East London – Simon’s Town
Etelä-Afrikka

15.12.2013

Julkaistu: 16.12.2013

Sitä purjehduksen iloa on saanut odotella tässä maassa. Tuhannen meripeninkulman matka Richards Baysta päätepysäkille Simon’s Towniin Hyväntoivon niemen kainaloon kesti kaikkiaan 39 vuorokautta, joista merellä oltiin vain seitsemän. Niistäkin vasta viimeinen vuorokausi tarjosi tuota kaivattua purjehduksen iloa. Muu aika kului lähinnä säätietojen ihmettelyyn. Aina oli joku hyvä syy pysyä vähintään kuudella köydellä kiinni rannassa. Onneksi aikaa jäi automatkailuun ja ennen kaikkea vierailuihin upeissa eläinpuistoissa. Nyt on nähty mm. 200 elefanttia ja se eläinten kuningas – leijona. Joulun lähestyessä on nyt aikaa rentoutua ja nauttia Kapin upeista maisemista kolmisen viikkoa.

Addon alueella on 600 elefanttia.

Visiitti Buffalo River Yacht Clubilla venyi muutamasta päivästä reiluun viikkoon. East London ei houkuttanut, olihan sinne vartin kävely sillan toiselle puolelle ja kaikki pursiseuran jäsenet varoittelivat kävelystä edes sillan yli. Kävely kaupungin keskustassa olisi ilman muuta kehitysavun jakamista isommalla lusikalla – kaiken saisi antaa. Niinpä päivät kuluivat tuulta pitäessä lähinnä veneen pienissä huoltohommissa, isompien puutteessa. Toki vuokra-autolla sentään kierreltiin rantoja ja muutama taksireissukin tehtiin ostariin. Valkoinen taksikuskikin piti tiukan puhuttelun - jalan ei pidä liikkua edes kaupungin pääkadulla ja autossa pitää olla ovet lukossa myös ajaessa. Paikallinen kauppakeskus oli vähintään Itiksen veroinen ostari, jossa maailman pahuudesta ei tiennyt mitään. Hinnatkin kun olivat melkein käsittämättömän halpoja.

Pesu ja linkous

Sitten koitti se sääikkuna, joka tarjosi meille menolipun Port Elizabethiin 150 mailin päähän. Tuuli kiertyi kaakon kautta koilliseen ja sen piti pysyä avopuolella ainakin vuorokauden. Iltapäivän aurinko ja lähes tyyni satama antoivat odottaa mukavaa seilausta, vaan totuus valkeni aika pian. Tuuli pysytteli sivulla ja nousi heti rannan ulkopuolella 12 – 15 metriin sekunnissa, puuskat noin 20 ms, vanhan myrän maininki vyöryi suoraan nokasta ja perän takaa painoi Agulhasin virta kolmen – neljän solmun lisävauhdin. Tämä yhtälö tarjosi varsinaisen pesukonemenon kunnon linkouksella. Vene velloi laidalta toiselle ja syöksyi vuoroin jyrkkään alamäkeen ja kohta kiipesi seuraavan aallon reunaa mäen päälle. Venevauhti nousi usein yli 10 solmun ja illan pimetessä olimme jo pienentäneet kutterin lähes minimiin, isopurjetta ei oltu edes ajateltu nostaa. Aamun kajon valossa elämä alkoi taas tuntua mukavalta, koska kurssimme kiertyi enemmän auki ja sekava maininkikin alkoi rauhoittua. Puolen päivän jälkeen kaarsimme Port Elizabethin aallonmurtajan suojaan ja hiivimme sataman perukalle etsimään paikallisen pursiseuran laituria. Hetki siinä ihmeteltiin, mutta sitten paikallinen seilori huitoi käsimerkeillä mitä kautta pääsee ajamaan vapaaseen paikkaan. Laiturit olivat parhaat päivänsä nähneet, mutta seuran klubitalo oli oikein hyvässä kunnossa ja tarjosi kaikki veneilijän tarvitsemat peruspalvelut. Paikan iso ongelma on sen sijainti rahtisataman perukassa. Marinan edessä lastataan laivoihin kaivostavaraa, joka koillistuulella leviää lastausputkista ympäri satamaa peittäen kaikki veneet mustalla sotkevalla jauheella. Pidempään seisoneet veneet näyttivät lähes mustilta. Onneksi juuri saapuessamme tuuli alkoi kiertyä taas lounaaseen ja siten pysyimme puhtaana ne pari päivää, jotka siellä vietimme. PE on vain yhdestä syystä hyvä pysäkki ja se on Addo Elephant Park, jonne oli vain tunnin matka vuokra-autolla. Auto piti tosin ensin hakea taksilla lentokentältä ja palauttaa samalla tavalla. Vähän se oli aikaa vievää, mutta sitähän meillä on.

Merenkäynti Intian valtamerellä herätti kunnioitusta.

Addo Elephant Park

Ensimmäiset Game Park -retket Richards Bayn pohjoispuolelle olivat elämyksiä, mutta silloin jäi kaipaamaan yhtä lajia lisää; siellä nähtiin vain yksi norsu. Addo Elephant Park mainostaa olevansa paikka, jossa ei voi olla näkemättä norsuja, noita suurimpia otuksia, joita maankamaralla tänä päivänä kulkee. Ajoimme luontopuiston portista sisään suurin odotuksin, ja ne ylittyivät moninkertaisesti. Seuraavan neljän – viiden tunnin aikana näimme noin 200 elefanttia, joista huomattava osa oli liiankin lähellä. Puiston ohjeissa kerrotaan noiden jättiläisten olevan oikeasti villejä norsuja, joihin on hyvä pitää vähintään 50 metrin etäisyys. Joku vaan on unohtanut kertoa samat ohjeet norsuille: autoihin on hyvä pitää vähintään 50 metrin etäisyys. Kapealla hiekkatiellä käveli vastaan iso lauma, joka viis veisasi mistään ohjeista. Siitä ne marssivat auton kylkiä hipoen, isot edellä ja nuo mainiot pikkuelefantit perässä äidin helmoissa. Melkein henkeä pidätellen istuimme autossa ikkunat kiinni, vaikka mieli kyllä teki avata sivuikkuna ja koskettaa kädellä – ihan vaan vähän. Försti oli fiksu, kuten aina, ja ilmoitti ikkunoiden pysyvän kiinni.

Myös seeprat viihtyivät siellä.

Sama puisto tarjosi myös isot laumat seeproja, antilooppeja, villisikoja ja taas lisää norsuja. Ja lisää norsuja. Sitten paapuurissa, noin 20 metrin päässä ajourasta näkyi jotain keltaruskeaa. Aivan oikeita leijoniahan siinä makoili akasiapuun alla. Nyt sentään uskalsi avata ikkunan, mutta halu päästä kuvaamaan lähempää poistui nopeasti, kun iso uros vähän kohotti päätään. Iso kissapeto oli tosiasiassa vain kahden kolmen sekunnin matkan päässä, jos se nyt katsoisi aiheelliseksi saada vaihtelua antiloopin lihaan. Melkein vartin tuijottelimme näitä eläinmaailman kuninkaallisia, mutta niitä kiinnostivat enemmän nokkaunet iltapäivän auringossa. Jatkoimme matkaa, kulman takaa tuli taas lisää norsuja. Iltapäivän lopulla palautimme auton lentokentälle ja hurautimme taksilla rantaan. Päivän elämykset puhuttivat vielä pursiseuran (ABYC) ravintolassa, jossa kaksi 300 g pihviä lisukkeineen ja pullo punkkua vaihtoivat omistajaa 27 euron hintaan.

Longitudilla 24 46 E

Raskas ateria painoi vielä vatsassa, kun kuudelta aamulla irrotimme köydet. Mutta silloin kun sääikkuna on auki, pitää mennä, väsyttää tai ei. Kurssimme kiertyi länsilounaaseen, jolloin itäkaakkoinen tuuli tarjosi pitkästä aikaa mahdollisuuden goose wing -viritykseen eli molempien keulapurjeiden avaamiseen puomeille. Kymmenen metrin tuuli nosti vauhdin 6 – 7 solmun pintaan ja maininkikin tuli nyt takaa. Elämä hymyili – milloin tällaista oli viimeksi? Muutama tunti myöhemmin oli aika reivata, mutta sehän tässä virityksessä on helppoa myös täysin platissa. Meillä on nykyisin myös taakse vetävä alagaija, jolloin puomi ei liiku skuutin mukana. Molemmista seileistä lähti melkein puolet pois ja nyt vauhti alkoi pysytellä kohtuullisena eli 7 – 8 solmun tuntumassa. Lähestyimme upeassa auringonpaisteessa tärkeää pituuspiiriä. Haukilahden kotisatama on longitudilla 24 46 E ja tämän viivan ylitimme iltapäivällä. Näin tarkastellen voi sanoa Melinan tehneen nyt ympyrän maailman merillä. Sillä hetkellä olimme kuitenkin yli 10.000 kilometriä Espoosta suoraan etelään. Tätä hetkeä tuli juhlistamaan paikallinen Southern Right Whale, joka nousi parin kaapelin päässä suoraan ylös vedestä ja mäiskähti sitten kyljelleen.

Knysna Headsin sisäänajoa pidetään vaarallisena.

Kiitimme esityksestä ja jatkoimme lisääntyvässä tuulessa ja kasvavassa aallokossa ihan liian suurella nopeudella. Meidän piti olla aamulla kello kahdeksan Knysna Lagoonin sisäänmenoaukon edessä, jonne kokonaismatka oli 150 mailia. Tällä vauhdilla olisimme perillä ja alkuyöstä. Ei hyvä. Kutteri pieneni ja pieneni. Yöllä se vedettiin kokonaan sisään, mutta sen jälkeenkin nopeus pohjan suhteen oli viisi solmua, siis pelkällä rikillä. Edelleen mentäisiin ohi jo loppuyöstä. Onneksi tuuli alkoi laantua kolmen aikaan ja kuudelta kuljimme enää paria solmua. Tasan kahdeksalta olimme korkeiden kallioiden edessä tuntia ennen kapeikon ylävettä, pilottikirjan ohjeiden mukaisesti. Kirja tosin pelotteli paikan vaarallisuudella ja kertoi useiden veneiden tuhoutuneen niiden yrittäessä aukosta sisään. Mutta missä olosuhteissa? On selvää, että ei kannata edes yrittää, jos tuulta on yli 12 – 15 metriä tai enemmän kaakon ja lounaan väliltä ja / tai maininki on yli kolme metriä korkeaa. Tai jos samalla laskuvesi virtaa salmesta täysillä ulos. Tai ei pysty näkemään livenä linjaloistoja. Meille meinasi käydä niin. Kaikki muu oli jo hyvin, mutta vain puoli tuntia ennen sisäänajoa paksu sumu peitti näkyvyyden ja hetken näytti pahalta. Mutta sitten sumu hälveni juuri ajallaan ja ajelimme sisään melkein ihanneolosuhteissa. Mikään ei ollut vaikeaa Suomen saaristoon tottuneille. Kapeikon jälkeen oli puolisen tuntia ajoa reitillä, joka kiemurteli riuttojen välissä. Edelleen ihan helppoa. Sitten edessä oli paikallisen pursiseuran, Knysna Yacht Clubin laituri ja hieno klubirakennus. Kiinnityimme kaijaan ja hetken selvittelyn jälkeen valkeni, että varaamamme paikka ei ollut pursiseuran laiturissa, jossa vettä on vain pari metriä alavedellä, vaan paikka löytyi Knysna Quaysin isommista laitureista ihan vierestä. Satamamestari Herbie tuli jopa itse paikalle ja näytti tarkan laituripaikan, jonka olimme varanneet vajaaksi viikoksi. Silloin emme vielä tienneet, että tämä vierailu tulisi kestämään kaksi viikkoa. Onneksi laituripaikka löytyi myös jatkoajaksi. Myös kaksi kuukautta aiemmin aloitettuun laituripaikkakyselyyn vuodenvaihteen viikoiksi Simon´s Towniin tuli lopulta positiivinen vastaus. Täällä kannattaa selvittää etukäteen marinoiden paikkatilanne, koska vierasvenepaikkoja on niukasti. Puolin ja toisin ongelmia aiheuttaa todella haasteellisten sääolojen aiheuttamat vaikeudet saapumisajankohdan arvioinnissa.

Knysna Heads on vain kovalla tuulella paha paikka.

Knysna Lagoon

Paikkakunta on rakennettu kauniiseen laguuniin, jonka rauhaa varjelee pystysuorien seinämien väliin jäävä kapeikko. Paha meri jää aina tuon oven taakse ja laguunissa olikin ihanan rauhallista. Jopa tuulisina päivinä vene oli kuin sementtiin valettu. Sama rauha oli edellisen kerran tarjolla Darwinissa sulkuporttien takana olleessa Tipparary Marinassa. Waterfront koostuu lukuisista ravintoloista ja puodeista sekä lähinnä vapaa-ajan asunnoista. Kaikkialla oli siistiä, turvallista ja maisemointiinkin oli käytetty rahaa enemmän kuin riittävästi. Kyllä turistin tai lomalaisen kelpaa nauttia elämästä Knysnan kulmilla. Silti tämä oli vasta alkua – molempiin suuntiin. Europcarin vuokraamo oli kerrankin ihan nenän edessä ja Chevroletinhan se vaati. Oli muuten varmasti pienin Letukka mitä koskaan on tehty. Ekana päivänä kiertelimme kotikulmia ja kävimme Knysna Headsin huipulla, tuon kapeikon reunalla, joka vartio sisääntuloa. Lukemattomia kertoja kotoiset kävelyretket ovat vieneet meidät Haukilahdesta naapuriin, sinne Westendin puolelle. Hiiralankaari on tallusteltu ehkä tuhat kertaa ja siellä talot ovat aina näyttäneet aika isoilta. Vaan nyt tuli perspektiiviä. Knysna Headsin lähes pystyjyrkät kukkulat Intian valtameren äärellä ovat täynnä toinen toistaan hienompia taloja. Tai ei oikeastaan taloja, vaan loistohuviloita, tai oikeastaan palatseja. Tontit olivat säälittävän pieniä, mutta taloissa silti neliöitä tuhat tai kaksi. Kaikista aukeni huikaiseva maisema valtamerelle tai kauniiseen laguuniin. Parhaista molempiin. Kelpaa sitä kunnon buurin nauttia elämästä tässä kodissa, joka pääosin oli vain sellainen lomapaikka. Kai se varsinainen kartano on jossain suuren viinitilan keskellä. Yhteistä Hiiralankaarelle oli enää liikenteen vähäisyys.

Buuritalo Knysnan kulmilla – elintasoero on huima.

Noiden upeiden ökytalojen ikkunoista näkyi myös seuraavalle kukkulalle alle 10 kilometrin päähän. Sielläkin tontit olivat pieniä, ja talot vielä pienempiä. Paikallinen township Nekkies oli köyhyyden ja kurjuuden tyyssija, josta aukeni toki hieno maisema tuonne ökytalojen suuntaan. Yhteiskunnallinen tasa-arvo on täällä vielä valovuoden päässä Hiiralankaarestakin.

Odottelua

Joka aamu katsoimme säätietoja ainakin viidestä eri nettisaitista, seuraavan kerran päivällä ja illalla vielä kahdesti. Matkaa Kapin niemelle oli jäljellä enää alle 300 merimailia. Mutta siihen väliin osuu Cape Agulhas, joka on Afrikan mantereen eteläisin nipukka. Se ei siis ole Hyväntoivon niemi, jonne miljoona turistia viedään vuosittain katsomaan eteläistä kärkeä. Cape Agulhas on longitudilla 20 East ja siinä kohtaa Intian valtameri vaihtuu eteläiseksi Atlantiksi. Se on se pelätty ja kunnioitettu Afrikan kärki, jonka olosuhteet voivat olla enemmän kuin ikävät. Ne voivat olla tuhoisat.

Försti tarkkana saavuttaessa False Bayn lahdelle.

Ekan viikon ajan tuuli puhalteli lounaan tai lännen puolelta ja kuka sitä Agulhasia haluaa uhmata 10 – 15 metrin vastatuulessa. Ei kukaan, joka ei kaiva verta nenästään. Sitten näytti hyvältä; melkein parin päivän ajan tuuli olisi vain viitisen metriä. Mutta samalla Agulhasin kärjessä velloi jopa kuuden metrin vastamaininki jonkun Antartican reunaa kiertävän myrskyn seurauksena. Ei todellakaan mitään asiaa merelle. Knysnan avulias ja ystävällinen satamamestari Herbie vakuutti Agulhasin olevan oikeasti paha paikka ja suorastaan kielsi meitä edes ajattelemasta lähtöä. Ei toki edes ajateltu. Seuraava viikkokin tuli ja meni; aina oli jotain pielessä ja se on helppo ymmärtää, kun kuviossa oli liian monta liikkuvaa osaa. Lähtiessä pitää Knysna Headsin suuaukolla olla sopiva keli, sitten Cape Agulhasissa pitää olla siedettävää ja vielä saavuttaessa Hyväntoivon niemen kulmille False Bayn lahdelle, pitää sään olla edes kohtuullinen. Näiden kahden viikon aikana oli sääkartta koko ajan punainen Pöytävuoren eteläpuolella – tuulta 50 solmua. Päivät Knysnassa kuluivat leppoisasti, olihan se sentään paras mahdollinen paikka odottamiseen koko Etelä-Afrikan rannikolla.

Afrikan pingviinit pesivät Pöytävuoren luonnonpuistossa.

Päiväpurjehdus – harvinainen herkku

Tasan kaksi viikkoa Knysnaan saapumisen jälkeen aukeni sääikkuna, tosin vain vajaaksi päiväksi. Se kuitenkin mahdollisti helpon päiväpurjehduksen seuraavaan odottelupaikkaan Mossel Bayhin, jonne oli vajaan 50 mailin matka. Aamun ylävesi ja Headsin tilanne olivat ihanteelliset, matkaan Hopea! Kuten sisään tullessamme, soitimme nytkin paikallisten ohjeiden mukaisesti meripelastusseuran (NSRI) päivystävään puhelimeen varmistaaksemme, että ulos ajaminen on ok. Kahdeksan tuntia helppoa ja kivaa seilausta mukavassa avotuulessa teki muuten sielulle hyvää. Mossel Bayn marinan vieraspaikat olivat täynnä, sillä niissä oli tuttuja maailmankiertäjiä matkan varrelta, mm. norjalainen Frida ja ruotsalainen Ambika. Laivasataman reunasta meille löytyi paikka tuulen puolelta isojen traktorinrenkaiden kyljestä; erittäin epämukava ja keinuva paikka, vaikka Melinan erinomainen kylkilauta jakoi taakkaa fendareiden kanssa. Laiturin päässä nokka tuuleen oli 60-jalkainen kuunari, jonka kippari ystävällisesti tarjosi sitten meille paikan kyljessään. Otimme sen ilomielin vastaan ja pian Melinan kannella nautittiin olusia kaukalo täynnä väkeä.

Historian havinaa

Mossel Bay on myös paljolti turistikohde ja sieltäkin löytyy noita upeita loma-asuntoja, muttei sentään Knysna Heads – tasoa. Paikkakunnan historia on uljas. Kun suuret eurooppalaiset löytöretket (lue ryöstöretket) alkoivat, oli kyse ennen kaikkea meritien etsimisestä Intiaan. Portugalilainen Bartolomeu Dias lähti matkaan 1487 ja saapui nykyisen Mossel Bayn edustalle 1488. Silloin hän ei tiennyt kiertäneensä sekä Hyväntoivon niemen että Cape Agulhasin, koska oli myrskyn takia ajautunut kauas rannikosta. Hän rantautui Mossel Bayhin ja palasi sieltä takaisin Eurooppaan. Kolumbus lähti viitisen vuotta myöhemmin 1492 vuorostaan lännen kautta etsimään tietä Intiaan, tunnetuin seurauksin. Tänä päivänä Länsi-Intian saaristo eli Karibia on siitä muistona. Ja siitä taas viitisen vuotta eteenpäin itäistä reittiä lähti etsimään Vasco Da Gama, joka sitten löysikin lopullisen reitin Afrikan ympäri.

Bartolome Diasin aluksen replica seilattiin Mossel Bayhin 500-vuotisjuhliin.

Diasin laivasta rakennettiin täydellinen replica, joka 500 vuotta myöhemmin purjehti saman matkan Portugalista Mossel Bayhin, jossa alus sijoitettiin uuteen museoon 1988. Sinne museoon piti ehdottomasti mennä. Eikä turha käynti ollutkaan, jos nyt merimuseoista pitää. Samassa pihapiirissä on myös maailman vanhin postitoimisto. Lahdelle ankkuroineet laivat alkoivat jättää kirjeitä ”postipuuhun”, jonka oksalla roikkui kenkä postilaatikkona. Paluumatkalla Eurooppaan kulkeneet alukset ottivat kengästä mukaansa sinne suunnatun postin ja itään jatkavat veivät mukanaan Intiaan kulkevaa postia. Tiettävästi tässä postitoimistossa ei ollut erillistä paikkaa joulupostille Korvatunturin suuntaan.

Viimeinen koitos, ja paras

Vielä oli reilut 200 mailia Kapin kulmille. Pohjoismaisen laivaston kipparit pitivät parikin sääkokousta ja niinhän siinä kävi, että kaikki olivat samaa mieltä; nyt lähdetään. Seuraavana aamuna kello soi neljältä. Viideltä köydet olivat irti, matkaa Cape Agulhasiin oli noin 120 nm ja satakunta sieltä päätepysäkille Simon’s Towniin. Aurinko paistoi, tuuli puhalteli mukavat kymmenisen metriä takaa, puuskissa max 14 ms ja parimetrinen maininki tuli samasta suunnasta. Purjehdus oli yhtä juhlaa. Vauhtia oli välillä yli 10 solmua, mutta nyt ei jarruteltu. Nautittiin vaan menosta. Yöksi sentään tehtiin kakkosreivi isoon ja genuakin pieneni puoleen. Silti vauhtia oli hyvinkin seitsemän solmua. Kuutamokin heräsi hopeoimaan meren pinnan. Elämä oli kuin silkkiä vaan, siltä vapaavahdista tuntui, kun Melina taittoi taivalta Cape Agulhasin kärjessä. Kellon viisarit näyttivät aikaa 22.15, kun longitudi 20 E ylittyi, ja samalla leveyspiirin lukemat olivat 34 56 S. Hyvin olivat valtamerten vedet samalla tasolla, ainoastaan veden lämpötila alkoi nopeasti laskea. Seuraavana aamuna se oli enää 12,7 astetta.

Cape Agulhasin kierrettiin ihanneolosuhteissa.

Illan kuluessa oli tullut uusi navtex-viesti; laivasto ampuu kovilla False Bayn lahden edustalla ja koordinaattien sijoitus kartalle kertoi ampuma-alueen peittävän koko lahden. Tai ainakin melkein. Itälaidalle jäi reilun mailin levyinen alue, jota pitkin mekin sitten kurvasimme False Bayn lahdelle ja pääsimme ”turvaan” ampuma-alueen pohjoispuolelle vain varttitunti alkamisajan jälkeen. Illalla tosin selvisi, että ko. ammunta olikin peruttu, mutta sitähän me emme silloin tienneet.

Torstaina, joulukuun 12. päivänä kello 14 olimme perillä. Melinalle varattu paikka oli erinomainen aivan laitureiden sisäkulmassa. Pian oli seitsemän köyttä kiinni, joka varmisti, etteivät Kapin niemen kovat tuulet ihan heti vei venettä mennessään. Tällä lahdella, ja siis myös sataman alueella, on ihan tavallista saada silloin tällöin 50 solmun tuulia, puuskat jopa reilusti enemmän. Mutta se ei meitä huolestuta. Nyt ollaan perillä. Upea fiilis.

Loppu hyvin – kaikki hyvin

Lähdimme tälle legille Uudesta-Seelannista toukokuun 7. päivänä ja näiden noin seitsemän kuukauden aikana on matkaa tehty ihan mallikkaasti. Merimaileja on kertynyt melkein 11.000. Osuus Uudesta-Seelannista Etelä-Afrikkaan on ehdottomasti ollut koko matkan vaativin legi, toistaiseksi.
Erityisesti matka Reunionilta Etelä-Afrikan rantaan on jäänyt mieleen. Valaskolari ei ollut meille pikkujuttu.

Etelä-Afrikan osuus Richards Baysta tänne kesti uskomattomat 39 vuorokautta, vaikka matkaa oli vain vajaa 1000 mailia, joiden purjehtimiseen käytimme seitsemän vuorokautta. Reilu kuukausi meni enimmäkseen sääikkunoiden odotteluun. Purjehdusoppaiden tekstit on pakko ottaa todesta täällä Etelä-Afrikassa ja varata riittävästi aikaa sopivan sääikkunan odotteluun. Toki hyvällä tuurilla voi koko matkan Richards Baysta Kapkaupungin kulmille taittaa yhdellä viikon purjehduksella. On sekin ihme tapahtunut jonain vuonna jollekin veneelle. Mutta ei yleensä.

Toisaalta näiden odottelupäivien aikana ehdimme nähdä lähes kaikki mahdolliset satamakohteet ja ennen kaikkea maan upeaa luontoa ja tietysti monia game park -puistoja, jotka kaikki olivat vähän erilaisia. Silti jokainen vierailu oli antoisa ja hintansa väärtti. Varsinkin kun sisäänpääsymaksut olivat noin kympin luokkaa, siis euroissa. Uudessa-Seelannissa huhtikuussa tehdyn aikataulumme mukaisesti meidän piti saapua tänne päätepysäkille Hyväntoivon niemen kulmaan joulukuun puolivälissä. Nyt olimme kolme päivää etuajassa eli kaikkihan on mennyt paremmin kuin hyvin. Tässäkin asiassa. Huvijahti Melina on myös kaikin puolin kunnossa. Vain normaalit huoltotyöt odottavat vuoroaan.

Nyt on aikaa kierrellä muutama viikko Kapkaupunkia ja sen ympäristöä ja tutustua tarkemmin tähän maan tunnetuimpaan kohteeseen. Samalla on aikaa levätä ja kerätä voimia seuraavalle osuudelle. Vielä on matkaa jäljellä, ja hyvä niin. Kyllä tämä edelleen maistuu hyvältä.

Intian valtameri vaihtuu Atlantiksi longitudilla 20 E.

PS

Melinan vieraslippu, värikäs Etelä-Afrikan kansallislippu, on maan kaikkien lippujen tavoin laskettu puolitankoon. Presidentti Zuma määräsi viikon kestävän suruliputuksen maan entisen presidentin ja todellisen suurmiehen Nelson Mandelan kuoleman johdosta. Olemme seuranneet tiiviisti muistotilaisuutta ja hautajaisia televisiosta. Tätä kirjoittaessa on koko illan tullut kaikilta kanavilta erilaisia dokumentteja Nelson Mandelan uskomattomasta elämästä. Katukuvassa asia on näkynyt myös kauppojen ikkunoissa, joissa on kuvia ja muistokirjoituksia maan ensimmäisestä demokraattisesti valitusta presidentistä ja Nobelin rauhanpalkinnon saajasta, jota koko maailma tuntuu pitävän yhtenä suurimmista johtajista. Ei ihme, että hänestä käytetään täällä yleisesti termiä: The Legend.

Etelä-Afrikan valtio ja sen 50 miljoonaa asukasta ovat nyt viikon surreet Mandelan kuolemaa. Kansakunta vaikuttaa tänään yhtenäiseltä, mutta jossain syvällä on edelleen paljon jännitteitä johtuen valtavista elintasoeroista. Eräiden arvioiden mukaan ongelma ei ole vain valkoisten ja mustien koulutuksen ja talouden erot, vaan myös eri heimojen väliset erimielisyydet siitä miten valtioita pitäisi viedä eteenpäin kohti turvallisempaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Tuo tehtävä ei näytä helpolta.

Kuvat 15.12.2013