö, joka alkoi illalla kaskaiden sirityksellä auringon laskiessa ja päättyi kukkojen kilpakiekumiseen auringon noustessa. Jukka oli aamupalavuorossa ja se tiesi tuhtia aamiaista. Pekonit kärisivät pannulla, munakas valmistui kovaa vauhtia ja kahvikin jo tuoksui nenässä. Oli aika aloittaa torstaipäivä, syyskuun kahdeskymmenes. Ohjelmassa oli siirtyminen takaisin Neiafun kylän rantaan, jonne oli matkaa kahdeksan meripeninkulmaa. Emme nostaneet purjeita. Nyt saimme sukellusfirma Belugan poijun, joka olikin viimeinen vapaa mooring. Neiafun lahdelle alkoi kerääntyä yhä lisää veneitä, onhan tämä melkein kaikkien maailmankiertäjien pistäytymispaikka. Ja lauantaina alkaisi viikon kestävä Vavau Regatta. Meidät toi rantaan huutava pula kaikesta. Veneen tuoreruokavarastot alkoivat olla aivan loppu, ja mikä pahinta myös tonic water oli loppu. Tosin se osoittautui sittenkin pieneksi ongelmaksi, koska myös gini oli loppu. Ja viinit ja oluet. Näin vakavaa tilannetta ei ole ollut koko matkan aikana. Mutta siitäkin selvittiin, kun pari päivää rahdattiin tavaraa kaupoista. Vaikka Neiafu on ihan kelpo kylä, on sieltä silti vaikea löytää kaikkea haluamaansa ainakaan yhdestä kaupasta. Juomapuoli sentään onnistui helpommin, mutta hintataso kyllä hirvitti. Tai sitten täällä myydään vain todella hienoja viinejä.
Försti ja Kapu luolaretkellä.
Valaat ja hait - riski vai ei
Tongan vesillä olemme tehneet yli 200 valashavaintoa ja muualla nähty melkoinen määrä haita. Ihmiset uivat ja sukeltelevat niiden joukossa, niin mekin olemme tehneet. Nukualofassa oli lehdessä iso juttu tanskalaisesta nuoresta miehestä, joka oli Haapaissa whale watching -retkellä snorkkeloimassa valaiden lähellä. Hait vuorostaan pystyvät nappaamaan valaan vasikan, ei sentään täysikokoista valasta. Nyt hai ilmeisesti erehtyi vasikasta ja nappasi kiinni tanskalaispoikaan. Kaveri saatiin onneksi pelastettua ja ensiavun jälkeen lennätettyä Uuden-Seelannin sairaalaan. Vavaun alueella sattui kaksi viikkoa sitten hain hyökkäys, jossa peto nappasi kaukana rannasta uimassa olleen nuoren naisen jalkaan. Vieressä ollut meloja onnistui saamaan uimarin kajakkiin ja nyt tyttö on sairaalassa Australiassa. Paikallisissa lehdissä on myös varoitettu uimisesta valaiden lähellä. Ne voivat koska tahansa lyödä evällään tai pyrstöllään ja silloin on luvassa sellainen nuijanisku, josta ei taida hengissä selvitä. Siksi osa valasretkien järjestäjistä ei anna mahdollisuutta uida valaiden kanssa. Toiset taas vastaavat turistien kysyntään ja tarjoavat myös tätä jännittävää vaihtoehtoa.
Veneen törmäys valaan kanssa on varmasti yksi suurimpia riskejä valtamerellä. Se on myös ongelma, johon ei ole mitään lääkettä. Se on riski, jonka kanssa joutuu matkaamaan. Veneen alakerran konstruktio ja rungon vahvuus ovat tekijöitä, joilla riskiä voidaan pienentää. Vahva kölikiinnitys, akseliveto, suojattu peräsin ja erityisesti keulan vahva rakenne törmäyslaipioineen ovat turvallisuutta lisääviä ratkaisuja. Näihin faktoihin perustuu myös meidän venevalintamme. Malö täyttää ainakin kohtuudella kaikki nämä vaatimukset. Yachting World kirjoitti hiljan veneestä, joka törmäsi valaaseen Atlantilla Bermudan ja Azorien välillä. Vene upposi, mutta miehistö pelastettiin laivaan. Suomen Kuvalehti kuvasi muutama viikko sitten haveria, jossa suomalainen miehistö pelastettiin Azorien ja Englannin välillä, kun vene upposi. Tässäkin oli todennäköisesti kyse törmäyksestä valaan kanssa. Aussivene, jonka olemme tavanneet useasti Pacificin osuudella, koki aikamoisen yllätyksen kuukausi sitten. Vene oli poijussa, ja valas tuli ihan lähelle. Ilmeisesti sen pyrstö osui poijuköyteen, jolloin se läimäytti oikein isän kädestä pyrstöllään. Veneen keulakaiteet irtosivat, kanteen tuli reikiä, ankkuriketju katkesi ja painui ankkureineen pohjaan. Vuonna 2005 ARC-seilauksemme aikana kolme venettä törmäsi valaaseen Atlantilla, niistä kaksi suomalaista. Molemmat pääsivät rantaan korjaamaan vauriot, mutta toinen vene oli korjaustelakalla muutamia kuukausia. Eli valaskolari on todellinen riski, joka voi johtaa veneen vakaviin vaurioihin.
Regatta Vavau
Tongan kuningaskunnan turistiministeri piti lauantainaamuna avauspuheen ja toi hallituksen kiitoksen regatan järjestäjille. Sitten kyläpäälliköt ja muut pienemmät viskaalit jatkoivat. Olihan kyseessä nyt neljättä kertaa järjestettävän regatan avajaiset. Hienoa, että paikalliset puuhamiehet ja -naiset olivat keksineet hyvän idean saada Neiafun rantaan monenlaista ohjelmaa. Tämän viikon kestävän regatan ohjelma oli paljolti muutakin kuin kilpapurjehduksia, joita sentään oli pari loppuviikosta. Niissäkin pääpaino oli maaliviivan jälkeen, Full Moon Party oli regatan päätapahtuma. Rannan kuppiloissa pyöri koko viikon ajan tietoiskuja mm. Tongasta, valaista, Uudesta-Seelannista, ja Förstin suureksi iloksi yhtenä aamuna oli oikein zumba-jumppa. Meiltä jäi se pääkisakin väliin, kun lähdimme samana päivänä takaisin Tongatapulle päin. Omat aikataulut alkoivat painaa päälle ja halusimme ehtiä Nukualofaan ennen kuin tuuli kiertyisi meille vastaiseksi.
Norjalaisen sy Fridan miehistö Melinan vieraana.
Uhkaava tulipalo veneessä
Sivumyötäinen tuuli ja aurinkoinen päivä saattelivat meidät matkaan torstaina syyskuun 27. päivänä. Otimme kurssin ensin kohti Nomukan saarta, jonne oli reilun 100 mailin matka. Iso ja genua tarjosivat yli seitsemän solmun nopeuden ja Nomuka alkoi lähestyä vauhdilla. Vaan yön pimeinä tunteina tuuli kiertyi ihan taakse ja heikkeni. Aamuvarhaisella kitkutimme kahden kolmen solmun nopeudella, tai siis hitaudella ja ETA ei luvannut saapumista edes saman päivän aikana. Kapu päätti käynnistää koneen ja rullata seilit sisään. Tuttu ranneliike virta-avaimella; ensin hehkutus vasemmalle ja sitten starttaus oikealle. Mitään ei tapahtunut. Sama uudestaan, mitään ei tapahtunut! Nyt oli jotain oikeasti pielessä. Kapu riensi katsomaan styyrpuurin takakajuuttaan, jossa on koneen päävirtakytkin ja starttiakku. Sekä Jukka nukkumassa vapaavahdissaan. Vaan samalla mies kömpi ylös ja havaitsimme heti savua, jota tuli punkan alta. Nostimme patjan reunan ja pohjalevyt ylös ja sieltähän se savu ja sähköpalon syy löytyi. Koneen päävirtakytkimen ja hätäkäynnistyskytkimen välinen sähköjohto oli jostain syystä oikosulussa. Se savusi kitkerästi ja kuori oli sulanut jo kokonaan. Onneksi mitään herkästi syttyvää ei ollut ihan lähellä käryävää johtoa. Saimme johdon irti ja pikkuhiljaa savukin hävisi. Mustunut kuparipiuha ja vähän sulanutta muovikuorta oli jäljellä.
Hetken siunailimme tilanteen vakavuutta. Tulipalo veneessä ei ole pikkujuttu, varsinkin kun olimme tyhjällä merellä, lähimpään rantaan ainakin 30 mailia. Irrotimme starttiakun kaapelin ja sen jälkeen palaneen johdon virtakytkinten väliltä. Sähkövaraosalaatikosta löytyi pätkä sopivaa piuhaa, jonka vaihdoimme palaneen tilalle ja sitten oli aika kokeilla tulosta. Försti starttasi, Jukka vahti konehuonetta ja Kapu virtakytkimen napoja. Yanmar hyrähti käyntiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Huokaisimme helpotuksesta, starttiakkukaan ei ollut saanut siipeensä. Seurasimme koko aamupäivän tilannetta, kaikki oli edelleen hyvin ja aloimme taas luottaa laitteiden toimintaan. Suuri mysteeri on tietysti oikosulun syy. Emme ole keksineet muuta selitystä kuin sen, että ko. ruumassa olleet tavarat ovat veneen keinumisen myötä painaneet piuhan oikosulkukosketukseen virtakytkimen kanssa. Tarinan opetus on selvä; jokainen sähköjohto pitäisi aina olla suojattu ulkopuoliselta kulumiselta tai kosketukselta. Samalla tuli vahvistettua se vanha viisaus; sähkö toimii savulla, jos savu pääsee johdosta pois, ei laite toimi.
Iltapäivän lopulla kurvasimme Nomukan saaren eteen ankkuriin. Olimme ainoa vene. Nyt jopa Försti ilmoitti suorin sanoin olevansa geeteen tarpeessa. Olihan meillä aihetta olla tyytyväisiä. Uhkaava tilanne oli saatu heti hallintaan ja ongelma vielä korjattua. Se vaati suorastaan toisen kierroksen.
Tongatapulla valmistaudutaan valtamerelle
Vielä oli päivämatka Tongatapulle, joten kello kuusi ankkurikettinki kolisi keulassa ja viisi minuuttia myöhemmin olimme jo menossa. Nautimme lentävät eväät eli aamupalan kulussa. Tunnin verran purjehtimisen iloa riitti, mutta sitten sääennusteiden mukaisesti tuulia alkoi hyytyä ja taivas pilvistyä. Yanmar pääsi töihin, ja käynnistyi kuten sillä on tapana, sekunnissa. Noin viisikymmentä mailia myöhemmin olimme Tongatapun edustalla ja ankkuroimme pienen Pangaimotun eteen. Emme välittäneet mennä vielä Nukualofan satama-altaaseen, koska tulliin pääsisi vasta maanantaiaamuna. Vain vartti ankkuroinnin jälkeen se alkoi. Sellainen trooppinen kaatosade, jota oli mukava ihmetellä kuivan kaulan kanssa verannalta, tietysti sivuikkunat alhaalla.
Lokakuun alkupäivät valmistelemme ja varustelemme veneen taas pitkään avomeriosuuteen. Matkaa Uuteen-Seelantiin on reilut 1000 meripeninkulmaa ja edessä on epävakaiden säiden alue. Nyt jos koska kannattaa huolella etsiä sellaista sääikkunaa, joka tarjoaa kohtuullisen mukavat olosuhteet. Silti nopeat säänvaihtelut voivat tuoda yllätyksiä. Toivottavasti hyvä sääonnemme jatkuu ja ne yllärit ovat iloisia.
