Tahiti – Moorea – Huahine – Ile Tahaa – Raiatea – Bora Bora, Seurasaaret, Ranskan Polynesia

1.-30.6.2012

Julkaistu: 06.07.2012 | KUVAT 07.07.2012

Pitkänmatkanpurjehdus jäi hopealle, kun saavuimme Ranskan Polynesian Seurasaarille. Voiton veivät lyhyet päiväpurjehdukset ja loikoilu kauniissa ankkurilahdissa unohtamatta matkailua, melkein turismia. Kapu muisteli menneitä, olihan edellisestä seilauksesta näillä vesillä kulunut jo 23 vuotta.

Niin sitä Kapua taas juoksutettiin, tai onneksi ajelutettiin ympäri Tahitin pääkaupunkia, sillä olimme heti alkajaisiksi vuokranneet pienen Fiestan. Marquesasilla byrokraatit olivat antaneet selvän määräyksen ilmoittautua Papeetessa. Vaan täällä gendarmerien miehethän katselivat toisiaan ihmeissään. Heille riitti, että jossain Ranskan Polynesian saarella oli aikaisemmin tehty sisäänkirjaus. He eivät kuitenkaan tienneet miten tulisi toimia immigrationin ja tullin kanssa. Nekin komerot käytiin katsastamassa. Tulli löytyi muutaman kilometrin päästä pääsataman ulkolaidalta, ja toinen ohviisi oli juuri edellisenä päivänä siirtynyt lentokentälle toiselle puolelle kaupunkia. Ilman autoa Kapun päästä olisi savu noussut, sillä molemmissa pyöriteltiin taas päätä ja lopulta ainoa meistä kiinnostunut oli satamatoimiston kaveri. Hän sentään kirjasi Melinan tiedot koneelle ja käski ehdottomasti ilmoittautua uudestaan, kun lähdemme Tahitilta. Satamatoimiston osoitteen olimme saaneet isosta turisti-infosta, josta oli vain 100 metriä toimistoon, tai piti olla. Ovessa oli lappu ranskaksi, jonka mukaan olivat muuttaneet kuukausi sitten toiseen paikkaan, onneksi näköetäisyydelle. Mutta siitä ei turisti-info tiennyt mitään, ei tietenkään. Jatkuvat ohjeiden muutokset ja eri viranomaisten tietämättömyys toistensa vaatimuksista olivat näilläkin saarilla arkea. Näiden kokemusten jälkeen emme käyneet enää millään saarella ilmoittautumassa ennen kuin sitten lopullisesti poistumme Ranskan Polynesiasta. Lähtöselvityksen voi tehdä sekä Raiatealla että Bora Boralla gendarmerien toimistossa.

Tuliterä satamaterminaali, Papeete, Tahiti.

Taas kyljet kiiltävät

Tahiti Yacht Clubin mooringpoukama osoittautui mukavaksi ja rauhalliseksi paikaksi. Rannan pari ravintolaakin takasivat välillä helppoa elämää aluksen keittiöhenkilökunnalle. Vuokrapirssillä ehdimme käydä useamman kerran Carrefourissa, joka oli vain kilsan päässä. Pian olivat Melinan varastolokerot taas pullollaan ruokaa ja juomaa. Rannan pesukone ja kuivausrumpu toimivat hyvin, joten muutamassa päivässä aluksen kaikki huoltohommat oli hoidettu. Ei kuitenkaan ihan ilman hikeä. Olimme sopineet etukäteen yhdestä laituripäivästä marinassa, jolloin Jukka ja Kapu pesisivät aluksen huolella ja sitten vielä vahaisivat veneen kyljet. Jo ennen puoltapäivää oli puhdasta pintaa, joka vaan odotti vahausta. Kuusi tuntia myöhemmin jollasta kömpi kaksi raatoa, joista ei olisi saanut mitään vaihdossa. Mutta Melina kiilteli kuin Naantalin aurinko.

Yhtenä päivänä ehdittiin kiertää vuokrapirssillä koko Tahitin saari, ja vielä sen molemmat osat Nui ja Iti. Kaunista se on luonto näillä latitudeilla. Ei ihme, että saarten valtaamisesta käytiin kovaa vääntöä suurten löytöretkien aikana. Papeeten kaupunki ei ole mikään erityinen nähtävyys, mutta toki sieltäkin löytyi kauniita alueita ja varsin upeita puistoja. Paikallisen puhelinoperaattorin toimistokin tuli tutuksi, kun Kapu alkoi selvittää, miksei Soneran kortti toiminut Polynesian alueella. Puhelinmotti oli kestänyt jo pari kuukautta, ja alkoi vähän kismittää, kun samalla Elisan kortti pelitti Jukan puhelimessa. Aikansa Vinin ja Soneran toimistot tekivät selvityksiä ja sitten Kapu sai soiton: Nyt toimii; koskaan ei oikein selvinnyt mikä oli ollut vikana edellisten kuukausien aikana.

Hyvät laiturit Papeeten keskustassa

Viikko pursiseuran rannassa tuli täyteen ja päätimme siirtyä kaupungin rantaan, josta nykyisin löytyvät hyvät ponttonilaiturit mooringköysineen. Lukittu portti lupaili vielä turvallisuutta. Avain vain puuttui. Sen saisi satamatoimistosta puolen kilsan päästä, jonne Kapu kipitti heti kolmen jälkeen. Toimisto oli mennyt kiinni kolmelta (!), joten aamulla sama uusiksi. Nyt sentään satamatoimiston ystävällinen poika ehdotti saapumisajaksi aamuyhdeksää, joka ei tuntunut yhtään huonolta ehdotukselta. On se viisi kymppiä rahaa täälläkin.

Laiturista löytyi tuttuja. Norjalainen 40-jalkainen Ovni sy Frida kellui melkein vieressä. Laiturilta sai myös hanasta vettä ja seinästä sähköä. Niistä palveluista olimme edellisen kerran saaneet nauttia Panamassa kolme kuukautta aiemmin. Ihan tuntui helpolta elämältä.

Marina Tainassa paljon veneitä

Polttoainetta olisi saanut jo pursiseuralta, mutta se jäi siellä ottamatta. Nyt selvisi, että lentokentän reunassa oleva iso Marina Taina olisi seuraava vaihtoehto. Ajelimme riutan ja rannan välistä hyvin merkittyä väylää kovassa vastavirrassa ja tuulessa. Riutan reunalla köllötti kyljellään 50-jalkainen pursi muistutuksena navigoinnin tärkeydestä. Surullinen näky. Marina Taina on saaren suurin venesatama, josta löytyi sekä paikallisia pursia että kaiken kokoisia matkaajia. Suurimmat megajahdit olivat lähes 200-jalkaisia. Valtaosa maailmankiertäjistä oli ankkurissa marinan edessä. Sinne mekin suuntasimme tankkauksen jälkeen, mutta yli 20 metrin ankkurointisyvyys, yli 15 metrin tuuli ja ahdas ankkurialue saivat uusiin aatoksiin. Kymmenen mailin päässä odotti Papeeten kaupungin suojaisa laituri. Miksei sitä voisi viettää vielä yhtä rauhaisaa yötä rannassa?

Malö Cookin ankkurilahdella.

Cookin vanavedessä

Kymmenen päivää Tahitia riitti meille ja otimme kurssin Moorealle Cookin lahteen, jota on mainostettu yhdeksi maailman hienoimmista ankkurilahdista. Puolen päivän seilaus riitti ja iltapäivällä kurvasimme riutan aukosta sisään linjataulujen ohjeistamana. Kauniilta näytti, mutta missä ovat kaikki muut veneet? Aivan lahden pohjukasta löytyi sentään kaksi muuta paattia, joiden tasalle laskimme ankkurin Cookin lahden vihreään veteen 15 metrin syvyyteen. Perään meni 50 metriä ketjua, joten hyvin pysyimme paikallaan navakoissakin puuskissa. WB:n ankkuripurje piti keulan hyvin tuuleen ja vähensi tuulen painetta.

Auton se taas vaati ja kohta kiivettiin saaren kiemuraisia teitä vehmaan luonnon keskellä. Tien päättyessä vuoren rinteeltä aukeni huimaavan hieno maisema Moorean molempiin ankkurilahtiin Opunoho Bayhin ja Cook Bayhin. Alhaalla rannassa Bali Hai hotellin olkikattoisten bungalowien edessä oli ilo katsella lahdella kelluvaa alusta, joka oli tuonut meidät tänne melkein maailman ääriin turvallisesti ja mukavasti. Kapteeni Cookin matkat tänne olivat aika erilaisia.

Melinan kannelta näkyi hieman rähjäisen näköinen punainen rakennus, jonka vaatimaton mainoskilpi kertoi sen olevan Ravintola Te Honu Iti. Olimme tehneet kotiläksyt ja tiesimme paikan. Maailmanmatkaajan käsikirja ”1000 Places To See Before You Die” oli myös bongannut paikan. Verden miehistö oli ankkuroitunut samana päivänä Melinan viereen, joten saimme houkuteltua heidät mukaan. Varasimme pöydän ja illalla kiinnitimme jollan köyden ravintolan pöydän jalkaan. Ruokalistan vilkaisu hintapuolelle vahvisti odotukset. Tämän täytyy olla hyvin hieno ravintola.

Ensimmäinen vuosi takana

Mutta nyt oli vähän aihettakin juhlia. Päivälleen vuosi aiemmin oli kirves heilahtanut Haukilahden laiturilla, kun ystävämme Hammi katkaisi peräköyden ja vapautti Melinan aloittamaan maailmanvalloitusta. Tähän väliin on mahtunut 14.280 meripeninkulmaa maailman meriä. Ensimmäisen vuoden kokemuksiin on kertynyt 110 satamaa ja melkein puolet ajasta, 172 päivää, olemme olleet paikallaan rannassa tai ankkurissa. Kyllä planeetta maa on kaunis paikka, ainakin siellä minne pääsee veneellä. Näissä tunnelmissa keittiömestarin mahi-mahi hyytelöä seurannut laskukaan ei tehnyt kipeää. Melina suosittelee ravintolaa, ei kuitenkaan päivittäiseen vierailuun.

Hyvin saimme useita päiviä kulumaan ilman lokikirjamerkintöjä. Mahtui niihin päiviin sentään jollaretkiä, rantakävelyjä, pyöräilyä ja kaupparetkiä. Taas oltiin maisemissa, jossa tuore aamupatonki oli elämän peruskiviä. Yhtenä kauniina aamuna nostimme ankkurin ja kurvasimme naapurilahden Opunohon suuaukkoon riutan reunaan. Lokiin kilahti kuusi mailia. Riutan ja rannan välissä oli pieni matalan veden alue, jossa oli reilut kymmenen venettä ankkurissa. Hiivimme sekaan ja laskimme ankkurin kuuden metrin syvyyteen. Vieressä kellui tuttu vihreäkylkinen Swan. Kohta Melinan perästä kuului molskintaa, verdeläiset tulivat uimalla kyläilemään. Näin helppoa se on täällä.

Liukumäenhän se vaatii

Jollaretki Opunohon ympäri oli antoisa. Löysimme mielenkiintoisia veneitä. Lahden pohjukassa oli tutunnäköinen paatti. Sehän oli ilmiselvästi ruotsalainen Albin Vega, joka näytti saapuneen näihin vesiin omalla kölillä. Mutta muuten oli niin huonossa hapessa, että pahaa teki. Kellui sentään vielä. Kulman takaa löytyi moottorivene, sellainen ihmisen kokoinen, jonka kannelle oli pultattu vesiliukumäki. Lapset varmaan tykkäävät. Lahden suulle ankkuroitunut megamoottorivene Helios pisti vielä paremmaksi. Ilmatäytteinen liukumäki lähti kolmoskannelta, joten sillä vauhdilla saa jo bikinit päältä kun loiskahtaa mereen. Miehet varmaan tykkäävät.

Pienten poikien vesiliukumäki.

Isojen poikien vesiliukumäki.

Lorvimista ja kansantanhuja

Taas vierähti muutamia päiviä, joiden aikana puuhastelu oli aika vaatimatonta. Mitä nyt vahdittiin kello 12 kilahdusta ja auringonlaskun hetkeä. Ne vahvistettiin asianmukaisin menoin. Muuten oli vähemmän kiirettä. Veneessäkään ei keksitty mitään parannettavaa, tai sellaista parannettavaa, johon olisi viitsinyt ryhtyä. Septitankkien ajoittainen takaisinvuoto pönttöön kuului taas niihin hommiin, joihin ei viitsinyt ryhtyä. Ei vielä.

Niinpä päätimme palata takaisin Cookin lahdelle Bali Hain eteen. Siellä oli illalla kansantanssiesitys, joka erosi merkittävästi Paavo Väyrysen harrastamasta versiosta. Täälläpäin maailmaa nuorten naisten ja tyttöjen lantiot keinuivat hiukkasen eri tavalla ja retonkia oli yllä paljon vähemmän kuin Härmässä. Kyllä sitä kelpasi katsella myös moniteholasien takaa. Försti suorastaan innostui, kun tanssiesityksen päätteeksi katsojiakin houkuteltiin mukaan. Ihan näytti Förstin lantio pysyvän teinityttöjen vauhdissa. Herrat keskittyivät kuvaamiseen.

Suojanpuolen saarille

Kesäkuun puolivälissä oli aika unohtaa Moorea ja siirtyä pikkusaarille eli Iles Sous Le Vent -saarten maisemiin. Lähdimme matkaan iltapäivän lopulla reilusti ennen pimeää, jotta saapuisimme aamun valjettua itäisimmän saaren Huahinen riutan reunaan. Alkumatka eteni kuutta solmua rivakassa tuulessa hyvällä 120 asteen kulmalla pelkän kutterin vetäessä. Alkuyöstä tuuli häipyi, mutta maininki jäi. Keikuttelimme moottorilla muutaman tunnin, mutta onneksi puolen yön aikaan tuuli virisi ja latasimme keulaan genuan puomilla tuettuna. Koko loppuyön ja aamun saimme nauttia mukavasta menosta. Kaikille osui vain yksi yövahtivuoro, joten virkeinä kurvasimme aamu kahdeksalta riutan reunaa seuraten kohti saaren pääkaupunkia Farea. Kolme tuntia myöhemmin kelluimme ankkurissa kylän edustalla aivan sisääntuloväylän reunassa. Sieltä löytyi pieni kaistale 10 metrin syvyyttä riutan ja väylän välissä.

Huahinen rannoilla

Faren kylän suurin ihme lienee valtaisa supermarket. Niiltä hyllyiltä ei tavara ihan äkkiä lopu, vaikka muutama rahtilaiva jättäisi saaren väliin. Enempi oli kiinalaismarkkinoille tarkoitetun kokoinen, mutta siihen myös kaupan nimi viittasi. Kauppakorkean opetukset tavaran kiertonopeudesta eivät ole levinneet näihin vesiin. Jos asiakas haluaa vaikka puoli litraa Hiu Hai Hui merkkistä ruokaöljyä, niin sitähän löytyi. Ja siitähän tulee kauppa, tuumi varmaan paikallinen kauppias.

Käväisimme myös Huahinen eteläpäässä olevassa kauniissa lahdessa, jonka rantoja koristivat olkikattoiset majat. Ne seisovat tolppien päällä matalassa vedessä, lattiassa on lasiluukku, josta korallikalat ja isommatkin näkyvät mukavasti, erityisesti illalla kun pihavalot pannaan päälle. Ei ole näillä kulmilla valittu vuoden betonitaloa, ja hyvä niin. Kyllä nuo perinteiset polynesialaiset rantamajat sopivat näihin saariin. Ja rakentaa saa ihan rantaan ja pidemmällekin, meren suuntaan.

Vahine Island Private Resort on luksusta.

Lännenpuolella horisontissa näkyivät Raiatea ja Ile Tahaa, jotka ovat yhteisen riutan sisäpuolella. Tahaan ympäri pääsee purjehtimaan riutan sisällä, jossa on aina sileä vesi. Kirkkaan turkoosi meri, korallihiekkaiset, palmuja kasvavat pienet motut riutan ulkolaidalla ja Tahaan ja Raiatean vihreät, vuoristoiset saaret riutan keskellä. Niitä maisemia Kapu muisteli miehistölle. Sinne mennään seuraavaksi.

Raiatea ja Ile Tahaa

Kaunis avotuuli saatteli Melinan matkaan. Pitkästä aikaa ajelimme täydellä isolla ja genualla, joka pysyi hyvin suojanpuolella puomin kanssa. Maininki keinutti kevyesti ja 37 mailin päivämatka eteni oikein lomapurjehduksen malliin. Kaarsimme Raiatean itälaidalla riutan aukosta sisään ja kiertelimme vielä muutaman tunnin riutan sisäpuolella, kunnes taivas tummeni ja sade alkoi uhata. Oli aika etsiä ankkuripaikka, joka löytyi Tahaan itälaidalta Haamenen lahden pohjukasta. Se on niitä harvoja paikkoja, jossa voi ankkuroida matalaan veteen eli 8 – 12 metrin syvyyteen. Useimmissa lahdissa on vettä 20 – 30 metriä. Nyt lahti oli aivan tyhjä, joten saimme yksinäisen prime paikan kylän edestä. Mutta vain hetkeksi. Perässä tuli charterkatti, joka onnistui laskemaan ankkurinsa aivan Melinan viereen, vaikka lahdella oli tilaa mennen tullen. Vähän murisimme itseksemme, mutta ei nyt viitsitty mennä kommentoimaan asiaa naapuriveneen kipparille. Ehkä hän kaipasi turvaa lähellä olevasta veneestä.

Luovia Bora Boran ja Raiatean välillä.

Uusi aamu valkeni taas aurinkoisena. Yön sateet, tummat pilvet ja vihaiset puuskat olivat kadonneet. Ajelimme ulos vuonosta ja lähdimme pelkällä genualla lipumaan Tahaan ympäri. Puoli päivää saatiin mukavasti kulumaan saaren rantoja ihastellen ja ulkolaidan motuja päivitellen. Lähes jokaisella saarella oli mökkikylä, isompi tai pienempi. Isommissa oli jopa yli 50 rakennusta, pienissä alle kymmenen. Toivottavasti maailmassa riittää nuoria pareja. Lähes kaikki asiakkaat ovat häämatkalaisia.

Tahaan länsilaidalla aukeni maisema Bora Boran suuntaan. Saaren 727 metriä korkea Otemanun huippu näkyi hienosti. Kaarsimme Tapuamun lahdelle ja nyt ankkuri solahti 24 metrin syvyyteen. Keulasta valutettiin koko kettinkivarasto perään. Näissä syväyksissä Melinan vajaan 70 metrin ankkuriketju on liian lyhyt. Puolet lisää, niin johan riittäisi vaikka syvempäänkin veteen. Taitaa tulla kaupat seuraavassa kettinkikaupassa. Kunhan vaan ensin löytyy liitospala. No, se täytyy varmaan tilata Lauttasaaren Maritimista. Sieltä saa ihan kaikkea.

Tapuamun lahdelta kelpasi katsella auringon viimeisten säteiden kultaamaa Bora Boraa. Kapu on jauhanut Förstin mukaan parikymmentä vuotta mantraa – ”Joskus sinne pitäisi päästä omalla kölillä.” Ja nyt se hetki oli lähellä. Vain yksi yö oli välissä.

Jukan sätky

Niin kiire ei ollut, ettei aamulla olisi ehditty pienelle snorklausretkelle riutan reunaan. Nyt pinnan alla oli hiljaista ja vähän nähtävää. Mutta sitten Jukka sai sätkyn. Joku tai jokin alkoi hipelöidä veden alla jalan pintaa edestakaisin. Försti oli lähinnä, mutta usean metrin päässä. Sen täytyi siis olla jokin. Se jokin oli iso, neliömetrin kokoinen rausku, joka kyhnytti kylkeään Jukan jalkaa vasten kuin karhu selkäänsä puuta vasten. Kun Jukka laskeutui takaisin veteen, oli rauskukin ottanut hatkat. Jukan sydän kolkotti kovaa vielä vartin päästä.

Jukan sätky.

Bora Bora säväytti

Jännityksentäyteisen aamusnorklauksen jälkeen otimme kurssin vajaan 30 mailin päässä olevalle saarelle, joka on Tyynenmeren tunnetuimpia. Ajoimme Tahaan riuttojen välistä keinuvalle merelle ja saimme alkumatkasta hyvän vedon purjeisiin, sitten tuuli lähti matkoihinsa, mutta korkea maininki jäi. Bora Boran eteläkulmassa saimme taas tuulen töihin ja iltapäivällä kaarsimme saaren ainoasta passista hienosti purjeilla sisään. Puoli tuntia myöhemmin nostimme Bora Bora Yacht Clubin edustalla mooringköyden Melinan keulapollariin. Olimme perillä. Yksi Melinan maailmanympäripurjehduksen haaveilukohde oli saavutettu. Bora Bora Yacht Clubilla omalla kölillä.

Lämmin vastaanotto

BBYC on perustettu 1972. Se on aiemmin ollut varsin vaatimaton olkikattomaja, jonka seiniä ovat koristaneet maailman purjehtijoiden jättämät liput, viirit ja viestit. Tällaisen purjehdushistorian jättämä tunnelma teki Kapuun unohtumattoman vaikutuksen 23 vuotta sitten. Ei niinkään ravintolapalvelut ja restroomit rannassa. Hurrikaani pyyhälsi saaren yli vuonna 2006 ja klubi tuhoutui aika pahasti. Purjehtijoiden jättämät sadat liput ja viirit lensivät silloin taivaan tuuliin. Muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen uudet yrittäjät ostivat BBYC:n pari vuotta sitten ja avasivat sen korjattuna ja laajennettuna noin vuosi sitten. Nyt on kova yritys päällä ja ainakin palvelun taso ja ystävällisyys ovat huipussaan. Myös keittiön gastronominen puoli on hyvässä mallissa. Uudet omistajat ilahtuivat suuresti, kun tulimme viettämään juhannusaattoiltaa klubille. Luovutimme samalla juhlallisesti Suomen lipun, joka välittömästi naulattiin paraatipaikalle ravintolan seinälle. Muutamat aiemmat liput olivat lähinnä klubiviirejä, mutta nyt he alkavat uudestaan kerätä purjehtijoiden lippuja tilan somisteeksi ja hurjien merimiestarinoiden vakuudeksi. Herrat Bekir ja Lokman kättelivät Melinan miehistön kaksin käsin ja päälle otettiin paljon valokuvia ja vähän geeteetä. Nyt Melinalla on BBYC:n viiri. Ja miehistöllä BBYC:n teepaidat.

Suomen lipun luovutus BBYC:lle; Försti, Kapu, Bekir, Lokman ja Jukka.

Huoltohommia

Viihdyimme taas useamman päivän paikallaan. Mukaan mahtui jopa muutama lorvipäivä, mutta yhtenä aamuna piti ottaa itseään niskasta kiinni. Se septitankin paluuvuoto vaati jotain toimenpiteitä, ei vaan lisää pumppausta. Ongelma esiintyi vain silloin, kun oltiin oltu pidempään paikallaan rannassa ja tankki alkoi täyttyä. Kapu vaihtoi jalkaan huonot shortsit, laittoi käsiin kaksinkertaiset kumihanskat ja Jukka ryhtyi apumieheksi yksillä kumihanskoilla. Kolmisen tuntia myöhemmin oli pöntön ja septitankin välissä uusi letku, johon oli asennettu vielä ylimääräinen sulku helppoon paikkaan pöntön viereen. Samalla se kriittinen joker-venttiili vaihdettiin uuteen, kun huomasimme että Jabskon tuote sopi myös Raritanin mitoitukseen. Ongelmahan on ollut amerikkalaisen Raritanin varaosien huono saatavuus maailmalla, yllättäen myös täällä Polynesiassa. Jabskoa taas on löytynyt joka ikisestä venetarvikeliikkeestä. Nyt on tilauksessa ruotsalaiselta maahantuojalta Suomen kautta varaosasetit, joilla homma saadaan jatkossakin kuntoon. Kyse on pitkälti normaalista kulutuksesta, joka hoituu tiivisteiden vaihtamisella. Tosin letkujen joutsenkaulat ovat aivan liian matalalla ja se osaltaan pahentaa tilannetta. Tästä virityksestä veistämö ei saa puhtaita papereita.

Huimia kokemuksia

Eräänä päivänä aussinaapurit kehuivat siihen malliin snorkkelointikokemustaan, että Förstin ja Jukan räpyläjalkaa alkoi taas syyhyttää. Pari tuntia myöhemmin sukellusputiikin Lantikka kävi noukkimassa heidät mukaan sukellusretkelle riuttojen reunaan ja passin ulkopuolelle. Samaan aikaan Kapu istui salongin tuolissa ja väänsi tarinaa nettisivuille. Vaan iltapäivän lopulla riittikin uutta tarinaa värillisistä kaloista ja erilaisista haista, isoista ja pienistä, jotka olivat kaarrelleet ympärillä. Huh, huh. Nyt on taas paljon vedenalaista kuvaa murenoista, rauskuista ja niistä haikaloista, hui hai.

Lemon sharkit säväyttivät Förstin ja Jukan sukellusretkellä.

Takaisin Raiatealle

Seuraavana aamuna suuntasimme kokan Raiatean läntiseen passiin. Kevyt tuuli henkäili itä-koillisesta ja pääsimme yhdellä luovilla suoraan perille. Ei merkintää vendatilastoon. Riutan sisäpuolella kurvasimme Apooiti Marinan altaan vieraslaituriin, josta pienen neuvottelun jälkeen löytyi paikka muutamaksi päiväksi. Vähän piti ensin kehua marinaa ja ennen kaikkea satamamestarin koiraa. Paf oli oikea ranskalainen koira, se kalusi kovaa patonkia luun sijaan. Saimme pestyä ja tankattua veneen laiturissa ja rannassa pyykit hoituivat Mooringsin toimesta. He myös hoitivat kaasupullon täytön, eli saimme oikein hyvää palvelua, mutta onhan sitä firman charter-veneitä tullut käytettyä lukuisia kertoja.

Heiva-juhla

Försti oli tehnyt päivällä pyöräretken saaren pääkaupunkiin Uturoaan ja tuli sieltä innoissaan takaisin. Illalla alkaisivat tämän saaren Heiva-juhlat. Sinne sitten lampsimme kolme varttia iltasella ja valtavassa teltassa oli juuri alkamassa tanssi- ja musiikkiesitykset. Seuraavien tuntien aikana esiintyivät Ranskan Polynesian eri saarten edustajat esittäen alkukantaisia tansseja ja kuvaelmia metsästyksestä ja taisteluista. Naiset olivat kauniita ja notkealanteisia. Miehet taas komeita ja urheita. Tatuoidut ja maalatut soturit melkein pelottavan näköisiä. Rumpujen kiihkeä rytmi sai veren kiertämään ja muistelemaan saarten historiaa. Näiden bakkanaalien jälkeen vihollinen päätyi yleensä pataan, ainakin 100 vuotta sitten. Vuosi sitten Marquesasin Nuku Hivalla eräs purjehtija löydettiin surmattuna nuotiopaikalta ja villi huhu ihmissyönnistä levisi maailman medioihin. Eräs suomalainen ”asiantuntija” tiesi lehdessä kertoa, ettei kannibalismia ole tiettävästi esiintynyt enää useaan vuoteen tällä saarella. Ei todellakaan, ei ainakaan sataan vuoteen.

Uturoan hyvät laiturit

Aamulla suuntasimme kolmen mailin päähän Uturoan kaupungin satamaan, josta löytyi oivallinen kylkipaikka kivilaiturista laivalaitureiden vierestä. Näköetäisyydellä olivat supermarket, tuoretori, huoltoasema, venetarvikeliike ja nettimesta. Mitä sitä muuta veneilijä tarvitsisi. Kaiken lisäksi paikka oli ilmainen.

Iltapäivän lopulla paikallisen Maritimin Lantikka toi veneen viereen reilut 30 metriä ankkurikettinkiä ja yllättäen myös sen liitospalan, jolla vanha ja uusi kettinki yhdistetään. Jukka ja Kapu kiskoivat vanhan ketjun laiturille ja liittivät uutta perään. Samalla maalattiin mittamerkit uusiksi, jotta ankkuria laskiessa olisi helppo nähdä kuinka paljon ketjua on mennyt. Nyt Melinan keulaboksissa on noin 100 metriä kettinkiä eli riittävästi syvempääkin veteen.

Vihreälle joelle

Aamusta suuntasimme Raiatean itälaitaa etelään ja alle 10 mailin jälkeen ankkuri laskettiin Faaroan lahden vihreään veteen. Nyt vesi ei ollut kirkasta, koska lahden pohjukkaan laskee joki. Sinne suuntasimme jollalla vuorotellen perärutkulla ajaen ja airoilla meloen, kun vettä oli ajoittain vain 20 senttiä. Eppu Normaalin biisi Vihreälle joelle soi päässä, kun livuimme kapenevaa uomaa muutaman mailin ylävirtaan. Olimme kuin vihreässä tunnelissa, kun puut kaartuivat ylitse. Vain krokot puuttuivat, onneksi.

Försti ja retki vihreälle joelle.

Kisällikoe

Illalla oli sitten Jukan kisällikoe. Hän päätti yrittää valmistaa pasta carbonaraa. Takana oli Förstin antama teoriaosuus ja nyt oli käytännön kokeen vuoro. Kapu toimi tuomarina ja illan päätteeksi vahvisti Jukan tekemän version olevan aivan yhtä hyvää kuin se Försti kuuluisa pasta. Nyt herrat voivat jäädä turvallisesti kahdestaan alukselle Jukan vastatessa keittiöstä ja Kapun kiittelystä.

Vahine Island Private Resort

Kaunis aurinkoinen aamu sai meidät varhain liikkeelle ja nyt lähdimme hyvin kevyessä avotuulessa tuulettamaan genaakkeria. Kurssi oli vaihteeksi pohjoiseen kohti Tahaan koilliskulmassa olevaa pientä Vahine Islandia. Se oli jäänyt Kapun mieleen 23 vuotta sitten. Sveitsiläinen pariskunta oli saapunut veneellään sinne ja päättänyt aloittaa uuden elämän pienellä motulla. Silloin saarella oli vain yksi talo, heidän kotinsa, jonka olohuone toimi pienimuotoisena ravintolana.

Koko päivän hiivimme genaakkerilla eteenpäin, välillä alle kahta solmua, välillä melkein viittä. Iltapäivän lopulla kiinnityimme Vahinen mooringpoijuun ja soitimme saareen, jonne oli näiden vuosikymmenten aikana kehittynyt pieni, hyvin eksklusiivinen private resort. Saimme luvan tulla vierailukäynnille, kun Kapu oli ensin kertonut vähän historiasta. Paikan manager Terence otti meidät henkilökohtaisesti vastaan ja kierteli hetken kanssamme esitellen äärimmäisen kauniin saaren palveluita. Nyt jäivät vastaavat Hiltonit, Sofitelit ja Bali Hait toiseksi. Koko pieni saari huokui luksusmaista yksityisyyttä ja äärimmäisen hienostunutta palvelua. Siellä saavat olla rauhassa pressat ja Pamelat, ministerit ja Madonnat. Melina suosittelee varakkaille häämatkalaisille.

Försti kotiin – Hanna kannelle

Vielä muutaman päivän kiertelimme Tahaan ja Raiatean kulmilla, mutta sitten koitti totuuden hetki Uturoan rannassa. Förstin paluu Suomeen oli edessä. Neljässä kuukaudessa ehti Förstin lokiin tulla 5500 merimailia ja Tyynenmeren parhaat palat tuli nähtyä. Pikkuväki kotimaassa saa seuraavat pari kuukautta iloita merimummin läsnäolosta. Jukka taas iloitsee Hannan paluusta kannelle seuraavan kuukauden ajaksi. Näin sitä tasapaino säilyy ja maailman lentoyhtiöt kiittävät.

Reilun viikon jälkeen Melina ottaa kurssin länteen ja suuntaa kohti Samoaa. Sitä ennen tehdään vielä uusi visiitti Bora Boralle, josta sitten matka jatkuu joko Cook Islandsin Raratongan tai Suwarovin atollin kautta Samoalle. Elokuun alkupäässä on noin 1300 mailia takana ja uudet maisemat edessä.

Kuvat 1.6.2012 – 30.6.2012