Jamestown, St.Helena, GB – Georgetown, Ascension, GB – Fernando de Noronha, Brasilia – Fortaleza, Brasilia

1.3.2014

Julkaistu: 04.03.2014

Iso-Britannian kruununsiirtomaa St. Helena jäi hitaasti horisonttiin, jonka toisella puolella reilun 700 mailin päässä kohosi noin viikkoa myöhemmin samaan siirtomaahan kuuluva Ascensionin saari. Sieltä matka jatkui ihanneolosuhteissa 1.100 merimailin päähän Brasilian Fernando de Noronhan saarelle, jota pidetään brassi jetsetin suosikkikohteena. Sieltä olikin enää alle 400 vauhdikasta mailia Brasilian koillisrannikon suurkaupunkiin Fortalezaan. Taas on yksi valtameri ylitetty ja nyt on Eteläinen Atlantti valittu suosikkikohteeksi valtameripurjehdukselle.

Melina ahmii maileja.

UTC-aika oli vaihdettu kelloihin ja veneen värkkeihin. Se näytti yhdeksää, aurinko paistoi täydeltä terältä. Leppeä tuuli henkäili kaakosta ja meri keinutti kevyesti Melinaa, joka otti uuden kurssin kohti Ascensionin saarta. Viiden vuorokauden visiitti St. Helenalla oli ollut yksi koko matkan huippuhetkiä ja nyt jatkoimme matkaa Ascensionille, joka on osa samaa siirtomaata.

Ahdasta on Atlantilla

Wind Pilot pantiin ohjausvuoroon ja seileiksi vaihteeksi isopurje genuan kanssa. Viiden ja puolen solmun keskinopeus tarjosi helppoa ja mukavaa menoa. Vuorokauden päästä oli aihetta tähystää ja rypistää otsaa. Iso konttilaiva MSC Martina lähestyi takaa eikä tehnyt elettäkään korjatakseen kurssiaan purjehtivan aluksen ollessa sen edessä. Seurasimme tilanteen kehittymistä AIS:n ja tutkan kanssa; lähelle tulee, liian lähelle, ohitusetäisyys vaihteli yhdestä kaapelista muutamaan. Lopulta 900-jalkainen mustakylkinen rahtari lipui hieman alle kaapelin päästä ohi. Satu kirjoitti lokikirjaan ”törkeän läheltä” ja Kapulla oli jo kansainväliset sormimerkit valmiina, jos vaan joku olisi tullut laivan komentosillan siipeen ulos katsomaan.

Wind Pilot tuuliperäsin ohjausvuorossa.

Purjehduksen iloa

Pari kolme seuraavaa vuorokautta jatkettiin viiden solmun keskivauhtia, joka sekin tuotti 120 merimailia päivässä. Välillä iso ja genua virsarilla, sitten iso alas ja keulaan pelkkä genaakkeri ja välillä taas goose wing. Että sen verran ihan oikeata purjehdusta, ei vaan matkustamista Melinan verannalla. Bimini sai taas täydet pisteet ja sitä vielä täydennettiin Eurokankaan verkkokankaalla, jolla sivuvalo plokattiin pois. Niinhän se on; viisaat istuvat varjossa. Viimeinen vuorokausi alkoi ja perille oli vain 83 mailia. Taas oli aika vetää käsijarrusta, jotta saapuminen ajoittuisi aamun koittoon. UTC -aika oli yhdeksän, kun Bruce lepäsi Clarence Bayn pohjassa Georgetownin edustalla Ascensionilla. Kettinkiä oli 65 metriä perässä. Kyllä piti. Lokikirjassa luki: Hieno, helppo ja maukas osuus, voi kun seilaus olisi aina näin mukavaa. Niinpä.

Clarence Bay, Ascension.

Ennakkotieto vaaditaan

Olimme St. Helenalla tehneet kuusi sivua paperitöitä, jotka sitten faksattiin paikallisen puhelinfirman toimistosta eteenpäin. Näin Ascensionin viranomaisilla oli ennakkotieto saapumisestamme. Aiemmin saari on ollut ”suljettu” turisteilta ja huviveneiltä, onhan se ollut sotilastukikohta ja tärkeä viestiliikennekeskus. Nykyisin vierailu onnistuu vaivatta, mutta vaatii tuon ennakkoilmoittautumisen. Kun ankkurin pito oli varmistettu ”virallisesti”, oli aika pumpata jolla ja mennä maihin. Jollamatka aika reilussa mainingissa oli jo sellaista peruspärskettä, mutta pääsy rantaan ilman uimista vaatikin jo hyvää tasapainoa ja tuuria. Laiturin nokassa odotti joukko virkamiehiä, ei tosin meitä. Samaan aikaan saaren eteen oli ankkuroitunut risteilylaiva, jossa oli viitisensataa matkustajaa. Kapteeni saapui tarkistamaan rantautumisen turvallisuuden laivaveneellä. Ei ollut tyytyväinen ja niin hän päätti, etteivät turisti saa tulla maihin. Pari tuntia myöhemmin alus nosti ankkurin ja katosi etsimään helpompia paikkoja turistien iloksi. Paikalliset kaupat ja turistimestat oli avattu sunnuntaina juuri risteilyvieraita varten. Me saimme toimittaa heille suruviestin; ei taida ovipumppu laulaa hoosiannaa tänään. Me hyödyimme tästä sen, että virkavalta hoiti hetkessä meidän sisäänkirjauksen. Täällä toistui sama superystävällisyys, joka oli jo tuttua St. Helenalta. On tuossa brittiläisessä maailmassa paljon hyviä puolia.

Ascension ystävällinen virkavalta odottaa.

Helatorstai

Yksi maailman eristyneimmistä saarista löytyi vuonna 1501 portugalilaisen amiraali Joao de Novan ollessa matkalla Intiaan. Hän jatkoi matkaansa; onhan noita nähty, tuokin näytti aika kuivalta ja hyödyttömältä tulivuorisaarelta. Pari vuotta myöhemmin hänen maanmiehensä komentaja Alfonso d’Albuquerque rantautui saarelle 26. päivä toukokuuta 1503. Oli kulunut 40 päivää pääsiäisestä, joten löytöpäivän johdosta hän antoi saarelle nimen Ascension. Hänkin piti saarta hyödyttömänä ja oli oikeassa yli 300 vuotta. Sitten tuli Napoleon. Hävittyään Waterloon taistelun britit lähettivät keisarin St. Helenalle vahvan vartio-osaston kera. Lisäksi britit miehittivät Ascensionin saaren, jotta fransmanneille ei syntyisi kiusausta yrittää Napoleonin vapauttamista sitä kautta. Onhan se lähin paikka St. Helenalta. Siitä alkoi Ascensionin saaren militäärihistoria.

Jouluna 1941 oli kiirettä, kun iso joukko jenkkien sotalaivoja saapui saaren eteen ankkuriin. Tehtävänä oli rakentaa saarelle lentokenttä ja tukikohta, jotta sotamateriaalia saatiin kuljetettua lentokoneilla Amerikasta Afrikkaan. Ascension oli keskellä reittiä, jossa koneet piti tankata uudelleen, ja vain kolme kuukautta myöhemmin lentäjät oivalsivat pelin hengen; jos ei osu Ascensionille, vaimo saa eläkkeen. Saarelle rahdattiin myös valtavat laivatykit, jotka alun perin olivat olleet brittilaivaston ylpeydessä taistelulaiva Hoodissa. Senhän saksalainen taistelulaiva Bismarck ampui yhdellä täyslaidallisella upoksiin heti sodan alkuvaiheessa, jolloin Englanti menetti merimahtinsa. Nyt saarella ovat myös RAF:n ja USA Air Forcen tukikohdat.

Seuraavat vuosikymmenet tekivät saaresta telekommunikaatiokeskuksen. Ascensionilla on uskomaton määrä erilaista antennia, mastoa, kupua, palloa ja kummallista vaijeripeltoa. Siellä on BBC:n linkkiasema, merikaapelien yhteyskeskus, avaruusalusten seurantakeskus ja vaikka mitä. Saari on todellinen tietoliikenneinsinöörin märkä uni. Yhteensä noin 1000 henkeä saa, tai joutuu asumaan tällä erikoisella saarella.

Ascension on tietoliikennekeskus.

Kilpparikeskus

Ascension on myös tärkeä kilpikonnien pesimäalue, jonne mm. vihreät merikilpikonnat ovat kokoontuneet vuosittain viimeisen 10.000 vuoden ajan. Munat kaivetaan rannan hiekkaan, ja kuopan syvyys ratkaisee, kumpi sukupuoli sieltä kuoriutuu. Emo munii noin 100 munaa kerrallaan öisin ja se toistuu useampana yönä. Munat hautuvat hiekassa pari kuukautta ja poikaset kuoriutuvat toukokuussa. Poikasista vain murto-osa selviytyy 30 vuoden ikään, jonka jälkeen ne palaavat Brasilian rannikolta kolmen neljän vuoden välein takaisin syntymäsaarelleen jatkamaan sukua. On siinä aikamoinen uimaretki konnilla.

Vihreät merikilpikonnat Clarence Bayn hietikolla.

Ilmastonmuutos

Ascension korkein huippu Green Mountain on noin 900 metriä merenpinnasta. Vuoren rinteille on istutettu aikoinaan metsää, joka vuorostaan sitoo pilviä huipun ympärille ja pilvet vuorostaan sitten satavat rinteille. Näin ihminen on pystynyt kehittämään sadevesituotannon kuivalle saarelle. Ja tämän jo satoja vuosia sitten!
Sehän piti nähdä ja niinpä otimme hotlan vuokrapirssin alle ja nousimme rinteen reunaan, josta alkoi muutaman tunnin patikointi polkua pitkin vuoren huipun ympäri. Alhaalta niin rutikuiva ja ruskea saari muuttui kuin taikaiskusta vihreän vehreäksi keitaaksi, jossa ei edes kuumuus kiusannut. Hyvä sitä oli pohjolan asukkaan hetken kokea viileää ilmaa. Alhaalla rannanreunassa olikin sitten se tuttu + 30 C, vähintään. Sieltä löytyi myös USA Air Forcen tukikohta, jonne - ihme ja kumma - myös siviilit pääsivät. Tai ainakin tukikohdan kanttiiniin, josta löytyi - usko tai älä - hampurilaisia. Vaikka saaren virallinen valuutta on punta, niin täällä käytetty raha oli ihka aito dollari. Näin ei mene jenkkisoltulta rahat sekaisin.

Sadeveden keräysmenetelmä Green Mountainilla.

YYA

Verde saapui viereemme muutama päivä myöhemmin ja heillä oli ongelma. Maston toinen välivantti oli poikki. Perinteiselle suomalais-neuvostoliittolaiselle sopimukselle oli käyttöä; Melinan miehet tarjosivat apua yya-hengessä. Aika selkeä projekti, teoriassa. Ensin vanha vantti piti taiteilla irti mastosta, sitten löytää paja, joka pystyisi tekemään asialle jotain. Ja lopuksi kiinnittää korjattu vantti takaisin. Hommaan kului useampi tovi, nyt ei kotvanen riittänyt. Onneksi saarella olevan BBC:n linkkiaseman huoltofirman korjauspaja oli avoinna. Mitään varaosia ei löytynyt, mutta he ehdottivat sopivan kokoiseksi koneistetun pultin hitsaamista vanttilankaan kiinni. Ajatus oli hyvä, ja sitä paitsi ainoa mahdollinen keino tehdä jotain vanhalle katkenneelle vantille. Päivässä korjattu vantti tuli rantaan ja seuraavana päivänä riki näytti ihan entiseltä. Näytti.

Goose wing kuljetti suurimman osan matkasta Etelä Atlantin ylitse.

Eteläisen Atlantin keskellä

Kolmastoista päivä helmikuuta oli torstai. Sääennusteet sitä samaa; kaakosta 15 solmua, aurinkoista. Jolla sai pikaisen makeavesipesun ja pian se oli paketoituna sisällä. Yhdeltätoista ankkuri oli ylhäällä ja saman tien alkoi goose wing -purjehdus. Heti kättelyssä loki nakutti seitsemää solmua, ja seuraavat päivät noin viittä solmua keskimäärin. Jo tuttu helppoakin helpompi seilaus vaan jatkui. Päivien ohjelma toistui samanlaisena. Aamiaiset, lounaat ja illalliset vuorottelivat ajallaan. Jännitysmomentin aamuun toi mailikisa; kuka arvaa lähimmäksi vuorokauden merimailit. Satu oli virallinen valvoja ministeriön edustajana ja kirjasi Furunon gps-laitteen näytöltä 24 tunnin mailit tasan kello 12. Sitten oli tiedossa voittaja ja pari selittelijää. Lounaan jälkeen pelasimme perinteistä Melina-trivialia, jossa miehistö kisaa korttia vastaan. Joukkueen pitää saada koko kortti oikein, muuten pakka voittaa. Yleensä käytiin läpi 10 kortin sarja, jonka jälkeen otettiin suruun suklaata. Samoin meidän voittaessa.

Oikean jännitysmomentin toi vieras ääni, jota oli vaikea paikallistaa. Ettei vaan kuulu autopilotin työyksiköstä. Nyt oli hyvä työkalu tarpeen. Kapu kaivoi aluksen lääkekaapista stetoskoopin ja alkoi huolella kuunnella eri pintoja. Lopulta ei auttanut kuin purkaa lastiruumasta puolet pois ja kaivaa Raymarinen työyksikkö tutkimuspöydälle. Virtaa otettiin apukaapelilla ja stetoskooppi korvilla Kapu kuunteli laitteen huokailua. Terveeltä kuulosti. Ei muuta kuin takasin paikalleen ja töihin. Ei saanut sairaslomaa. Mutta se epämääräinen naksunta jäi vielä selvittämättä.

Jerrykannujen siirto Verdeen, kaiken varalta.

Tankkilaivapalvelua

Neljännen päivän iltana tuuli meno levolle ja Yanmar herätettiin töihin. Yöllä saimme sähköpostin Verdeltä; se sama vantti oli katkennut uudestaan hitsauspisteen vierestä. Yritimme saada yhteyttä Verdeen ilman tulosta. Olimme huolissamme koko mastosta. Jos se pettää, ei ole myöskään yhteyttä, sillä SSB:n antenni on takaharuksessa. Seuraavana aamuna yritimme uudestaan, ei vastausta. Laskimme Verden edellisen tiedetyn paikan avulla pisteen, jossa Verde olisi illalla ja otimme itse suunnan samaan pisteeseen. Viritimme seilit kolmen solmun nopeuteen, jotta tapaamisaikataulu pelaisi. Heikko tuuli mahdollisti Verdenkin käyttämään pientä etupurjetta, jonka turvin he saapuivat VHF -kantaman päähän illansuussa. Halusimme antaa heille lisää dieseliä, jotta he pystyisivät ajamaan myös koneella koko matkan perille asti Fernando de Noronhan saarelle. Jos se masto ei sittenkään kestä. Illan pimeys esti jerrykannujen siirron, joten operaatio toteutettiin vasta aamupalan jälkeen. Kapu ajoi parin solmun nopeudella Verden perässä muutaman metrin päässä. Alusten väliin vedetyllä köydellä Antti toimitti kolme jerrykannua Verdeen, jonka jälkeen heillä oli dieseliä tarpeeksi vaikka koko loppumatkalle. Operaatio kesti 10 minuuttia, sitten vilkutettiin puolin ja toisin. Molemmat jatkoivat seilausta kohti FdN:a, jonne oli reilut 500 merimailia.

Hyvää menoa

Mitä lähemmäs päiväntasaajaa saavuttiin, sen paremmin kaakkoispasaati puhalteli. Ennusteet olivat koko ajan vain 10 – 15 solmua, mutta todellisuus 20 – 25 solmua. Se takasi seuraaville vuorokausille seitsemän solmun keskinopeuden. Ja kahdeksannen vuorokauden täyttyessä oli edessämme saari; Fernando de Noronha, jota oli mainostettu Brasilian jetsetin kohteena. Kokonaismatkaa kertyi 1.115 nm, kaikki vallan helppoja ja mukavia maileja. Helppoja ja mukavia, jos on tottunut valtameren jatkuvaan keinutukseen. Ankkurilahden parisataa delfiiniäkin tuli heti tervehtimään outoa alusta kaukaa pohjoisesta. Ilmeisesti talviolympialaisten innoittamana ne halusivat esittää meille komeita hyppyjä; kolmois-lutz ja kaksoiskärki-salchow olivat niille helppoa kauraa. Me annoimme niille huippupisteet.

Morro do Pico on Fernando de Noronhan tunnus.

Fernando de Noronha – Brasilian lomasaari

Ankkuroimme aallonmurtajan eteen, sisäpuolella oli hyvä jollalaituri. Se oli oiva parannus Ascensionin ja St. Helenan jälkeen. Laiturin sisäkulmasta löytyi satamatoimisto, jossa koko clearaus hoidetaan. Ennakkoon mainostettu brassien ynseys vierasmaalaisia kohtaan sai Kapun avaamaan pelin kortilla. Olihan se Martti Ahtisaari -kortti toiminut oivallisesti Namibiassa. Nyt oli vuorossa Mikko Leppilampi -kortti. Kapu kätteli ekan viskaalin ja katsoi tiukasti silmiin todeten: ”Hei, meillä on Suomessa komea ja kuuluisa näyttelijä Mikko Leppilampi, joka on ihan samannäköinen!” Hetken kaveri tuijotti takaisin, mutta avasi sitten Googlen kuvahaun; M-I-K-K-O L-E-P-P-I-L-A-M-P-I tavasi Kapu vieressä ja hetkessä koko ruutu oli täynnä Mikon kuvia. Ja ihan totta, samaa näköä oli siihen malliin, että nyt kaverin hymy yltyi korvasta toiseen ja myös työkaverit pyydettiin ihailemaan kuvia. Pian kaikki nauroivat iloisena, siitä oli helppo jatkaa virkahommat kuntoon. Saman tien meille tarjottiin myös espressot. Että sellaista ynseyttä se.

Fernando de Noronha ei ole saanut nimeään löytäjänsä mukaan, vaan rahoittajan. Saarelle astui ensimmäisenä vuonna 1503 maailmankuulu merenkävijä, italialaissyntyinen Americo Vespuccio, joka nimesi saaren retkensä rahoittajan mukaan. Herra Vespuccio sen sijaan on antanut oman nimensä Amerikalle. Saari on luonnoltaan kaunis ja vehreä. Vanhat linnakkeet ovat muistona tämänkin saaren sotilaallisesta merkityksestä. Kolmekymmentäluvulla saari toimi kommunistien ja muiden toisinajattelijoiden eristyspaikkana. Brasilia ei ollut osapuolena toisessa maailmansodassa, mutta taisi enempi liputtaa Saksan puolesta. Silti USA sai rakentaa saarelle lentotukikohdan 1941, josta lähtien saarelle on ollut lentoyhteys. Kunnon satama puuttuu edelleen täältäkin.

Rantakirpulla saaren ympäri.

Paikallinen peruspirssi on ”rantakirppu”, tuo Kaliforniassa keksitty pulkka, jossa Kuplan tuttu pahnapuhallin hörhöttää takaluukussa. Maassa maan tavalla, joten vuokrasimme sellaisen. Se oli varsinainen sekoitus; väri Lamborghinilta, heikkotehoinen kone Volkkarilta, raskas ohjaus vanhasta Saab 96:sta, alusta vanhasta Scaniasta, ajomukavuus Ladasta. Ei tarvitse enää koskaan kokeilla uudestaan. Mutta silläkin pääsi saarta kiertämään ja teiksi kutsuttuja kivikkoja koluamaan. Onneksi maavaraa oli lähes puoli metriä. Saaren muutamat kylät olivat varsin vaatimattomia, talot pysyivät sentään pystyssä vaikka rappaus roikkui seinillä, kaupat sellaista kioskitasoa, sellainen alakuloinen vire näkyi kaikessa. Ei käy kateeksi tämän maan kauniita ja rohkeita, jos tämä on heidän lomaparatiisinsa. Ravintolat olivat kyllä ihan kelpo tasoa, ruoka hyvää ja kohtuuhintaista, viini kallista ja maku jäykkä mutta kulmikas. Löytyi saaren keskeltä sentään yksi hacienda, jonka taso oli vallan eri luokkaa. Siis ylöspäin. Joku riolainen tv-julkkis omisti paikan.

Satu oikoo kiharoitaan.

Tälläkin saarella on kilpikonnien pesimäalueet. Kylän keskeltä löytyi Kilpparikeskus, josta sai monenlaista tietoa noista olioista, jotka olivat täällä jo dinosaurusten aikaan. Suurin kilpikonna kasvaa 700 kilon painoiseksi ja kilven halkaisija on reilut kaksi metriä. Ei tullut uidessa yhtään vastaan. Saaresta löytyi myös pitkästä aikaa kännykenttä, edellinen oli ollut Namibiassa. Nettikin oli rannan kuppilassa, mutta yhteys hidas ja pätki vähän väliä. – Yleensä se toimii jonkun tunnin jonain päivänä, oli paikallinen kuvaus wifistä.

Munista kuoriutuu mitä sattuu.

Fernando de Noronha sijaitsee juuri sopivasti reitin varrelle purjehdittaessa Afrikasta Karibialle. Sieltä saa vettä, ruokaa ja dieseliä. Saaren ehtii nähdä parissa päivässä. Ankkurialue on väljä, mutta rannan swell keinuttaa kyllä kohtuudella. Paikan iso miinus on hintalappu. Veneen ja kolmen hengen visiitti neljän päivän ajan maksoi yli 1.500 realia eli reilut 500 euroa, siis pelkkä lupa vierailla saarella. Mutta vain kerranhan elämässä sitä tulee käytyä näillä kulmilla.

Mastohommia

Verde keinui 50 metrin päässä ja välivantti heilui tuulessa. Sille piti keksiä jotain. Melinan rikivaraosista löytyi dynemaköyttä, vanttiruuvi, silmukkapultti ja jonkinlainen ajatus miten välivantin voisi korvata näillä osilla. Sitten piti vaan mennä mastoon ja kokeilla yrityksen ja erehdyksen kautta milloin vantin pituus tulisi oikeaksi. Verden kippari Manu, Antti ja Kapu ähräsivät eri hommissa kuutisen tuntia ja sitten kaikki taas näytti hyvältä. Uusi dynemasta tehty välivantti oli kireällä ja masto lähes suora. Takuuta työlle ei annettu, mutta toiveita sen kestävyydestä senkin edestä. Verdellä on nyt edessä pitkä matka Karibialle, jossa vasta varmuudella löytyy rikiin varaosia ja ammattitaitoa sen korjaamiseen. Toivotaan parasta.

Uusia taloja ja vanhoja hylkyjä – Fortalezan tunnus.

Loppukiri

Vielä viimeinen pätkä oli edessä. Brasilian koilliskulman suurin kaupunki Fortaleza odotti meitä. Matkaa sinne oli alle 400 merimailia eli kolme vuorokautta. Sääennusteet edelleen 15 solmua, nyt itäkaakosta ja aurinkoista. Tiistaiaamuna nostimme ankkurin, seiliosastolle avattiin iso ja genua virsarille. Niillä homma sitten hoitui perille asti. Taas se 15 solmua tuulta olikin 25, joten kolmen päivän retki lyheni reiluun kahteen. Nyt ei tarvinnut jarrutella, vaan annoimme Melinan ahmia maileja mielensä mukaan. Sille maistui seitsemän solmun keskinopeus, joten kurvasimme Fortalezan satama-altaaseen jo torstaina iltapäivällä.

Gastiliitto pani viimeisenä meri-iltana pöydän koreaksi; oli maukas eturuoka, oli hieno Suomesta tuotu hirvi-illallinen ja tietysti jälkkärinä vaniljamousse suklaaraasteella. Senhän se vaati, olihan se viimeinen meri-illallinen gastiliittolaisille. Kapulla on sentään jokunen meri-illallinen vielä edessä. Viimeisen yön pimeydessä oli pientä huolta lukuisista kalastusveneistä, joista osa oli pimeänä, eikä mikään niistä näkynyt tutkassa (hyvin matala puuvene = jangada). Vahdilla oli kerrankin tähystettävää.

Gastiliitto ja Sadun leipoma Runebergintorttu.

Marina Park

Turussa oli aikoinaan Aurajoen reunassa Hotelli Marina. Ihan samanlaiselta, eli yhtä tylsältä, näytti myös Hotelli Marina Park. Sen eteen oli pengerretty aallonmurtaja ja hotellin edessä oli ponttonilaituriviritys. Todellinen viritys, jonka parhaat päivät olivat olleet suunnittelupöydällä. Monista metallilaatikoista koottu paketti keinui ja kolisi kuin henkensä hädässä, kun altaaseen kääntyvä maininki sai lohkot elämään. Rantautuminen tapahtuu Med-mooring tyyppisesti; veneen ankkuri lasketaan keulasta ja sitten paatti pistetään perä edellä laituriin. Ongelmana on sivusta tuleva perustuuli ja altaan maininki, joka saa helposti veneen perän osumaan laiturirakenteisiin. Nyt oli taas käyttöä Melinan lankongille, jonka avulla pystyimme astumaan perästä heiluvalle laiturille, vaikka veneen peräpeili oli melkein pari metriä ponttonista.

Marina Park Hotellin laituriviritys.

Suosikkivaltameri

Melina sai peräänsä neljä joustinköyttä ja ankkuriketju kiskaistiin kunnolla kireälle. Siinä oli ja pysyy. Kone sammutettiin, oli oivallinen aika nauttia virvokkeita. Ensimmäisen tölkin tehtävä oli vain poistaa ikenistä kuivuus ja sitten olikin aika tarkastella geeteelasin takaa taaksejäänyttä matkaa. Antin ja Sadun kanssa lähdettiin matkaan Kapkaupungista tammikuun 11. päivänä ja nyt 47 vuorokautta myöhemmin olimme Fortalezassa. Pysäkit olivat Namibiassa, St. Helenalla, Ascensionilla ja Fernando de Noronhalla, joissa vietettiin yhteensä 16 päivää, joten 4174 meripeninkulman purjehdukseen käytettiin aikaa tasan kuukausi. Se vastaa 5,6 solmun keskinopeutta. Koko osuuden aikana ei kertaakaan ollut kovaa tuulta, siis yli 15 m/s. Toisaalta tuulta riitti lähes aina seilaukseen ja varsinaiset koneajopäivät jäivät muutamaan. Matkan aikana ei ollut yhtään kunnon sadetta, joskus harvoin muutaman minuutin ripotus. Merenkäynti oli varsin kohtuullista, varsinkin valtameren mittakaavassa. Näillä perusteilla voidaan Etelä-Atlantti nimetä suosikkikohteeksi valtameripurjehdukselle.

Huilitauko Fortalezassa

Nyt Melinalla on muutamia viikkoja vapaata. Gastiliiton kansipalvelusopimus umpeutuu ja Antti ja Satu lentävät kotiin maaliskuun ekan viikon lopulla. Työtodistukseen tulee merkintä korkeasta osaamisesta ja huomattavasta ahkeruudesta, jonka ylittää vain loistava sopeutuminen Melinan ankaran o Comandanten alaisuuteen. Mutta siitähän heillä on 25 vuoden kokemus. Vähän oli puhetta jo seuraavistakin reissuista.

Antti nauttii vahdin rauhaisasta elosta.

Maaliskuun puolivälissä kannelle saapuu taas varustamon väkeä. Försti se sieltä tulee ja hoitaakin sitten virkaansa kotiin asti. Markku saapuu kehiin maaliskuun loppupuolella ja sitten onkin aika karistaa samban rytmit lantiolta ja suunnata keula kohti Karibiaa. Sinnekin on vielä 2.000 meripeninkulmaa, joten eivät tässä vielä mailit lopu.

Amiraali apulaisineen

Melina on saanut paljon palautetta matkastaan maailman merillä. Ystävämme Anja ja Pelle kotiseurastamme (EMK) ovat antaneet usein oivallisen hauskaa palautetta näihin Melinan sivuihin. Tässä pieni näyte verbaalivirtuoosimaisesta sanan käytöstä edellisen tarinan jälkeen.

Ajeli aallokossa Ascensionin aallonmurtajan aukosta ankkuriin ahteri aavalle päin.
Ankkuripurje aukaistiin. Aprikointia aiheutti akkujen alentunut ampeeriluku.
Aamiaisella annosteltiin appelsiinimehua. Aiheellinen automatka Alepaan alkoi.
Asialistalla akku, appelsiinimehu, Alkosta Akvaviittia. Alukselle aperitiiville.
Amiraalin asentaessa akkuja ahersivat apulaiset aattoateriaa.
Aurinkokannella aterioituaan analysoivat avomeripurjehduksen autuutta.
Aamenplottis!
- Anja ja Pelle

Kuvat 01.04.2014