Nukualofa, Tonga – Whangarei, Uusi-Seelanti

1.–24.10.2012

Julkaistu: 25.10.2012

Melina otti heti lokakuun alussa kurssin kohti Uutta-Seelantia. Seuraavat 1000 meripeninkulmaa tarjosivat koko tähänastisen matkan epämukavimmat säät, mutta sitä osattiin odottaa jo etukäteen. Onneksi ehdimme perille juuri ennen oikein ison myrän alkua, joten ehkä se hyvä sääonni oli sittenkin mukana. Ensivaikutelmat Uudesta-Seelannista ovat oikein myönteiset. Kaunista luontoa, kivoja kaupunkeja ja kauppoja, joista saa taas mitä tahansa. Ja ennen kaikkea purjehtijat otetaan täällä vastaan oikein lämpimästi, vaikka varhaisen kevään viileys on vielä ilmassa. YK:n päivänä, 24.10., tuli 500 päivää täyteen Melinan lähdöstä.

Lokakuun ensimmäiset päivät Tongan pääkaupungissa olivat kiireisiä. Vene viritettiin taas valtameripurjehdusta varten. Molemmat takakajuutat tulivat käyttöön ja keulaan rahdattiin erilaista irtotavaraa. Försti ja Jukka palasivat kaupparetkiltä kantamusten kanssa taksilla, sellaisella tilapirssillä. Huoltoasemavierailun jälkeen tankeissa oli 600 litraa vettä ja 500 litraa dieseliä. Sitten olivat vielä paperityöt. Kapu hoiti lähtöpuuhat ja Försti valmisteli Uuden-Seelannin pään. Tongalta lähtö vaati vierailun tullissa, immigrationissa ja satamatoimistossa, jossa kolmen yön maksu oli se vakio; kuukausi oli lyhin laskutettava jakso. Immigrationissa vierähti tovi, kun virkailija oli jossain liesussa. Kapulle ehdotettiin jopa palaamista seuraavana päivänä, mutta sen verran tukeva oli Kapun vaatimus pikaisesta asioiden hoitamisesta, että poika tuli juoksujalkaa toimistoon vartin päästä. Tullissa asiat hoituivat hetkessä, ja sinne se tummatukkainen tullityttö jäi odottamaan sitä suomalaista miestä.

Osuuden viimeinen purjehduspäivä.

NZ Information Pack for Yachts

Olimme hankkineet etukäteen Uuden-Seelannin tullin ohjeaineiston, jossa olivat kaikki mahdolliset tiedot vaadittavista toimenpiteistä ja tietysti iso nippu täytettäviä lomakkeita. Försti luki ohjeet huolella ja antoi valmiiksi täyttämänsä lomakkeet Kapulle allekirjoitettavaksi. Lopuksi vielä selitti, mitä Kapu oli vahvistanut nimellään. Meilasimme myös Uuteen-Seelantiin maahantuloilmoituksen, joka tulee lähettää viimeistään 48 tuntia ennen saapumista. Iso homma oli käydä läpi veneen koko muonavarasto ja verrata sitä Uuden-Seelannin erittäin tarkkoihin rajoituksiin. Maahan ei saa tuoda mitään eläin- tai kasviperäistä tuoretavaraa. Matkan aikana söimme osan kielletyistä tuotteista ja pieni määrä meni mereen ennen saapumista maan aluevesille.

Säätiedot tarpeen

Enää oli Tongan päässä tehtävänä sopivan sääikkunan etsiminen. Tasmanian mereltä vyöryy noin viiden päivän välein sellaista keliä, johon ei haluaisi joutua. Ja jos joutuu, se olisi parempi kohdata jossain kaukana rannasta. Seurasimme joka päivä sään kehitystä monesta eri nettisaitista ja saimme itsellemme aika selvän kuvan tulevasta viikosta: todella vaihtelevaa, muttei mitään myrskyjä. Uudessa-Seelannissa paikallinen sääguru on nimeltään Bob McDavitt, eläkkeelle jäänyt ammattilainen, joka julkaisee viikoittain oman näkemyksensä Tyynenmeren sään kehityksestä ja antaa vinkkejä matkan ajoituksesta eri alueilla (www.weathergram.nz). Päätimme käyttää hänen näkemystään ja pyysimme aikatauluehdotusta noin 8 – 10 vuorokautta kestävälle osuudelle Tongalta Uuteen-Seelantiin. Vastaus tuli paluupostissa ja lähdön piti tapahtua heti seuraavana päivänä torstaina lokakuun neljäntenä. Hänen laskelmiensa mukaan meidän pitäisi ehtiä perille viimeistään kahdeksan päivää myöhemmin, tai muuten tulisi noutaja. Sen noutajan nimi oli Iso Paha Matala, joka iskee pohjoissaarelle yhdeksän päivän päästä. Silloin olisi tuulta oikein isän kädestä, 20 – 25 metriä sekunnissa ja merellä neljä – viisi metriä korkea aallokko. Siihen rakoon me tähtäsimme ja irrotimme köydet torstaina puolipäivän jälkeen, sillä seuraava edes tämänkaltainen sääikkuna voisi aueta vasta muutaman viikon päästä. Ja olihan meillä vielä todellinen back-up, aina luotettava onshore manager Antti, joka lupasi lähettää Melinan Iridium-satelliittipuhelimeen netistä keräämiään säätietoja ja oman harkitun näkemyksensä reitistä. Antin päivittäiset tiedot, omat gripit eli tuulikartat ja Bobin muutama lisäviesti tarjosivat meille kaiken mahdollisen tiedon säästä. Valitettavasti sisältöä ei voinut valita.

Tarkka aikataulu

Alku oli kuitenkin mainio. Ensimmäinen vuorokausi oli vauhdikasta hankavastaista purjehdusta ja lokiin kertyi 144 mailia. Siitä osa varmaan ylä-ala suunnassa, sen verran kuoppaista meno oli pimeässä yössä. Seuraavan vuorokauden aikana tuuli kiertyi auki ja merikin pehmeni. ”Upeaa menoa sinisen taivaan alla” oli Förstin merkintä lokikirjan sivulla toisen vuorokauden täyttyessä, ja nytkin matka oli edennyt 137 nm. Kaikki näytti hyvältä, seuraavaksi tuulen pitäisi kiertyä ihan taakse. Ja niinhän siinä kävi, mutta samalla suhteellinen tuuli tippui alle viiden metrin ja venevauhti hiipui ajoittain jo alle neljän solmun. Raymarinin plotteri laski ETA tietoa, ja sillä nopeudella olisimme perillä vasta seuraavan viikon lopulla juuri keskellä sitä Isoa Pahaa Matalaa. Ei siinä muu auttanut kuin kääntää virta-avainta ja ottaa Jammun hummat käyttöön. Meidän oli pieni pakko ylläpitää kokoajan 5,5 solmun keskinopeutta. Normaalisti ajamme koneella vain alhaisilla kierroksilla, mutta nyt oli selvä tavoitenopeus ja se pakotti moneen kertaan laskemaan dieselin kulutusta. Tiesimme, että edessä olisi vielä muutaman päivän tyyni vyöhyke.

Pumice – merellä kelluvia kivilauttoja.

Pumice

Iltapäivällä aloimme tiirailla meressä kelluvia valkoisia kokkareita, jotka olivat osittain kasautuneet lautoiksi. Itämeren levälautat ovat oma murheensa, täällä murheen oli saanut aikaan elokuussa Kermadecin saarten lähellä tapahtunut vedenalaisen tulivuoren purkaus. Mereen oli levinnyt silloin pahimmillaan puolen metrin paksuinen kerros kelluvaa vulkaanista kiveä, josta käytetään nimeä pumice. Merivirrat ja tuuli olivat hajottaneet paksut lautat ja nyt yli 500 mailin päässä purkausalueesta alkoi pinnalla näkyä noin puolen sentin kokoisia kivenpaloja. Aluksi harvakseltaan, mutta muutamaa päivää myöhemmin 200 mailin päässä Kermadecista lautat olivat sadankin metrin mittaisia ja ne teki jo mieli kiertää kaukaa. Useana aamuna saimme lakaista kannen, jonne aallot olivat viskoneet pieniä valkoisia kiviä. Isoimmat kelluvat kivet olivat jopa reilun nyrkin kokoisia ja ne saivat keulaan osuessaan jo kolahduksen aikaan. Ne pienet taas kertyivät moottorin jäähdytysveden mukana merivesisuodattimeen, joka oli välillä syytä puhdistaa. Siipipyörän rikkoutuminen tai jäähdytysvesitukos ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta.

Pumice - merivesisuodatin kaipasi puhdistusta.

Tropiikki jää taakse

Me jatkoimme pari vuorokautta koneella ja tuulen välillä virkistyessä yritimme aina seilata. Yleensä sitä hyvää kesti vain pari tuntia, joskus vain vartin. Taas sai Yanmar laulaa. Pystyimme siten etenemään aikataulumme mukaisesti eli noin 130 mailia vuorokaudessa. Kuudes vuorokausi alkoi hyvin. Tuuli taas voimistui ja kiertyi nyt sivulle. Kutteri hulmahti auki ja hetkessä vauhtia oli 6 – 7 solmua. Kurssi oli suoraan Uuden-Seelannin pohjoiskulmaan Opuaan, jonne olisi lyhyin mahdollinen matka, noin 400 nm. ”Voi kun näin jatkuisi” luki lokikirjassa. Vaan illalla oltiin jo pystykryssissä ja kurssi oli 100 mailia kiwimaan ohi jonnekin Antarctican reunaan. Reivattu isokin oli otettu kehiin, jotta vauhti ja nousukulma olisivat mahdollisimman hyvät. Iso Paha Matala painoi päälle.

Meriveden lämpötila laski reilun asteen vuorokaudessa. Tongan 26-asteinen uimavesi oli tippunut 16 asteeseen ja jatkoi laskuaan. Aamuisin alkoi esiintyä sumua, välillä piti ihan tutkaa pyörittää, kun eyeball-navigointi rajautui kaapelin mittaan. Vaan eipä ketään näkynyt, ei koko matkan aikana. Ei laivoja, ei veneitä, eikä valaita.

Veneen lämppäri kohisi muutaman kerran tuoden matkantekoon ihan kotimaista fiilistä. Shortsit ja t-paidat vaihtuivat fleece-vällyihin, mutta crocseista ei sentään luovuttu. Biminikatoksen seinät olivat alhaalla myös päivisin ja jopa suojan puolelta. Yöksi takaseinäkin laitettiin kiinni. Kyllä sitä vahdin kelpasi verannalla istuskella, ihan kuin kasvihuoneessa, kun Eberi hurisi ruumassa. Ei käynyt kateeksi ulkona istuvia purjehtijoita, vaan eipä niitä ympärillä näkynytkään. Tulevat joskus kuukauden kuluttua, kun kevät on täällä pidemmällä.

Meri myllertää

Seitsemäs vuorokausi näytti sitten sään todelliset arvaamattomat kasvot. Aamun kajossa musta pilvi valui päälle ja sitten alkoi puhaltaa. Hetkessä tuulta oli enemmän kuin lääkäri määräisi ja pian eteläinen kurssimme oli kiertynyt itäkoilliseen. Melinan perä osoitti kohti Uutta-Seelantia. Kapu huuteli miehistön kannelle, oli aika heittää kolmosreivi isoon ja rullata kutteria reilusti sisään. Tuuli palasi pian eteläkaakkoon ja vendan jälkeen saimme Melinan nokan taas lähintä maata kohti. Vielä 150 mailia jäljellä ja aallokko oli ihan seko. Virta painoi kaakosta, iso raskas maininki vyöryi lounaasta, aaltoa pukkasi vähän joka suunnasta ja kuopat olivat syviä. Melina ryski aallon harjalta toiselle ja pamautti keulansa kuoppiin. Kukahan senkin on keksinyt, että valtamerellä aallot ovat pitkiä ja loivia? Vauhtia oli kolme solmua, sitten hetken päästä melkein kuusi, ja taas iso aalto lämähti keulaan vieden vauhdin. Koko päivän tamppasimme ja seurasimme ETA tiedon vaihtumista, tällä menolla tulisimme perille liian myöhään vasta lauantaina aamulla. Mutta asioilla on taipumus järjestyä ja iltaan mennessä meri oli rauhoittunut ja meillä oli taas hyvä kuuden solmun nopeus melkein suoraan Opuaan. Yöllä tuuli keveni ja kiertyi taas ihan nokkaan. Jatkoimme hybridillä; reivatulla isolla ja koneella. Näin saimme kurssin suoraan Opuaan ja vauhdin riittäväksi. Perjantai valkeni aurinkoisena, kevyt tuuli jatkui suoraan edestä, rannikon vihreät vuoret siinsivät edessä, vielä muutama kymmenen mailia perille. Linnut alkoivat kierrellä veneen ympärillä ja yksi valaskin kävi moikkaamassa. Rannan kauniit muodot ja ensimmäiset talot tulivat näkyviin, hetken päästä ilmaantui kalassa olevia huviveneitä. Rullasimme ison sisään, pesimme suolat pois ikkunoista ja muutenkin siistimme paikat rantautumista varten. Kello 12 kiinnityimme keltainen Q-lippu saalingissa tullilaituriin. Olimme perillä 1064 mailia ja kahdeksan vuorokautta Tongalta lähdön jälkeen. Se Iso Paha Matala oli tulossa vasta seuraavana aamuna.

Verannan seinille oli käyttöä.

Leppoisa vastaanotto

Olimme soittaneet tulliin muutamaa tuntia aiemmin tuloaikamme ja vartin sisällä customin ja biosecurityn kaverit pyyhälsivät kumpparilla kylkeen. Herrat olivat erittäin kohteliaita, ystävällisiä ja avuliaita. Ja myös tyytyväisiä, kun Försti oli tehnyt kaikki valmistelut viimeisen päälle. Hellan vieressä oli odottamassa varmuuden vuoksi suomalainen hunajapurkki ja avaamaton majoneesitölkki, joka saivat kuin saivatkin roskistuomion. Kaikki muu oli kunnossa ja saimme luvan laskea ”ruttolipun” ja siirtyä marinan laituriin. Kiittelivät myös Melinan puhdasta pohjaa, ei tuotu mitään uutta kasvustoa tähän maahan. Turhaan ei veneen pohjaa pesetetty sukeltajalla Tongalla. Tankkasimme vielä vieressä olevalta huoltoasemalta dieseliä ja iloksemme totesimme keskikulutuksen olleen vain 2,7 litraa tunnissa. Yanmarille täydet pisteet!

Opua on pohjoissaaren ensimmäinen entry port ja useat seilorit poikkeavat siellä ennen jatkamistaan eteenpäin. Sataman ympärillä on täydellinen verkosto veneilijän palveluita, joten kelpaa sielläkin oleilla, mutta lähin kaupunki Paihia on seitsemän kilometrin päässä, joten aika hiljaista on rannassa iltaisin. Siksi mekin muutaman päivän odottelun jälkeen jatkoimme matkaa varsinaiseen päämääräämme Whangareihin. Odottelun syy oli se Iso Paha Matala, joka alkoi puhaltaa reilut puoli vuorokautta saapumisemme jälkeen. Tuntui hyvältä olla laiturissa kuudella köydellä kiinni, kun katsoimme telkkariuutisista myrskyn tuhoja Uudessa-Seelannissa: kaatuneita puita, sortuneita teitä, lentäneitä kattoja. Mitähän se elämä olisi ollut merellä? Vaan meillä oli taas onni matkassa, kun ehdimme ennen myrskyä rannan suojaan.

Brettin niemi, Bay of Islands.

Loppurutistus

Maanantaina sääikkuna tarjosi taas mahdollisuuden jatkaa Whangareihin kolmen päivän päiväpurjehduksena. Torstaina taas puhaltaisi kovaa. Puolen päivän maissa suuntasimme Bay of Islandsin alueelle ja taitoimme Brettin niemen taakse ’vanhan mummun’ lahteen (Whangamumu Bay). Olipa paikka; kaunis pieni suojainen lahti, seitsemän metrin ankkurointisyväys, vihreät rinteet nousivat ympärillä ja pieni valkoinen biitsi edessä. Ei yhtään taloa, ei yhtään valoa, ei yhtään ihmistä, ei edes yhtään lammasta! Vain Melina, joka yksin keinui kevyesti tyynessä vedessä tähtitaivaan alla. Koska viimeksi ollaan oltu näin yksin? Ihana paikka rauhoittua ja nauttia yksinäisyydestä.

Jukka nauttimassa sileän veden luovista.

Aamulla jatkoimme reilun 50 mailin matkan Whangarein edustalle Marsden Coveen, jonne on rakennettu suojaisa satama-allas huviveneille. Melkein koko matkan saimme seilata mainiossa sivuvastaisessa, kun saaren lee tarjosi sileän veden. Melina näytti parhaat taitonsa ja kakkosreivatulla isolla ja kutterilla pisteli menemään 6,5 solmun vauhtia tiukassa luovissa. Viimeisen niemen nipukka ennen Marsden Covea oli mielenkiintoinen. Tuuli tyyntyi ensin täysin ja Kapu komensi rullaamaan seilit sisään hyvällä hetkellä. Tasan 100 metriä myöhemmin puhalsi 18 metriä vastaan ja vuorovesivirta ja aallokko alkoivat ottaa mittaa toisistaan. Koneella saatiin pari solmua vauhtia täysillä kierroksilla. Vaan sekin ottelu jäi tunnissa taakse ja kaarsimme poijujen väliin ruopatulle uomalle, joka vei meidät Marsden Coven melkein tyhjään satamaan. Laitureiden kiertäminen oli illan urheilusuoritus, johon hyppylajina liittyi lokinpaskan yli pomppiminen. Sataman mielenkiintoisin härveli oli 55-jalkainen kisapirssi, joka näytti isolta laserilta.

Whangarei Town Basin Marina

Keskiviikkona alkoi Espoo – Whangarei osuuden eli koko maailmanympäripurjehduksen ensimmäisen legin viimeinen päivä. Ajelimme poijukujaa pitkin 12 mailia Whangarei Marinaan. Ränni on ruopattu ja hyvin merkitty, mutta reilun kahden metrin syväyksellä perille pääsee vain +/- 2 tuntia ylävedestä. Täällä on noin kolmen metrin vuorovesi, joten alavedellä homma hyytyy pehmeään mutaan. Kello 10.30 lokakuun 17. päivä kiinnityimme Whangarei Town Basin Marinan paikkaan D 16. Lokissa oli 18024 meripeninkulmaa Haukilahdesta lähdön jälkeen, joka tapahtui 493päivää aiemmin. Samoa – Tonga legin seilanneen Merin tuliaiselle oli nyt kysyntää; Mumm -samppanjapullo poksahti riemukkaasti. Kapu, Försti ja Jukka nostivat maljan Melinalle, joka oli tuonut miehistön onnellisesti perille Uuden-Seelannin Whangareihin.

Juhlahetki - oikealle samppanjalle oli kysyntää.

Muutama päivä orientoiduttiin maaelämään, tietysti veneessä asuen. Marinan hyvät palvelut otettiin käyttöön ja ulkoruokinnassa oltiin useamman kerran. Marinan toimistopäällikkö Sharron oli tullut tutuksi jo Vavau Groupin alueella, jossa olimme pyytäneet hänet mukaan päiväpurjehdukselle. Sharron on asunut 12 vuotta Ruotsissa ja puhui hyvin mielellään svenskaa. Nyt Melina sai vastavuoroisesti erityisen lämpimän vastaanoton, ja myös luvan kytkeytyä laiturin maasähköön, vaikka virallista sähkötarkastusta ei ollut vielä tehty. Kaikki käytössä olleet purjeet otettiin alas ja toimitettiin Pelle Petersonin vetämään Doylen purjeneulomoon, jossa sai myös prata svenska. Samalla sovimme sprayhoodin, biminikatoksen ja sivuseinien pienistä vahvikkeista ja lisävirityksistä. Kaikki varusteet ovat tehneet matkan, jonka pituus vastaa monen purjehtijan osalta 15 – 20 vuoden rupeamaa. Lopuksi Melina sai perusteellisen pesun, jonka jälkeen paatti kiilteli kuin Naantalin aurinko ja sisälläkin pölkkäri ja rätti olivat viuhuneet tuntitolkulla. Lopuksi miehistö pinkaisi rannan lämpimään suihkuun ja pian kaikki istuivat salongissa puhtaan kaulan kanssa viileä geetee-lasi kädessään ja ihastelivat huvijahti Melinaa. Samalla Jukka teki ehdotuksen, josta ei voinut kieltäytyä. – Lähdetään käymään Aucklandissa ja erityisesti sen kuuluisassa merimuseossa, minä vuokraan meille pirssin.

Auckland - City of Sails.

Aucklandin maistiaiset

Lauantaiaamuna Jukka kurvasi laiturin päähän hopeanharmaalla Holdenilla, joka palautti mieleen millaisia ne paremmat autot ovat; ehjiä, kiiltäviä, hiljaisia, tehokkaita ja haluttavia. Parin tunnin ajelu sujui leppoisasti ilman ruuhkia ja suuntasimme suoraan merimuseon viereiseen P-paikkaan. Vanha satama-alue on muutettu erittäin viehättäväksi kokonaisuudeksi, jossa uusi, mielenkiintoinen arkkitehtuuri yhdistyy vanhoihin makasiineihin. Vähän samanlainen kuin Aker brygga Oslossa, mutta paljon isompi. Laitureissa kellui toinen toistaan hienompia jahteja täynnä merenkulun historiaa. Oli Whitbread-voittaja Steinlager, oli America’s Cup voittajia, oli loistopursia ja vanhoja hienosti entisöityjä jahteja. Tämä kaikki vielä merimuseon ulkopuolella.

Auckland Maritime Museum.

Iltapäivällä marssimme lippuluukulle ja aloimme kiertää Aucklandin merimuseota. Nelisen tuntia myöhemmin oli tehty vasta pintaraapaisu, mutta samalla oli vahvistunut näkemys: hienoin merimuseo missä koskaan on käynyt, erittäin monipuolinen ja mielenkiintoinen esillepano. Ja sitä merenkulun historiaa riitti tuhansien vuosien ajalta. Erityisen suuren vaikutuksen lähihistorian puolella teki Sir Peter Blake -osasto, jossa viihdyimme pitkään. Mies, joka voitti Whitbread-kisan. Mies, joka voitti America’s Cupin Uudelle-Seelannille. Mies, joka olisi tässä purjehdushullujen maassa vaihdettu varmaan Jumalan tilalle, jos piraatit eivät olisi surmanneet häntä Amazonilla. Museon kellot kulkivat ja oli aika poistua, mutta oli myös helppo luvata; tänne tullaan uudestaan ja useita kertoja. Samalla jäimme vähän pohtimaan Kotkan merimuseota. Sinänsä hyvä juttu, että se on olemassa, mutta ainakin toistaiseksi sen anti on vaatimaton. Ettei vaan itse rakennus ole noussut pääosaan? Aucklandissa itse museorakennus on vanha satamavarasto, jonka arvo on sen sisällössä.

Melina 500 päivää matkalla

Keskiviikko 24. päivä lokakuuta valkeni kylmän yön jälkeen. Eberi oli puhkunut koko yön ja lämpimässä salongissa oli mukava istua aamukahvilla. Se oli Jukan viimeinen aamukahvi Melinassa, sillä tuntia myöhemmin alkoi hänen muutaman päivän kotimatkansa toiseen viileään maahan, kaukaisimpaan valtioon, mihin täältä voi lähteä. Melina on tarjonnut Jukalle pitkän pestin ja mahdollisuuden seilata Tyynenmeren poikki. Samalla Försti on päässyt vähemmällä, kun Jukka hoiteli gastin hommia kannella ja oli usein myös keittiön puolella kokkaamassa. Nyt on Jukalla edessään arki ja työ, mutta mikä parasta myös Hanna, joka jo kovasti on odottanut puolisoaan kotosalle. Lumityötkin odottavat.

Jukka ikuistamassa Uuden-Seelannin kauneutta.

Samana päivänä tuli tasan 500 päivää täyteen siitä, kun Melina lähti matkaan Haukilahden satamasta iloisen saattojoukon vilkuttaessa. Seuraavissa jutuissa tehdään yhteenvetoa näistä päivistä ja maileista. Ja tarkastellaan veneen ja sen varusteiden merkitystä onnistuneen matkanteon kannalta. Försti ja Kapu jatkavat elämäänsä ja kesän odotusta täällä down under.

Kuvat 1.10.2012 – 24.10.2012