Ua Pou, Marquesas – Kauehi, Fakarava, Toau, Tuamotus – Papeete, Tahiti, Ranskan Polynesia

11.–28.5.2012

Julkaistu: 02.06.2012

Marquesasin vihreät vuoret jäivät horisonttiin, kun Melina otti kurssin kohti Tuamotun atolleja. Väliin mahtui reilu 500 merimailia vaihtelevaa keliä ja sekaan osui myös useampi vihainen puuska, onneksi pahin iski päiväsaikaan. Perillä odottivat sileävetiset laguunit, loistavat snorklausvedet ja ystävälliset ihmiset. Viranomaisia ei nähty missään, mutta ei kyselty peräänkään. Atolleilla sai olla ihan omassa rauhassa. Edes kännyyn ei löytynyt verkkoa.

Tummat pilvet roikkuivat Ua Poun vihreiden vuorien päällä ja valuttivat vettä Esterin malliin. Vähän pani miettimään, mutta taas kello 12.00 tuli komento nostaa ankkuri Hakahetaun kauniin lahden valkoisesta hiekasta. Pari tuntia myöhemmin seilasimme hyvässä avotuulessa täysin purjein.

Ompeluhommia luvassa

Sateen reuna roikkui parin mailin päässä, saarikin oli kadonnut täysin sateen harmaaseen viittaan. Vesikone pantiin heti hommiin, ja kohta vahdissa oleva Kapu lähti keulaan ottamaan näytettä ennen kuin vesi valutettaisiin Katadynin omaan juomavesitankkiin. Niiden minuuttien aikana sateen reuna ja tuuli ehtivät kohdalle. Försti ja Jukka olivat sisällä omissa hommissaan, joten yli 20 ms squalli pääsi iskemään sieltä puun takaa. Portaissa oli ahdasta, kun kaikki yrittivät ehtiä ruoriin, sillä autopilotilta oli papu loppunut ja vene oli ajautumassa kunnon broutsiin. Ja myös ajautui. Hetki mentiin kylkimyyryä, mutta sitten saimme isosta painetta pois ja genuan rullattua sisään. Vene oli taas ohjattavissa. Ison takaliikki ehti kuitenkin läpättää sen verran, että kakkosreivin alapuolelta yksi vaakasauma lähti ratkeamaan auki. Ei paljon, mutta päivä paistoi läpi. Käänsimme paatin tuuleen ja rullasimme koko isopurjeen sisään ja avasimme kutterin keulaan vahvasti reivattuna. Taas lähdettiin liitämään. Ennen korjausta isopurjetta voisi käyttää enintään kakkosreivattuna. Edessä oli melkein 500 mailia, mutta kokemuksesta tiesimme, että Melina pystyy mainioon menoon pelkällä keulaosastolla. Jatkoimme matkaa, sillä paluu Ua Poulle vastatuuleen ei houkuttanut.

Försti ompeli revenneen sauman kiinni. Jukka ja Kapu vahvistivat takaliikin ompeleet.

Puuskia riitti

Päivän päätteeksi kutteri oli vaihtunut genuaan ja rauhallinen 4 – 5 solmun marssivauhti vei meitä länsilounaaseen. Aamuyöllä oli Jammun vuoro. Tuulesta ei ollut tietoakaan, mutta sekava aallokko sentään muistutti merellä olosta. Aamusta matka jatkui taas genualla hyvällä tuulikulmalla ja aaltokin oli muuttunut pehmeäksi ja meno letkeäksi. Nautinnollista purjehdusta ehdittiin jo vähän kehua, kun illan suussa iski uusi squalli. Nyt riitti genuan reilu rullaus, ja kun pahin oli ohi, vaihdoimme tilalle reivatun kutterin. Pienellä purjeenkulmalla Melina halkoi pimeää merta 5 – 6 solmun vauhdilla.

Aktiivipurjehdusta

Päivä vaihtui sunnuntaiksi, äitienpäiväksi. Siitä tulikin oikea Pacificin puuhapäivä. Aamuyöllä rullasimme kutterin sisään ja Yanmar pääsi hommiin pariksi tunniksi. Aamuvarhaisella kone sammutettiin ja kutteri avattiin vetoon. Tuntia myöhemmin kutteri nykäistiin sisään, iso kakkosreivattuna ylös ja keulaan avattiin genua. Ennen puolta päivää taivaan merkit olivat julmat; kohta puhaltaa. Nyt ehdimme ajoissa rullaamaan keulan pieneksi ja isossahan oli jo kakkosreivi. Mutta silti meillä oli vähän liikaa retonkia ylhäällä, sillä seuraavat tunnit puhalsi oikein isän kädestä. Vettä satoi kaatamalla ja meri täyttyi hetkessä syvistä kuopista. Vauhtia oli reilusti liikaa, mutta vene oli kyllä hyvin ruorimiehen hanskassa. Kolme tuntia myöhemmin rullasimme genuan kulman sisään ja avasimme tilalle vähän kutteria. Ja taas kolmen tunnin päästä vedimme kutterin sisään, laskimme ison kokonaan ja avasimme uudestaan pelkän kutterin. Illalla ja alkuyöstä rullasimme kutteria välillä sisään ja välillä auki tuulen vaihteluiden mukaan. Onneksi loppuyö oli sitten rauhallinen ja saimme nauttia kunnon unet vahtien välissä.

Rauhallinen yö tulossa.

Valintoja

Olimme koko matkan lukeneet Pacificin satamakirjoista toinen toistaan hurjempia juttuja Tuamotun riutoille tuhoutuneista veneistä, melkein 10 solmun virroista kapeissa atolliaukoissa ja vedenalaisista korallikareista, jotka voi nähdä vain oikeassa valossa mastoon kiipeämällä. Alkoi olla vaikea päättää minne uskaltaisi mennä, kun kartatkin saattavat olla virheellisiä näillä vesillä. Toisaalta navigointi Suomen saaristoväylillä on aika kova juttu. Niille vesille ei suurin osa maailman purjehtijoista koskaan uskaltaisi lähteä; ja se on hyvä se. Tällä taustalla teimme päätökset ja valitsimme ensimmäiseksi kohteeksi Kauehin atollin. Kolmannen matkapäivän aamu oli kaunis ja tuuli leppeä. Oli aika tuulettaa punavalkoista nailonia. Hetken meno oli kuin kesälomaseilausta Itämerellä, mutta sitten tummat pilvet alkoivat uhata. Ehdimme riipiä genaakkerin kuivana alas, vain puoli minuuttia ennen taivaallisen pesulan näytettä. Sillä sitten hoidettiin kannen pesu.

Kauehin atollille

Laskimme aikatauluja Arikitamiron suuaukon vuorovedelle ja monen varmistuksen jälkeen päädyimme siihen, että seuraava päivänä kello 13 olisi slack, jolloin sisäänajo laguuniin olisi turvallisinta vuoroveden virtauksen ollessa vähäisin. Tuulen heikkeneminen pakotti hybridi ajoon, jossa Jammu hoiti oman osansa ja genua keulassa omansa. Näin saimme kasaan kuutisen solmua matalilla kierroksilla ja tasan vuorokauden kuluttua ajoimme Arikitamiron passista atollin sisäpuolelle sileässä vedessä ilman mitään virtoja. Otimme kurssin Tearaveron kylän edustalle, ja parisen tuntia myöhemmin Melinan ankkuri solahti lahden turkoosiin veteen. Kylän edessä oli ennestään vain kaksi purtta, joten tilaa ankkurointiin oli runsaasti. Laitoimme paikat putsplank ja istahdimme ottamaan relaksantit. Ensimmäiset neljään päivään. Häikäisevän kaunis meri oli aivan sileä, vene oli aivan liikkumaton. Sellainen hetki koettiin edellisen kerran melkein kolme kuukautta sitten. Tuntuipa hyvältä, ja myös maistui, se relaksantti.

Kauehin atollilla oli rauhaisaa.

Hiljaiseloa kylällä

Aamusta sonnustauduimme kylille. Rannan reunaa kulki betonipintainen ajorata, jonka pituus oli melkein kilometri. Noin sadan metrin välein oli aina bumptsi, joilla kylän muutamien autojen vauhti pidettiin alhaisena. Vaikutti aika turvalliselta paikalta. Me lampsimme kylän raittia ja toivottelimme bonjouria oikealle ja vasemmalle, mutta kukaan ei tullut mitään kyselemään. Vilkuttivat kyllä pihoiltaan. Emme varmaan näyttäneet ranskankielentaitoisilta.

Kylän nähtävyytenä oli kirkko, posti ja kaksi kauppaa. Kirkko oli auki ja posti kiinni. Toinen kauppa oli auki ja toinen kiinni. GSM-tukiaseman tolppakin löytyi ja yksi operaattori listalta. Soneran korteilla ei ollut verkkoa eli roaming-palvelut puuttuivat. Jukan känny toimi ihan normaalisti Elisan kortilla, tämä vaan tiedoksi Soneralle. Jos oli kylä aika vaatimaton, niin maisemat olivat sitäkin kauniimmat. Suorastaan silmä lepäsi.

Yksinäinen ope

Jukka oli jo ehtinyt aprikoida kahden muun veneen kuvioita. Toinen oli 50-jalkainen alumiini-ihme Italiasta, jossa ei oltu säästelty paatin leveydessä eikä purjepinta-alassa. Oli enempi sellainen hätäinen värkki. Toinen vanhahtava sininen ketsi näytti hiljaiselta. Ei perälippua, ei ihmisiä. Mutta sitten Jukka sai bongattua ihmisen, nuoren naisen. Hän päätteli oitis, että daami on kylän opettajatar, joka asuu veneessään. Me hymyilimme hiljaa; niin varmaan. Vaan seuraavana päivänä Marcello kertoi naapurinsa olevan kylän opettajatar, joka asuu yksin veneessään. Nyt hymyili Jukka leveästi. Helatorstaina koulukin oli kiinni, joten opettajatar joutui viihtymään yksin veneessään pitkän päivän. Sehän Jukkaa vallan suretti; että on ihmisellä kurja kohtalo, viettää nyt yksin aikaansa veneessä. Vaan ei rohjennut lähteä lohduttamaan, vaikka vähän usutimme.

Huoltohommia

Sen sijaan Jukka lähti aamusta kylille. Otti Förstin mukaansa ja menivät yhdessä kirkkoon. Kapu jäi vahtimaan opettajattaren yksinäisyyttä. Päivällä pidettiin huoltotauko; pestiin veneen kyljet, siivottiin sisältä ja lopuksi avattiin purjeneulomo. Iso laskettiin kannelle ja vauriopaikka tutkittiin huolella. Vaaksan repeämä oli vaakasaumassa juuri takaliikin edessä kakkosreivin tasalla. Myös takaliikin ommellangat olivat samasta kohtaa osittain purkautumassa. Kapu ja Jukka hoitivat sen kuntoon purjeteipillä ja sitten Försti avasi WB-Sailsin kasaaman EA-laukun. Sieltä löytyivät kaikki tarvittavat välineet ja tuntia myöhemmin revennyt sauma oli parempi kuin uusi. Kun Försti tarttuu neulaan ja lankaan, niin varmasti tulee kunnolla korjatuksi.

Kalaa tarjolla

Kylän pojat huristelivat iltapäivällä Melinan vierestä matkalla Arikitamiron passiin kalastamaan. Teimme tilauksen ja viisi tuntia myöhemmin pojat palasivat sata kiloa kuollutta kalaa kylmäbokseissa. Kaikissa kaloissa oli reikä kyljessä, sellainen harppuunan tekemä aukko. Saimme ison tonnarin ja black jackin, joiden maksamiseen olisi kelvannut whiskypullo. Sen puutteessa kelpasi myös valkkupullo, joten hyvin toimi bilateraalinen kauppatapa täälläkin. Jukka hääri taas keittiömestarina ja taikoi kaloista herkkuaterioita useampana päivänä. Kapu viihtyi tiskipaljun ääressä.

Vauhdikkaampi goose wing; punaposkihanhi.

Punaposkihanhi käyttöön

Aamulla nostimme ankkurin ja suuntasimme passiin, jossa sileän veden aika olisi yhdeksältä. Niin olimme taas laskeskelleet tai osittain arvailleet, sillä Kauehilta ei ole omia vuorovesitietoja. Hyvin osui laskelma kohdalleen ja ennen kymmentä olimme jo täydessä vauhdissa matkalla Fakaravan atollille, jonka passiin pitäisi osua noin kello 16 ja sitten kiirehtiä ennen pimeän tuloa ankkurilahdelle. Tasainen meri ja vieno avotuuli saivat miehistön kokeilemaan uusia purjevirityksiä. Olemme ajaneet paljon kahdella keulapurjeella, jolloin genua ja kutteri ovat virsarilla kahdella puomilla ilman isopurjetta. Se on perinteinen goose wing -asetus. Nyt nostimme genaakkerin normaalisti suojan puolelle ja tuulen puolelle levitimme genuan puomilla. Siten saimme keulaan yli 170 neliötä kangasta ja tätä viritystä kutsumme nyt punaposkihanheksi. Hyvin toimi. Veneen loki näytti 4 – 5 metrin myötäisessä saman verran nopeutta solmuissa. Näillä eväillä nautimme kauniista purjehduspäivästä ja ehdimme juuri sopivaan aikaan Fakaravan pohjoispassiin. Sisäänajo oli taas kuin heinäntekoa. Toista se on olympiaväylä Inkoon saaristossa. Ehdimme ankkuripaikalle juuri ennen pimeän tuloa ja löysimme sopivan raon viiden muun veneen joukosta. Suomen lippuja ei näkynyt.

Havaiki

Toukokuun 19. päivänä aurinko oli jo kuudelta hereillä ja me heti perään. Kiertävä aamupalavuoro oli Jukalla ja se tiesi taas rapeita pekoninsiivuja ja munakasta. Niillä eväillä oli helppo lähteä kylää ihmettelemään. Taas oli yksi raitti betonia ja bumptsit hidastivat kylän kymmenien autojen liikennettä. Seuraavaksi asennetaan varmaan liikennevalot. Talsimme kylän päästä päähän useammankin kerran ja saimme mittariin 12 kilsaa. Löysimme kauniin pensionaatti Havaikin, joka toimi myös helmifarmina. Havaiki on kylän vanhin edelleen toiminnassa oleva helmien kasvattaja. Paikan manager Joachim kutsui meidätkin tunnin kestävään esittelyyn, joka oli tarkoitettu pensionaatin asukkaille. Hänen johdollaan käytiin ensin sukeltamassa simpukkaviljelmältä kymmenisen näytettä jonka jälkeen hän kertoi miten koko viljelyprosessi toimii. Yhteenvetona voi vain todeta, että ei se ole leipä helpossa täälläkään. Nyt kuitenkin melkein jokaisesta simpukasta löytyi helmi, jonka valmistumiseen oli kulunut 18 kuukautta.

Försti merenneitona

Varasimme pöydän ja illansuussa talsimme Havaikin ruokasaliin. Eteen kannettu ruoka maistui erityisen hyvältä Förstistä ja Jukasta, Kapu ei huomannut mitään eroa. Illan mittaan selvisi, että seuraavana aamuna Havaikin hosupaatti lähtee päiväretkelle Fakaravan eteläpassiin. Sen kerrottiin olevan erityisen hieno sukellusalue. Försti innostui heti. Kapulla oli maa jäässä ja Jukalla kärsä kipeä, eli ei oikein innostanut. Försti painui aamusella Havaikin rantaan ja Kapu ja Jukka saivat päivän kulumaan erilaisissa puhdetöissä, joita veneen tekemättömien huoltotöiden listalta oli helppo löytää. Illan suussa Försti saapui intoa puhkuen. Nyt oli koettu jotain ainutkertaista. Illalla katsottiin kuvia, jotka olivat huimia. Siellä se Försti sukelteli kauniin korallin, värillisten kalojen ja haiden keskellä. Kapu ja Jukka istuivat hiljaa pelkästä kunnioituksesta. Aikamoinen merenneito toi Försti.

Riuttahait antoivat Förstin olla rauhassa.

Försti merenneitona Fakaravan eteläpassissa.

Seuraavana päivänä Kapu kuskasi Förstin vielä kerran Havaikin rantaan. Oli aika antaa urhoollisuusmitali ansiokkaasta toiminnasta merenneidon tehtävissä. Kapu ripusti Förstin kaulaan korun, jossa musta helmi oli istutettu valkoiseen helmiäiseen. Kaulakorun oli suunnitellut ja valmistanut Havaikin pomo Joachim, joten nyt ainakin tuli tuettua paikallista elinkeinoa. Se on hyvä se.

Toaun Anse Amyot kaunis ja suojainen

Aamupalan jälkeen alkoi ankkurivinssi kiskoa Brucea ylös vihreästä vedestä. Tuntia myöhemmin olimme Fakaravan passin edessä ihmettelemässä aikamoisia aallonharjoja, jotka kuohuivat aukossa. Ei tehnyt mieli ajaa sekaan, joten odottelimme tunnin verran ja lopulta ihan aikataulun mukaisesti meri rauhoittui ja pääsimme syvän veden puolelle. Reivattu iso ja genua ladattiin peliin ja hieman hankavastaisella kurssilla lähdimme kohti seuraavaa atollia. Toaun atollin luoteiskulmassa oli Anse Amyotin poukama, joka ei ole varsinainen passi, sillä siitä ei pääse läpi. Muutaman kaapelin pituinen lahti oli kaunis ja suojainen, siis oivallinen paikka viettää loivaliikkeistä elämää. Saavuimme suuaukolle iltapäivällä, riuttojen kuohuva vesi näytti aika huimalta. Kun suuntima sisään oli ohjeiden mukainen, aukeni eteen selkeä linjatauluilla varustettu reitti, jonka päässä oli useita mooringpoijuja. Nappasimme yhden Melinan keulaan ja vilkutimme samalla naapurille. Olihan vieressä vihreäkylkinen vene, perässä sinivalkoinen lippu ja kannella vilkuttivat Manu ja Tarja.

Manu ja Tarja, sy Verde ja Försti ja Kapu, sy Melina.

Valentinen ja Gastonin vieraina

Anse Amyot on käytännössä pieni perheyhteisö, joka kalastaa ja pyörittää pientä ravintolaa ja muutamia vierasmajoja. Seuraavana iltana oli tyrkyllä lobster barbeque, josta emme voineet kieltäytyä. Olihan Jukkakin puhunut hummereista jo monta kuukautta etukäteen. Ravintolaan oli katettu kaksi pöytää, toinen meille ja toinen omalle väelle. Meidän pöytä täyttyi Melinan, Verden ja sveitsiläisen Momon miehistöstä. Ja seitsemän vuotiaasta Vaihitista, joka hurmasi meidät kaikki. Veimme perheelle vähän tulisia, jotka ilahduttivat heitä suuresti. Vuoden ikäinen pikku Errol sai pienen jalkapallon, Vaihiti värikynäsetin, piirustuslehtiön ja tukkapannan. Perheyhteisön selkeä johtaja oli Valentine, joka ei paheksunut sitä, että tuliaisrommipullo oli hieman vajaa. Hän ilahtui kovasti myös muistikirjasta, johon vierailevat veneet voivat kirjoittaa tervehdyksiään. Edelliset viisi kirjaa olivat jo täynnä. Lobster party oli iloinen tilaisuus, jossa vieraat ja isäntäväki viihtyivät yhdessä.

Anse Amyotin matriarkka Valentine viihtyi Jukan ja Kapun kanssa.

Seuraavana päivänä lähdimme kiertämään atollin reunaa ja pari koiraa lähti oppaaksi. Seurasimme niitä puolisen tuntia ja ihailimme niiden tarmoa. Ne jaksoivat juosta ja leikkiä keskenään atollin rantavedessä. Sitten kuului kauhea ulina. Toinen koira oli puoliksi veden alla ja vinkui henkensä hädässä. Se oli pomppimisellaan saanut hain hyökkäämään kimppuunsa. Vaivoin se pääsi takaisin kuivalle maalle, jolloin näimme sen takajaloissa syviä avohaavoja, jotka vuotivat verta. Haukku nuoli haavojaan jatkuvasti ja oli hyvin uupuneen oloinen. Valmistauduimme kantamaan sen takaisin, mutta se pystyi kuitenkin lopulta kolmella tassulla liikkumaan ja seurasi hitaasti perässä. Kotiväki ei paljon ihmetellyt koiran loukkaantumista. Oli kuulemma tehnyt monta kertaa saman tyhmyyden.

Teimme vielä vähän helmikauppaa ja vaihdoimme lahjoja puolin ja toisin. Me annoimme lääkkeitä, sidetarpeita, kolmosen ready-made lukulasit ja aurinkolasit. Tilalle saimme muutamia helmiä, kylmää olutta ja hedelmiä. Meille jäi oikein hyvä mieli siitä, että pystyimme jotenkin auttamaan heidän aika vaivalloista elämäänsä yksinäisellä pienellä atollilla, jossa lähin kauppa on yhtä lähellä kuin Tallinna Hesasta. Meille Anse Amyot oli koko Tuamotun paras kohde. Melina suosittelee.

Verde ja Melina viihtyivät Toaun atollin Anse Amyotin poukamassa.

Vedestä ei ole pulaa - sittenkään

Yhtenä päivänä päätimme avata vesitankkien tarkastusluukut, koska jostain syystä vesikoneen tuottama vesi ei valunut alempana olevaan päätankkiin. Ensin piti irrottaa lattialevyt ja sitten salongin pöytä, jonka kiinnityksessä ei oltu ruuveja pihdattu. Lopulta vesitankin tarkastusluukun kansi nostettiin pois ja alta piti paljastua tyhjä ja ehkä vähän likainenkin vesitankki. Vaan tankki olikin ihan täynnä kirkasta vettä, ja säiliön seinämät hohtivat puhtautta. Sama toistui vielä toisenkin tankin kanssa. Olimme juuri löytäneet melkein 400 litraa vettä. Hikiset miehet ottivat urakan päätteeksi kunnon suihkun. Epäilys tankin tyhjyydestä liittyi toisaalta vesipumpun ja toisaalta tankkimittareiden hieman epäloogiseen toimintaan.

Verden miehistö kylässä

Ostimme päivällä pari kiloa papukaijakalan valmiita fileitä ja sovimme Verden miehistön kanssa yhteisestä illallisesta. Kuudelta Manu ja Tarja saapuivat kannelle ja auringonlasku vahvistettiin asianmukaisesti. Juttua riitti puolin ja toisin. Verde oli lähtenyt Hesasta (HSK) vuonna 2010 ja osallistunut ARC-ralliin. Karibian hurrikaanikauden Swan oli ollut telakoituna Antigualla ja sieltä matka oli jatkunut vuodenvaihteessa. Me tapasimme toisemme ensimmäisen kerran tammikuussa Karibialla, seuraavaksi Galapagos-saarilla, sitten Marquesas-saarilla ja nyt Anse Amyotin poukamassa Toaun atollilla. Molempien veneiden jatkoplanikin oli sama; parin päivän päästä kohti Tahitia.

Päätimme viettää vielä yhden päivän ihanan rauhallisessa poukamassa. Ja laiskotella. Tai siis uiskennella, snorklata, kävellä atollin reunalla, ja käydä tapaamassa atollin isäntäväkeä. Suloinen Vaihiti viihtyi hyvin kanssamme, Förstistä oli tullut hänelle uusi bestis. Vaihiti piirteli kaiket päivät uuteen lehtiöönsä, mutta sai Kapukin piirtää sinne kuvan Melinasta ja Jukka oman kuvansa, josta tuli vähemmän tunnistettava.

Vahiti, 7 v, pyysi Kapua piirtämään kuvan Melinasta.

Kohti Tahitia

Seuraavana aamuna kävimme vielä hyvästelemässä koko atollin asujamiston eli kaikki seitsemän henkeä. Halaukset olivat lämpimät, molemmin puolin. Mitenhän heidän elämänsä jatkuu? Pujahdimme atollin aukosta ulos ja Verde seurasi puoli tuntia myöhemmin perässä. Melinan mastoon nostettiin vähän reivattu iso ja keulaan genua. Loki nakutti kuutta seitsemää solmua, aurinko paistoi ja meri oli pehmeä. Tahitille oli noin kahden päivän matka, ETA maanantai 28.5. kello 06.30, siis valoisaan aikaan. Parisen tuntia kesti sitä iloa. Sitten taivaan merkit antoivat selvän varoituksen. Me vaan reagoimme vähän hitaasti. Keula sentään saatiin ajoissa sisään, mutta ison reivauksen alkaessa taivas repesi. Onneksi likomärkiä vaatekappaleita oli vain kaksi. Shortsit ja kalsarit. Puolen tunnin kuluttua sekin myrä oli ohi ja tuuli alkoi uudestaan vakiintua platlenssiksi. Latasimme keulaan pelkän kutterin spinnupuomilla tuettuna ja saimme lokiin noin viisi solmua. Nyt alkoi ETA sopia tavoitteeseen, saapuisimme Tahitille aamun valjetessa, ja niin jatkoimme koko loppumatkan. Tuulen suunta ja nopeus vaihtelivat vain vähän ja maanantaiaamuna pujahdimme Tahitin pääkaupungin Papeeten itäpuolella olevan Aruen edustalta riuttojen välistä Tahiti Yacht Clubin satamaan. Nappasimme yhden vapaana olevan poijun, Verde tuli perässä ja otti viereisen. Pakollisten relaksanttien jälkeen Kapu lähti jollalla rantaan. Pursiseuran kilpailupäällikkö antoi luvan olla poijussa, tosin viereisessä, joten vaihdoimme naapuripoijuun.

Junailuja

Iltapäivällä Försti meni seuran toimistoon kyselemään pesukoneen käytöstä. Nyt paikalla ollut manager ilmoitti tylysti, ettei seuralla ole mitään vapaita vieraspoijuja, ja että meidän pitää heti poistua. Sitä paitsi vain hänellä oli oikeus antaa poijuja käyttöön, ei millään kilpailupäälliköllä, joka oli nyt ylittänyt valtuutensa.

Seuraavaksi Kapu painui seuran toimistoon ja esittäytyi oman pursiseuransa x-kommodoriksi ja kertoi miksi valitsemme, aina kun mahdollista, pursiseuran sataman kaupallisen marinan sijaan. Sitten tarvittiin kohtuullisen pitkä kehu Tahiti Yacht Clubin toiminnasta, joka kyllä näyttikin hyvin aktiiviselta. Nytkin radalta oli tulossa melkein 50 optaria ja saman verran pikku katteja. Seuraavaksi taputimme palkintojenjakotilaisuudessa melkein tunnin ja nostimme peukkua aina kun manageri silmäili kaukaisia vieraita. Tuntia myöhemmin Kapu jatkoi neuvonpitoa managerin kanssa ja puolen tunnin junailun jälkeen meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi satamaan ja poijupaikka viikoksi oli selvä, plus päivä laiturissa. Lopuksi manageri vielä kiitteli, että olimme valinneet juuri Tahiti Yacht Clubin vierailukohteeksi. Että sillain.

Seurasaarilla kuusi viikkoa

Ranskan Polynesian Seurasaaret ovat seuraavien viikkojen ajan ympärillämme. Ensin vietämme ainakin viikon, jopa kaksi Tahitilla. Sitten naapurisaarelle Moorealle ja sieltä tarunhohtoiselle Bora Boralle ja sen naapurisaarille. Siellä viihtymiseen on varattu aikaa useita viikkoja, joten ei tässä nyt ihan huonosti käy, vaikka Suomen suvi jääkin väliin.

Kuvat 11.5.2012 – 28.5.2012