Fortaleza, Brasilia – Fort de France, Martinique, FWI
21.4.2014
Julkaistu: 22.4.2014
Samban rytmit jäivät taakse, kun Melina suuntasi keulan eteläiselle Karibialle. Pitkä stoppi Brasiliassa vaihtui parin viikon avomeriseilaukseen ja sitten harvinaiseen herkkuun; päiväpurjehduksiin Karibialla. Osuuden juhlahetkiä olivat päiväntasaajan ylitys eli paluu masto ylöspäin purjehtivien joukkoon sekä tietysti omakohtainen varmistus maapallon muodosta; se on pyöreä. Melinan vanavesiympyrä sulkeutui Fort de Francen ankkurilahdella Martiniquella.
Kapu lahjoo Ahtia viimeisellä rommitilkalla.
Viimeiset päivät Fortalezassa olivat yhtä juhlaa. Ensin lauantaiaamuna saapui norjalaistyttöjen sy Flow, jonka kippari Johanne peruutti tyylikkäästi Melinan viereen. Alkuhalausten jälkeen Kapu lähti Camillan ja Johannen oppaaksi viranomaiskierrokselle. Se kesti ”normaalit” kolme tuntia, ja taksi seisoi koko ajan odottamassa. Onneksi kyyti on Brasiliassa halpaa; noin 30 euroa koko keikka. Tällä välin Försti oli saanut kuplivat kylmäksi ja herkullisen brassihedelmäsalaatin valmiiksi. Puolipäivähän se oli, joten kelpasi sitä iloisissa tunnelmissa vaihtaa kuulumisia. Ja illalla saimme kutsun Flow:n kaukaloon nauttimaan monenlaista illallisherkkua, juomista puhumattakaan.
Sunnuntaina saapui Markku. Sama mies, jonka Kapu tapasi ekan kerran jo 43 vuotta sitten reserviupseerikurssilla. Sama mies, joka seilasi Melinassa alkumatkasta Atlantin yli idästä länteen. Nyt oli tarjolla noin 2000 mailin pesti Karibialle. Taas oli aihetta jälleennäkemisen riemuun asiaankuuluvin menoin.
Markku vatsalihasharjoituksissa, merivesi uhkaa takapuolta.
Maanantaiaamuna saapui ruotsalainen sy Ambika, jota kovasti odotimme. He olivat seilanneet viimeiset tuhat mailia ilman etustaagia! Haruksen yläpään kiinnitys oli hajonnut, mutta taidolla ja tuurilla he onnistuivat pitämään maston pystyssä. Tuntui varmaan helpottavalta päästä sataman sileään veteen, jossa kippari Lars nykäistiin heti mastoon tutkimaan tilannetta. Tilanne oli odotusten mukainen ja varaosat olivat jo tilauksessa; nyt alkoi vaan piinallinen odotus. Koska ne tulevat, ovatko ne varmasti oikeat?
Mutta tämä huoli jäi varjoon, kun pian koko pohjoismainen purjehdusseurakunta seisoi laiturilla ja iloitsi vuolaasti toinen toisensa tapaamisesta. Kapu oli junaillut illaksi yhteisen illallisretken Fortalezan rannanreunaan, sinne turvalliselle alueelle. Ilta oli täynnä iloa ja pulinaa; taitaa tuo Ystävyys, Yhteistyö ja Avunanto toimia jopa paremmin Suomen läntisten naapureiden kanssa.
Bermuda ja bermuda
Melina oli valmis lähtöön, vain clearing out puuttui. Taas kului kolme tuntia; ensin immigration, sitten custom ja lopuksi port office. Brasiliassa odotetaan formaalista pukeutumista viranomaisten kanssa asioidessa ja nyt siitä saatiin oiva näyte. Kapulla oli päällään oikein kauluspaita, mutta jalassa bermudashortsit, sellaiset reilusti polven alle yltyvät. Tiskin toisella puolella oleva polettipaitainen katsoi tiukasti Kapun housuja ja ilmoitti portugaliksi etteivät bermudat kelpaa asiointiin täällä satamatoimistossa. Kapu heittäytyi ymmärtämättömäksi. – Ei bermuda? Joo, ei me olla menossa Bermudalla, me olemme menossa Trininad ja Tobago nimiseen valtioon. Ei siis Bermudalle. Virkailija ei taas osannut yhtään englantia ja jatkoi omaa mantraansa. Siinä sitä sitten oltiin yhtä mieltä aiheesta ”Ei Bermuda”. Aikamme sitä toisteltuamme virkamies kohautti olkapäitään ja paperityöt tuli lopulta hoidettua. Eikä lähdetty Bermudalle.
Kohti Karibian tuttuja vesiä
Sen sijaan tiistaina 25. päivänä maaliskuuta kello 13 lähdettiin Tobagolle. Kun ensin oli saatu kaikki ystävät halattua laiturilla. Taktiikka oli selvä; ensin pohjoisluoteeseen ja sitten tuulen kiertyessä vastaisemmaksi on varaa laskea enemmän oikealle kurssille, joka oli noin 300 astetta. Samalla pysyisimme riittävän kaukana Amazonin suistosta, jonka edustalle kertyy runsaasti kaikkea kelluvaa, mm. puunrunkoja. Keulaan avattiin genua ja iso nostettiin ykkösreiviin. Reiskan autopilot otti ekan ruorivuoron. Vahdit alkoivat pyöriä tuttuun tapaan ja vahti sai ihastella hyviä SOG numeroita; noin kahden solmun myötävirta vauhditti aluksi menoa.
Paikallinen perinteinen kalapaatti (jangada) täydessä lastissa.
Paikallinen kalastusvene on ison surffilaudan näköinen härveli, jossa valtava isopurje vauhdittaa menoa. Sellainen seilasi ihan vierestämme täydessä lastissa kotiin Fortalezaan. Ovat kuulemma joskus viikonkin kalareissuissa noilla pulkilla, joilla meikäläinen ei lähtisi edes Korkeasaareen.
Linjan ylitys
Eka vuorokausi tuotti 150 nauticalia, vaikka sade veikin seuraavana aamuna tuulen. Toinen vuorokausi oli selvästi heikkotuulisempi, olimmehan lähestymässä päiväntasaajaa. Silti matka eteni 131 mailia, ja purjeilla koko ajan. Olimme henkisesti varautuneet runsaaseenkin koneajoon, mutta toisin kävi. Kolmas vuorokausi oli alkanut mainiosti. Lokikirjassa luki ”ihanaa menoa, keinuttaa kevyesti, aurinko paistaa kuumasti, päiväntasaaja lähestyy”. Laivan aikaan klo 14 ylitimme linjan, tuon maagisen leveyspiirin, joka jakaa maapallon eteläiseen ja pohjoiseen puoliskoon. Olimme silloin noin 500 merimailia Amazonin suuaukolta suoraan itään. Pituuspiiri oli 41 astetta ja 16,7 minuuttia läntistä pituutta. Melinan seilaukset masto alaspäin kestivät kaksi vuotta ja yhdeksän päivää ja niiden aikana lokiin kertyi noin 25.000 nm. Oli aika nauttia geetee kaksilla sitruunoilla.
Melina ylitti päiväntasaajan pituuspiirillä 41 16,7 W.
Puuhapäiviä
Seuraavina päivinä tuuli pysyi aika heikkona, mutta toki purjehdukseen riittävänä. Teimme noin 120 mailin matkoja, joista puolet ajasta täydessä pimeydessä. Kuu oli mustassa vaiheessa ja yöt olivat sikapimeitä. Tutkalla haravoimme aika-ajoin tyhjää merta. Mitään ei ollut näköpiirissä, vain Melina halkoi aaltoja autiolla merellä miljoonien tähtien alla. Satunnaiset rankkasateet huuhtelivat kantta muutaman kerran päivässä. Kuudes vuorokausi oli jo pitkällä, kun ison rullausköyden pintakerros rikkoutui ja reivattu purje avautui puomista ulos. Nyt oli kiire saada seili turvaan. Pienen ähräämisen jälkeen iso oli kuin olikin siististi puomin sisällä ja kaikki hyvin. Ilman isoa pystyisimme hyvin purjehtimaan Karibialle, jonne matkaa oli vielä melkein 1000 merimailia. Meillähän oli keulassa mistä valita; oli genaakkeri, oli genua, oli kutteri.
Tosin seuraavana päivänä heräsi ajatus miten voisimme korjata ongelman. Försti ”pleissasi” pari sopivaa köyttä yhteen ja niin saimme riittävän pitkän rullausköyden, jota pystyimme käyttämään sekä sähkövinssillä että maston käsikäyttöisellä. Eli iso oli taas pelissä, jos olisi tarvetta. Edellisen kerran rullausköysi uusittiin Antigualla jouluna 2011, joten kulumisen kyllä ymmärtää näillä maileilla.
Isonpurjeen rullausköysi meni vaihtoon.
Päivällä vaihdoimme genuan keulaan huomataksemme yhdessä paneelissa naarmun, josta päivä paistoi läpi. Ei muuta kuin seili alas ja korjaushommiin. WB:n kasaamasta oivallisesta korjaussetistä löytyi sopivia purjeteippejä, joilla saimme laastaroitua noin metrin haavan. Taas oli genua kunnossa, ainakin Grenadalle asti, josta löytyisi varmasti purjemaakari ja ompelukone.
Seuraavaksi sprayhoodin avattavan ikkunan vetoketjun hampaat olivat ristissä, eikä siinä muu auttanut kuin yhden hampaan poisto. Ja taas toimi tämäkin vetoketju entiseen malliin. Ja sitten narinan metsästykseen. Peräsinakselin ympäriltä kuului silloin tällöin narinaa, jota ei pystynyt selvittämään muuten kuin purkamalla kaikki tavarat kuskin penkin alta ja kurkkaamalla peräsinakselin varsiin, joista toiseen kiinnittyi ruorin ohjaustanko ja toiseen autopilotin ohjausvarsi. Sieltähän se syy löytyi; autopilotin työyksikön ohjausvarren pallonivel mahdollisti varren kosketuksen alumiiniseen tukivarteen, josta löytyi selvät naarmut. Yksi lisäprikka väliin poisti ongelman ja alus on taas narinaton. Tällaisia pieniä puuhia riitti useammalle päivälle piristämään muuten aika samankaltaisia meripäiviä.
Vetoketjun hampaan poisto korjasi ongelman.
Vauhtia ja jarruttelua
Olimme puolivälissä matkaa ja tuuletkin alkoivat taas voimistua. Päivämatkat kasvoivat 150 – 160 nm tasolle ja samalla meri myös kuoppaantui. Taas alkoi valtameren perusveivaus, mutta onneksi siihen on jo tottunut näillä maileilla. Kolme päivää kesti vauhdin hurmaa, kunnes taas 10. vuorokautena teimme vain 114 mailin matkan. Samana iltana valas liukui pinnassa ohitse vain 10 metrin päästä. Hiljainen vauhti tuntui ihan hyvältä. Taas oli alkamassa pimeä yö ja ehkä noita lajitovereita oli tulossa lisää vastaan.
Aamulla meno muistutti hiipimistä. Oli aika kaivaa nailonia peliin. Puoli päivää sitä iloa kesti, sitten oli rullattava genaakkeri kasaan ja vaihdettava Jammu peliin. Pitihän sitä välillä tehdä lämmintä vettä ja samalla pantiin water maker hommiin. Parin tunnin kuluttua oli taas 40 l Kapun kirkasta tankissa. Päivällä tuuli virkistyi ja kohta etenimme kutterilla kuutta solmua kohti Tobagon rantaa. ETA-laskelmat alkoivat näyttää huonolta. Vauhti ei riittänyt saapumiseen ennen pimeää, joten taas kerran piti jarrutella. Viimeinen yö edettiin neljää solmua pienellä kutterin kulmalla, joka taikoi meille 2 solmua venevauhtia. Toiset kaksi saatiin virrasta.
Kutterin kulmalla neljää solmua myötävirrassa.
Ranskalainen visiitti
Sateinen ja harmaa aamu paljasti Tobagon vihreän saaren, jonka pohjoiskulman Charlottevilleä on kehuttu saaren upeimmaksi alueeksi. Nyt se ei näyttänyt parhaita puoliaan. Laskimme ankkurin Man of War Bayn hiekkaan hieman alle 12 vuorokauden purjehduksen jälkeen. Matkaa Fortalezasta oli kertynyt 1649 meripeninkulmaa ja se oli taitettu vähän alla kuuden solmun keskinopeudella. Kello oli yhdeksän aamulla ja aamiaispuuro maistui oikein hyvältä. Aamiaismehu oli korvattu geeteellä, eikä kukaan valittanut siitä.
Iltapäivällä olimme edelleen keltainen lippu saalingissa; sisäänkirjaus tekemättä. Eiköhän tämä ole nähty, oli yhteinen näkemys ja niin kello 17 kelasimme ankkurin ylös ja vaihdoimme keltaisen tullilipun yläpuolelle naapurivaltion lipun. Aamulla olisimmekin jo Grenadan pääkaupungissa St.George’sin rannassa.
St. George’s Grenada Yacht Club tarjoaa oivallisen sataman veneille.
Grenadalla ekan kerran
Yhdeksän tunnin ankkurointi Tobagon rannassa ei antanut kovin monipuolista kuvaa valtiosta nimeltä Trinidad and Tobago. Me päätimme panostaa tällä kertaa Grenadaan, jonka rantaan saavuimme 20 tunnin seilauksen jälkeen. Nämä Karibian eteläisimmät saaret ovat jääneet edellisillä reissuilla aina näkemättä. St. George’s sijaitsee suojaisen lahden pohjukassa ja sieltä löytyy veneille parikin hyvää marinaa. Me valkkasimme Grenada Yacht Clubin laiturin, josta löytyi muutamia vapaita paikkoja. Nyt sai ekan kerran astua kovalle maalle 1741 nm jälkeen; hyvin oli kiinnitetty, ei yhtään keinunut.
GYC:n laiturilta löytyi sähkö, vesi ja rannasta ravintola. Elämä alkoi olla kohdallaan, kun kuppilassa oli vielä ilmainen wifi. Kapu käväisi lahden vastarannalla viranomaiskierroksella ja sillä välin Markku putsasi veneen ulkopuolelta ja Försti sisältä. Kapun palattua kaikki olikin jo kunnossa. Voi noita yksipurjehtijoita!
Taas oli aihetta kilauttaa autovuokraamoon. Alle puolessa tunnissa rantaan tuotiin ”pieni, 2-ovinen”, joka oli listan halvin. Se näytti kuitenkin isolta Subaru Forester SUV:lta, ja vielä automaattivaihteistolla! Kyllä Kapun nyt kelpasi sompailla pari seuraavaa päivää ympäri Grenadaa.
Valaan kylkiluut komistivat ravintolan sisäänkäyntiä.
Nopeaa palvelua
Ensin hoidettiin työt; genua otettiin alas ja toimitettiin purjeneulomoon. Tunti odottelua ja sen sai saman tien mukaansa. Siitä ei palvelu nopeudu. Saman Doyle-neulomon kaveri saapui sovitulla hetkellä illalla pleissaamaan uuden rullausköyden isopurjeelle. Puolen tunnin työ ja keikka oli valmis. Samalla hän toi Melinaan yhden 30-metrisen varaköyden, joka riittää rullaushommaan ilman silmukkaa. Taas oli kaikki kunnossa, jos jossain saisi vielä kaasupullon täytettyä. Sekin ongelma ratkesi, kun lukuisten neuvojen jälkeen löytyi saaren etelälaidalta omakotitalo, jonka autotallissa homma hoitui muutamassa minuutissa. Eikä kukaan valitellut, ettei täällä voi täyttää uusi-seelantilaista kaasupulloa, kuten Brasiliassa sanottiin.
Serena kelluu
Samalla autoretkellä poikkesimme Grenadan etelälaidan Prickly Bayn pohjukassa, jossa on melkoinen keskittymä veneilypalveluita. Grenadahan on ”virallisesti” hurrikaanialueen eteläpuolella ja sinne tuodaan vuosittain tuhansia ja tuhansia veneitä turvaan vaara-alueilta. Se luo alueella oivat kysynnän ja tarjonnan markkinat, joten sieltä löytyvät kaikki tarvittavat palvelut. Sieltä löytyi myös surullisen kuuluisa suomalaisvene sy Serena. Vene joutui viime kesäkuussa kovaan merenkäyntiin noin 200 nm Euroopan rannasta ja miehistö päätti jättää aluksen. Ohi ajava rahtilaiva pelasti miehistön, mutta vene jätettiin ajelehtimaan merelle. Tuulet ja merivirrat kuljettivat sitä noin yhdeksän kuukauden ajan Atlantin yli länteen ja maaliskuussa vene löydettiin Grenadan vesiltä. Nyt alus on paikallisen merivartioston laiturissa odottamassa jotain. Olemme moneen kertaan pohtineet minkälaisen riskin ajelehtimaan jätetyt veneet muodostavat muille purjeveneille. Täysin pimeänä kelluvaa venettä on mahdotonta havaita yöllä. Tutkallakin se näkyy parhaimmillaan vain mailin parin päästä. Tämäkin vene teki oman matkansa juuri sitä reittiä pitkin mitä usein seilataan Karibialle. Jos vene on jätettävä, pitäisi viimeisenä tehtävä avata pohjan läpiviennit ja siten varmistaa veneen uppoaminen muutamassa tunnissa. Täten ei vaaranneta muiden purjehtijoiden veneitä ja miehistöä.
Sy Serena ajelehti Atlantin yli yksinään.
Suklaan makua
Toinen autoretki tehtiin pohjoiseen ja samalla poikettiin Belmont Estate –kaakaofarmilla, joka on jo muutaman vuosisadan ajan tuottanut tuota tummaa herkkua. Siellä turismi oli osattu tuotteistaa samalla tavalla kuin hienoilla viinitiloilla. Oli osaavat oppaat, oli kuvaa ja filmiä, oli oma suklaapuoti ja oli laadukas ravintola. Ja Försti sai ihan itse harjoittaa kaakaopapujen kääntelyä perinteiseen tapaan kahlaamalla niiden seassa paljain jaloin. Nyt on tuonkin liiketoiminnan perusteet hanskassa, jos joskus päättäisi kilpailla Fazerin kanssa. Ja tulihan sieltä suklaapuodista ostettua aikamoinen määrä näytteitä.
Försti kahlaa kaakaopapujen seassa – näin niitä käännellään kuivatuksessa.
Saaren ympäriajelu antoi oikein hyvän kuvan Grenadasta ja sen infrasta. Paljon on vielä tehtävää ennen kuin saarivaltio pääsee sille tasolle, jolla pohjoisemman Karibian valtiot jo ovat. Mutta palvelut pelasivat joka paikassa nopeasti ja hyvin, hintataso oli kohtuullinen ja ihmiset täälläkin ystävällisiä. Neljän päivän kokemuksella maata voi pitää oikein hyvänä purjehduskohteena ja varsinkin off-season paikkana, jossa vene on turvassa. Tosin vuonna 2004 hurrikaani Ivan päätti pistäytyä näinkin etelässä ja sai tuhottua tuhansia veneitä yhdessä päivässä.
Päiväpurjehduksen iloa
Perjantaiaamu oli kaunis, kun kymmeneltä kurvasimme St. George’sin suojaisesta satamasta ulos. Illaksi piti ehtiä Union Islandille, joka onkin jo St. Vincentin puolella. Edellinen päiväpurjehdus oli tehty joskus viime vuoden lopulla Etelä-Afrikassa, joten tätä iloa ei ole ollut hetkeen tarjolla. Vaan tiukkaa teki nytkin. Tuuli pysytteli koillisessa ja oma kurssimme vaati ihan tiukkaa luovia. Sen päälle tuli virta, joka painoi meitä 20 astetta länteen. Matkaa kohteeseen eteni toivottoman hitaasti. Iltapäivällä oli tehtävä uusi päätös; menemmekin tänään Grenadan pieneen Cariacoun saareen, jonne ehdimme juuri ennen pimeän tuloa. Sieltä jatkoimme aamusta 17 mailia Union Islandin Cliftoniin ja olimme oikein tyytyväisiä päivän suoritukseen. Matkalla sinne teimme kaksi (!) vastakäännöstä, joka oli kyllä vallan harvinaista. Edelliset vendat on kai heitetty jossain Australian rannikolla vajaa vuosi sitten. Cliftonin pikkukylä valmistautui viikon päästä olevaan pääsiäiseen ja ryhmä vekaroita oli pukeutunut ihaniksi pääsiäispupuiksi. Ympärillä häärivät äidit olivat enemmän kuin ylpeitä lapsistaan ja niiden toinen toistaan upeimmista asuista.
Pääsiäispuput valmiina esitykseen ylpeiden äitien keskellä.
Uusi aamu ja nyt kahdeksan mailia Tobago Caysin riutoille. Oikein hyvä purjehduspäivä, joka päättyi jo ennen yhtätoista. Alueelle on asennettu runsaasti poijuja, joka tekee homman vallan helpoksi ja säästää samalla pohjan koralleja vaurioitumasta ankkuriin ja kettinkiin. Kaunista oli. Ei ihme että tämä alue on koko eteläisen Karibian suosituin kohde. Nytkin alueella kellui monia kymmeniä aluksia; valtaosa isoja charter-katamaraaneja ja tietysti seassa joitakin megajahteja, plus muutama omalla kölillä kelluva. Olimme näillä riutoilla edellisen kerran kahdeksan vuotta sitten ja jotain on muuttunut, eikä parempaan suuntaan. Paitsi poijut.
St. Vincentin alueen suosikkisaari on Bequia, jonka Admiralty Bay tarjoaa suuren suojaisen lahden ankkurointiin. Sinne taivalsimme 28 nm yhdellä halssilla ja perillä boat boy tuli kauas ulos merelle tarjoamaan poijua. Kapu kiitti kohteliaasti ja ilmoitti luottavansa omaan ankkuriin. Ajelu lahden pohjukkaan sai mielen muuttumaan. Koko ankkurointiin tarkoitettu vesialue oli täynnä poijuja, eikä niiden sekaan ollut asiaa omalla ankkurilla. Sama boat boy hiipi viereen ja tarkisti Kapun mielipiteen. – Juu, kyllä kiitos poiju kelpaa oikein hyvin. Se olikin melkein rannan reunassa, joten jollamatka lyheni vastaavasti. Kylän raitti taloineen oli entisenlainen. Sellainen pittoreski illalla, päivänvalossa nukkavieru. Autopurkaamoiden puute näkyi silmään. Joka toisen talon pihalle oli jonkin sortin kulkupeli hyytynyt, useat vuosikymmeniä sitten.
Rannan Whaleboner –ravintola tarjosi jollalaiturin, ilmaisen wifin, baarin ja kunnon menulistan. Siellä aloimme viihtyä oikein hyvin.
Land Roverien hautausmaa Bequialla.
Loppurutistus
Iltapäivä oli pitkällä, kun menojalka alkoi kuopia. Vielä yksi 100-mailinen pohjoiseen ja aamulla oltaisiinkin jo Martiniquen Fort de Francen rannassa. Tuntia myöhemmin oli uloskirjaus hoidettu ja poijuköysi irrotettu. Kello oli neljä iltapäivällä. Hyvä sivumyötäinen vei Melinaa pimenevään iltaan ja yön aikana ohitimme sekä St. Vincentin että St. Lucian saaret. Aamuyöstä Martiniquen valot jo näkyivät ja kirkkaassa auringonpaisteessa kello yhdeksän laskimme Brucen 12 metrin syvyyteen saaren pääkaupungin edustalla. Markun seilausosuus päättyi tällä kertaa Fort de Franceen, jonne Fortalezasta kertyi 1935 meripeninkulmaa ja 23 matkapäivää. Koko osuuden aikana ei ollut kertaakaan yli 35 solmun tuulia, merikin oli enimmän ajan vain kohtuullisen keinuva. Sateita saimme enemmän kuin eteläisellä Atlantilla, mutta mikäs sitä on niitä pidellä verannan katoksen alla. Kaiken kaikkiaan mukava ja helppo purjehdus. Sitä helppoutta ja mukavuutta lisää aika tavalla kolmas osaava seilori. Kiitos Markku!
Se on tehty
Markulle oli uskottu yksi erityistehtävä. Hän oli vanavesivastaava, jonka tuli varmistaa se hetki, jolloin Melinan vanavesi leikkaa menomatkalla jätetyn jäljen. Olimme ankkurissa Fort de Francen edessä joulukuun 18. päivänä 2011 ja nyt huhtikuun 16. päivänä 2014 saavuimme tasan samaan paikkaan. Ympyrä on sulkeutunut, maapallo on pyöreä! Matkaa haukilahdesta ehti kertyä 36.000 meripeninkulmaa eli 67.000 kilometriä. Markku virallisena valvojana vahvisti Melinan nyt purjehtineen maapallon ympäri. Istuimme tunnin verran Melinan kaukalossa ja nautimme rauhaisasta aamusta. Geeteen se vaati ja nytkin kaksilla sitruunoilla. Ja vielä toiset.
Markku vakiopuuhassa – taas vieraslipun vaihto.
Martiniquelta Melina jatkaa varustamon miehityksellä aina kotiin asti. Ensin suuntaamme Iles des Saintesin ja Antiguan kautta St. Martinille, jossa on viikon parin huolto- ja varustelutauko. Toukokuun ekan viikon jälkeen otetaan kurssi ensin Bermudalle ja sieltä sitten Azorien kautta Euroopan rantaan. Vielä on yksi valtameri välissä ennen Itämeren leppeitä vesiä.
Kuvat 21.4.2014
