Cairns, Australia – Darwin, Australia

10.7.2013

Julkaistu: 11.07.2013

Kesäkuun toinen keskiviikkoaamu oli aurinkoinen, lähes tyyni ja tietysti lämmin - onhan täällä nyt talvi! Kesällä on sitten oikeasti kuuma. Cairns ja ensimmäiset maistiaiset Australiaa jäivät taakse. Lähdimme kruisailemaan päiväpurjehduksin kohti Torresin salmea, jonne oli matkaa yli 500 mailia. Sieltä jatkoimme offshorea suoraan länteen reilut 750 nm ja kohta olimmekin jo Darwinissa. Kuulostaa helpolta, mutta sitä se olikin.

Melinan kannella oli tyytyväinen miehistö. Vajaan kahden viikon stoppi Cairnsissa oli ollut varsin miellyttävä. Kiitos paljolti Strengellin perheen, jonka kanssa vietimme sekä hyödyllisiä että hauskoja hetkiä. Venekin oli taas tip-top kunnossa. Peräpeilissä roikkui uusi (kolmas) Wind Pilotin ohjauslapa, vaan saas nähdä kuinka kauan. Ajelimme väylää ulos ja ruopatun rännin päätyttyä otimme oikean kurssin, rullasimme seilit auki ja Yanmar hiljeni. Aloimme lipua lähes tyynessä vedessä viiden solmun nopeudella kohti 40 mailin päässä olevaa pientä riuttasaarta. Eli illaksi kotiin. Vaan kohta ETA oli jo alkuyö, sitten melkein seuraava aamu. Jammu pääsi taas hurisemaan tyytyväisenä ja Low Isletin kulmasta poimimme talon tarjoaman mooringin illan hämärtyessä. Juuri sen verran ajoissa, että auringonlaskukin ehdittiin ottaa vastaan asianmukaisin menoin.

Förstillä on aina fendari mukana.

Aamu-uinti hoidettiin kollektiivisesti perinteiseen tapaan; Försti pulikoi ja pojat katselivat kannelta. Seuraava saari Hope Island oli vajaan 50 nm päässä, joten matkaan lähdettiin heti brekkarin jälkeen. Nyt saatiin punavalkoinen genaakkeri vetämään heti aamusta ja sileän veden seilaus oli todellista herkkua. Lounaskin nautittiin ulkopöydässä kuuden solmun nopeudessa genaakkerin hoitaessa vauhdinpitoa. Tällaista menoa on tainnut viimeksi olla jossain Itämerellä. Hopen takana oli taas rauhaisa yöpuu, vaikka maisema oli aika erilainen kuin suomalainen ankkurilahti. Nyt mailin päässä oli pieni matala riuttasaari ja joka puolella muualla oli tyhjää merta. Yleisvaikutelma oli kuin olisi ankkurissa keskellä Juutinraumaa.

Cooktownissa juhlat

Kapteeni Cook, James Cook on näillä(kin) vesillä tuttu sankari. Hän kierteli täällä Endeavour parkillaan vuonna 1770 keskellä luotaamatonta ja kartoittamatonta Ison Valliriutan ja Australian mantereen välistä merialuetta, joka on täynnä vedenalaisia riuttoja. Jostain syystä hän päätti purjehtia yhden yön yli, ehkä uskoen olevansa jo puhtailla vesillä. Vaan huonosti kävi. Endeavour karahti riutalle ja alkoi vuotaa pahasti. Lastia, tykkejä ja muuta painavaa heitettiin mereen. Koko miehistö pumppasi yötä päivää ja onnekkaasti Cook sai purjehdittua pahoin vaurioituneen aluksensa muutaman päivämatkan päähän jokisuistoon. Nyt kylän nimi on Cooktown ja jokikin nimeltään Endeavour River. Me päätimme mennä juhlistamaan Melinan Suomesta lähdön vuosipäivää Cooktowniin. Olihan edellinen juhla ollut vuotta aiemmin Ranskan Polynesiassa Moorean Cook Bayssa. Cooktownin satamaohjeet ovat aika masentavat; vaikea paikka ankkuroida, korkea vuorovesi, voimakas joen virtaus ja äkäiset SE tradet tekevät homman usein melkein mahdottomaksi. Mekin etsimme ensin sopivaa koloa paikallisten mooringien keskeltä, mutta olimme jo kerran kiinni savessa. Ei hyvältä näyttänyt, mutta sitten äkkäsimme puhelinnumeron polttoainelaiturin kyljessä. Kotvasen kuluttua Melina kiinnittyi jakeluaseman ponttonilaituriin ja pienen jatkoneuvottelun jälkeen saimme luvan jäädä siihen jopa yöksi. Tietysti maksua vastaan ja samalla varasimme huoltsikan omistajan pitämästä ravintolasta pöydän illaksi. Olihan meillä aihetta juhlia Melinan matkan kaksivuotispäivää. Edelliset kaksi vuotta ovat pyörittäneet Melinan lokiin numerot 21.468 nm. Aika tarkasti sama matka kuin on maapallon ympärysmitta (21.600 nm).

Melinan miehistö samalla huipulla, jossa James Cook kävi 243 v. aiemmin.

Tänä päivänä Cooktown on parin tuhannen asukkaan kotataajama, jossa hienointa on Cook museo. Siellä mekin viihdyimme useita tunteja, vaikka tämän sankarin historia alkaa olla jo aika tuttu. Endeavourin korjaus kesti seitsemän viikkoa, jona aikana Cook sai solmittua ensimmäisen kerran yhteyksiä paikallisiin asukkaisiin. Niihin aboriginaaleihin, jotka ovat asuttaneet Australian mannerta kymmenien tuhansien vuosien ajan. Me taas ehdimme viettää vain yhden yön, mutta meilläpä olikin kaikki kunnossa.

Lizard Islandin ankkurilahdella oli tilaa kaikille.

Lizard Islandin Malö-tihentymä

Aamu valkeni taas kauniina ja Melinan mastoon ripustettiin pelkkä kutteri, joka tuuppasi Melinaa kuuden - kahdeksan solmun nopeudella 12 – 15 metrin kaakkoistuulessa. Matkaa Lizard Islandille kertyi reilut 50 mailia, ja jo iltapäivällä ankkuri solahti vihreään veteen reilun 10 veneen seassa. Ankkurilahdelta löytyi mm. sy Verde finska biljetillä sekä kaksi muuta Malöta; brittiläinen M 37 ja hollantilainen M 46. Lahden veneistä neljännes oli siis Melinan sukua ja heimoa, mutta mahtui sekaan sentään yksi svenski HR, sielläkin suomalainen kipparska. Lizard Islandin huipulle johti kivikkoinen polku, jota mekin lähdimme kapuamaan ylös. Parissa tunnissa pääsimme hikisinä huipulle, jolta James Cook katseli 243 vuotta aiemmin. Silloin hän löysi Ison Valliriutan reunasta aukon, josta Endeavour pääsi sitten pujahtamaan takaisin Korallimeren syviin vesiin. Me taas käännyimme alamäkeen ja tömistelimme jalkojamme, sillä saarella on paljon käärmeitä ja liskoja. Tosin opaskirja totesi pragmaattisesti, että vain yksi käärmelaji on vaarallinen myrkkykäärme, muut ovat kuristajakäärmeitä.

Australiassa on 15 vaarallista myrkkykäärmelajia.

Lizard Island jäi aamuhämärään, kun Kapu oli herättänyt miehistön ankkurinnostoon jo aamukuudelta. Taas oli tarjolla sellainen Helsinki – Tallinna väli eli reilut 50 mailia seuraavaan ankkurilahteen. Pitkästä aikaa saimme kirittäjiä eli neljä muutakin venettä oli tehnyt saman planin; illaksi Ninian Bayhin ankkuriin. Keulaan avattiin genua ja sitten annettiin mennä. Ja annettiin muiden mennä ohi. – Niin ne vuodet ovat tummentaneet takilaa, mietti Kapu mielessään. – Ei vaan ennen vanhaan olisi tullut kuulonkaan, että joku nyt saisi ohitella mennen tullen. Mutta iltaan mennessä mekin ehdimme laakeaan lahteen, joka oli kooltaan kuin Porkkalan selkä. Rantaan oli toista mailia matkaa ja mutta alavedellä vain reilu metri vettä kölin alla.

Seuraavaksi olikin vaan sellainen puolenpäivän matka eli 35 mailia Flinders Islandille. Rannan reunat olivat rosoista graniittia ja vesirajan täyttivät isot palterit. Tyhjää oli kaikkialla, moneen päivään ei ollut näkynyt yhtään asumusta. Mutta jossain luonnon keskellä nytkin asusti alkuperäiskansan väkeä, niitä aboja. Melvillen niemi kierrettiin 9 solmun nopeudella täysin sileässä vedessä. Kokka vain kohisi kun Melina näytti parasta osaamistaan ja miehistö napsi valokuvia rannan upeasta luonnosta. Iltapäivällä ankkuroimme Flindersin alueella Owen Channelin reunaan. Taas oli tarjolla valkoinen hiekkaranta, mangrovepuustoa, korkeita kallioita taustalla ja edessä iso varoituskilpi krokoista. Nyt lähdimme kumijollallamme rantaan, vähän kyllä katseltiin ympärille, eikä jääty iltaa odottamaan. Mutta käytiin sentään maissa.

Navigoinnin iloa

Aamusta taas pisteltiin menemään. Nyt ei rannan reuna tarjonnut mitään suojaisaa ankkuripaikkaa vallitsevalle kaakkoistuulelle, joten otimme suunnan 160 mailin päähän Margaret Bayhin. Sinne ehtisimme seuraavan päivän aikana. Tuuli henkäili ensin oikein maukkaasti; iso ja genua takasivat 6 solmua, pian 7 ja kohta 8. Illalla meno oli jo turhankin vauhdikasta täydessä pimeydessä, joten laskimme ison kokonaan alas ja keulaan vaihdettiin kutteri. Sekin toi mainion matkavauhdin, jolla jolkotimme koko yön. Väylä kiemurteli riuttojen välistä, ja siellä täällä oli jopa loisto, jonka vilkkutunnus vahvisti riutan nimen ja sijainnin. Mutta pääasiassa luotettiin Reiskan plotterikarttaan, tosin tietsikan karttaohjelma oli myös päällä. Eli oli meillä sellainen tuplatsekkaus koko ajan, plus tutka päällä aina kun vaan oli joku sopiva tutkamaali lähettyvillä. Nyt ei vahti ehtinyt lukea kirjaa, kun koko ajan piti pelata lelujen kanssa. Yövahti pysyi samalla pirteänä, sen verran oli aihetta paneutua navigointiin, ja vilkkaan laivaliikenteen vahtimiseen.

Kova jolla suosiossa

Aurinko oli korkealla ja puolipäivä lähestyi, kun kaarsimme Margaret Bayn lahteen. Paikallisista veneistä laskettiin jollia veteen, kaikki olivat kovia alumiinijollia. Täällä kerrotaan ihan totena tapauksia, jossa krokotiili on hyökännyt jollan kimppuun ja puraissut kumijollan hajalle. Nytkin yhden alujollan kaverilla oli vielä kivääri kainalossa, kaiken varalta. Mutta sinne rantaan se seurakunta painui pitämään piknik-retkeä. Oli telttatuolit ja kylmälaatikot, ja se kivääri. Ihan kivaa varmaan.

Päivän aikana lahdelle kurvasi lisää aussiveneitä ja vihreäkylkinen Verde. Illalla maaottelun tulos oli 8 - 2 aussien hyväksi. Meidän hyväksemme jäi iso annos vastapyydettyä kalaa, jonka Verden kippari Manu halusi jakaa kanssamme. Kyllä kelpasi ja maistui, kiitos.

Jukka ja Verden kippari Manu kertovat kalajuttuja.

Jokisuistoon hiipien

Kapu käytti komentovaltaansa ja määräsi aluksessa herätyksen kello kolmelta aamulla. Neljä tuntia myöhemmin meille valkeni juhannusaatto, joka täällä down under on vuoden lyhyin päivä. Edessä oli 76 mailia seuraavaan ankkurointipaikkaan ja sinne oli syytä ehtiä valoisaan aikaan, sen verran hankalalta näytti pilottikirjan kuvaus. Kaakkoispasaati puhalteli 10 – 15 ms, joten pelkkä genua toi mainion matkavauhdin. Puolen vuorokauden purjehdus johdatti meidät Escape Riverin suuaukolle kello 16, jolloin oli alavesi ja jouduimme hiipimään korkeassa ja sekavassa mainingissa jokiuoman edessä olevan hiekkasärkän ylitse. Melkein vatsanpohjasta otti, kun vesi aleni ja aleni. Sitten oli metri vettä kölin alla, sitten vain 80 senttiä. Mutta sitten pääsimme takaisin 10 metrin jokiuomaan ja helpotus oli käsin kosketeltava. Jokisuistot muuttuvat jatkuvasti eikä mikään kartta- tai pilottikirjatieto ole varma, mutta eihän sitä suomalainen olympiaväylän kävijä pelkää matalia vesiä.

Ajelimme jokiuomaa varovasti eteenpäin, paapuuriin jäi kaksi ankkurissa olevaa heiluvaa mastoa. Jatkoimme syvemmälle eteenpäin, kun VHF:ssä kutsuttiin venettä, joka eteni jokea ylöspäin. Soittaja oli paikallisen helmifarmin kaveri, joka antoi meille tarkat ohjeet rauhaisasta ja tyynestä ankkuripaikasta, jonne mereltä tuleva maininki ei yllä. Samalla kaveri melkein vannotti meitä pysymään veneessä. – Täällä on ihan oikeasti paljon krokoja ja ne ovat hyvin vaarallisia. Nyt ei edes Försti halunnut uimaan kuuman päivän jälkeen. Suihku takakannella riitti oikein hyvin kaikille.

Torresin salmeen

Pitkän illan käytimme nuottien tekoon. Luimme moneen kertaan vuorovesitaulukoita ja virtataulukoita ja laskimme ETA-tietoa Torresin salmeen. Australian mantereen reunassa on Albany Pass, josta pääsee näppärästi oikomaan Torresin salmeen sisään. Siinä kapeikossa pitää vaan olla oikeaan aikaan. Vastavirta on kovimmillaan yli kuusi solmua, jolloin hommasta ei tule mitään. Nyt oma aikataulumme, auringon nousu, matka salmeen ja vauhtimme tarjosivat hyvän yhtälön. Aamu seitsemältä ulos joelta ja kello yhdeksältä sisään Albany Passiin. Siellä sitten saimme parhaimmillaan viisi solmua kotiin, gps näytti 11 solmun vauhtia. Kylläpä matka eteni, ja kun sama myötäinen vähän heikompana jatkui vielä iltapäivään asti, ei meillä ollut mitään vaikeutta ehtiä Torresin salmessa Horn Islandin ja Thursday Islandin väliseen salmeen ankkuriin jo iltapäivän puolella. Laskimme Brucen Hornin suojan puolelle, jossa oli jo joitakin tuttuja maailmankiertäjiä. Ankkurialue oli oikein suojaisa ja tarpeeksi tilava, jossa vene mahtui tekemään laajaa puolikaarta vuoroveden voimakkaan virtauksen mukaan. Suurimman osan aikaa tuuli puhalteli suoraan kyljestä, vuorotellen eri puolelta.

Torresin salmessa 13 solmua vauhtia – virta antoi puolet.

Thursday Island on alueen varsinainen asutuskeskus. Sinne teimme päiväretken vesibussilla, joka operoi ihan ankkuripaikkamme edestä. Torstaisaaren vastaava ankkuripaikka on tuulen puolella ja nytkin pasaati puhalteli 10 – 14 metriä, joten aika epämukava paikka olisi ollut T.I.n puolella tarjolla. Saarella asustelee muutamia tuhansia ihmisiä, osa ihan omaa rotuaan. Niitä, joiden juuret ovat Melanesiassa. Kylän ympärikävely johdatti meidät uuden sairaalarakennuksen pihaan ja kohta meidät kutsuttiin tutustumaan saaren sairaalapalveluihin. Olihan matkassa sentään ihan Suomesta asti saapunut medisiinari. Päivystävä lääkärikin kutsuttiin paikalle sanomaan käsipäivää. Juu, komea oli rakennus ja kovasti oli kaikki paikat täynnä uusia laitteita. Asiakkaita ei sen sijaan näkynyt, mutta pitää sitä nyt kai olla varalla kaikenlaista, joita joku joskus tarvitsee. Seuraava palvelupiste on Cairnsissa, josta olimme seilanneet tänne yli 500 meripeninkulmaa. Iltapäivän kuumuudessa kiipesimme vielä kuuluisan kukkulan laelle. Siellä Kapu herkisteli isojen rantapyssyjen äärellä; vasta reilut 40 vuotta sitten Suomenlinnan rannikkotykistön yliluutnantti johti itse ammuntoja Suomenlahdella. Kelpasi sitä maisemiakin ihastella; saaret korkeita ja vehmaita, vesi turkoosin vihreää ja lämpöä sellaiset 30 astetta. Eli paras talviaika meneillään.

Rannikkotykistön yliluutnantti muistelee Suomenlinnaa.

Saimme kaupasta vähän täydennystä ruokapuoleen ja pullokaupasta siihen toiseen. Viinien hinta vähän hirvitti, mutta minkäs teet. Aussimaassa on muuten aika omituisia alkoholimääräyksiä. Tietyt alueet ovat kuivia, siellä ei saa käyttää alkoholia lainkaan. Viinilaatikoita myydään vasta kello 16 jälkeen, pulloja saa sentään jo aamusta. Taustalla lienee huoli alkuperäiskansan tottumuksista ja tavoista. Vaan niinhän se tuntuu olevan joka puolella maailmaa; alkuperäiskansat ovat jossain määrin alkoholisoituneita.

Monenlaisia ”tarinoita” oli jo kuultu T.I. vierailun viranomaisvaatimuksista. Milloin piti mennä tulliin, milloin karanteeniin, milloin piti maksaa taas 330 aussitaalaa tarkastuksesta jne. Kapukin kävi näyttämässä naamaansa tullissa, joka ihmetteli siellä käyntiä. Ihmetteli, vaikka edellisenä päivänä puhelimessa vielä pyysivät käymään. Ei näytä täälläkään olevan kaikilla viranomaisilla ihan oikeaa kuvaa byrokratian kiemuroista. Matkalla Cairnsista Torresiin sujahti valvontalentokone matalalta ylitse ja kutsui pian Melinaa VHF-puhelimella. Annoimme tiedot matkakohteestamme, veneen kotisatamasta, miehistöstä ja kipparin nimestä, jonka jälkeen meille toivotettiin turvallista matkaa. Yhtenä yönä vastaan tullut partiolaiva otti samalla tavalla yhteyttä ja tarkasti samat tiedot, ja toivotti turvallista matkaa. Täällä siis merivalvonta pelaa viimeisen päälle, mutta ei ihme, sillä naapurivaltioihin on lyhimmillään vain 40 mailia. Ja näille naapureille Australia taitaa olla aikamoinen onnela.

Arafuran merellä

Joshua Slocum, tuo ensimmäisenä yksin maailman ympäri purjehtinut sankari, kävi Thursday Islandilla vuonna 1897 ja jatkoi sieltä suoraan Arafuran meren ylitse suoraan kohti Joulusaarta. Hän kuvasi tätä osuutta koko siihenastisen matkansa helpoimmaksi. Niitä latuja mekin lähdimme jatkamaan maanantaina Jukan nimipäivänä. Alku oli vallan vauhdikas, kun pistelimme Torresin salmessa saarten välissä jopa 13 solmun nopeudella. Ensimmäisen tunnin keskinopeuskin oli tasan 10 solmua. Sitten pääsimme väljemmille vesille ja virratkin tasaantuivat. Otimme kurssin suurin piirtein länteen, tuuli puhalteli vasemmalta lanteelta ja ykkösreivattu iso plus genua antoivat mainion matkanopeuden. Merenkäynti oli varsin miellyttävä, vaikka paapuuriin jäi valtaisa Carpentarian lahti, jonka pohjukkaan oli muutama sata mailia ja vettä kölin alla oli alle 20 metriä.

Avotuuliseilausta koko osuus.

Iltayöstä kuu nousi valaisemaan perän takaa ja aamuyöstä se painui horisontin taakse keulan edessä. Päivät ja yöt jatkuivat melkein samanlaisina. Helppoa ja mukavaa avotuuliseilausta, jossa vuorokausimatkat olivat tasaisesti 140 – 150 mailia. WP hoiti pääosin suunnanpidon ja tuuligenu jauhoi paneelien kanssa sähköä. Vahtivuorot rullasivat tavalliseen tapaan ja lokikirjan merkinnät olivat ”tasaista menoa, helppoa seilausta, hieno osuus, vaivatonta ja rauhallista seilausta”. Eli olimme samassa veneessä Joshuan kanssa – tähänastisen matkamme helpoin osuus. Spray jatkoi aikoinaan suoraan Joulusaarelle, mutta me olimme menossa vain Darwiniin. Kyllä se Joulusaarikin on meillä edessä, mutta vasta elokuun lopulla.

Neljän vuorokauden jälkeen saavuimme Darwinin pohjoispuolella olevan suuren Melvillen saaren itäpäähän. Siitä kaarsimme iltapimeällä sisään salmeen, jossa vuorovesivirrat olivat taas voimissaan. Nyt oli tehty kotiläksyjä kynän ja paperin kanssa sekä tutkittu vuorovesivirtoja plotterin näytöltä. Selvä peli, aamusta pitää olla pahimman virtapaikan kulmilla, ettei saada voimakasta vastavirtaa. Siellä oltiin aikataulun mukaan ja pikkuhiljaa virta alkoi voimistua, mutta vastaisena! Kaikki oltiin huuli pyöreänä, miten tässä nyt näin kävi, meillähän piti olla myötävirta. Ei muuta kun Yanmar tositoimiin. Pitkästä aikaa saatiin polttaa vähän karstoja pois, joita jatkuva matalilla kierroksilla ajaminen kerryttää moottoriin. Että siinä mielessä hyvä juttu. Nyt 2700 – 3000 kierrosta takasivat meille sentään kolmen solmun nopeuden pahimmassa paikassa, joten ei sentään peruutettu. Vähitellen vastainen loppui ja iltapäivän puolelle olimme jo kevyessä myötäisessä lipumassa Darwinin länsireunalla olevaan Fannie Bayn lahteen ankkuriin. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka tuo virtalaskelman epäonnistuminen jäi kyllä kirvelemään. Näinkö tyhmiä tässä ollaan?

Fannie Bay tarjosi meille miellyttävät pari yötä ja tuulisen päivän siinä välissä. Lahdella oli melkein 50 venettä, joista moni oli ennestään tuttu. Darwin on sellainen logistinen must-paikka, jota on vaikea ohittaa. Olimme varanneet heinäkuun alusta laituripaikan Tipperary Waters Marinasta, jonka sulkuportille sitten ajelimme heinäkuun ensimmäisenä. Yhtään aiemmin ei ollut asiaa, sillä sataman vaatima lisävakuutus oli voimassa 1.7. alkaen seuraavat kaksi viikkoa. Satama vaati viiden miljoonan vastuuvakuutuksen, jos vaikka tärvelisimme heidän sulkuporttejaan tai laitureitaan tms. Darwinin kaikissa kolmessa marinassa on sama juttu, yhdessä summa on jopa 10 miljoonaa. Missään muualla ei ole tällaista erikoisuutta vaadittu.

Melina sai Cooktownin ainoan laituripaikan.

Sulkumestari ohjasi tuloamme VHF-puhelimella, ja niin pujahdimme sitten sulkuun ja saimme köydet kiinni. Oli vähän sellainen tarkan markan paikka, kun tuuli navakasti ja virta toi oman mausteensa. Mutta miehistö hoiti homman nuottien mukaan ja sulkumestari hymyili ystävällisesti, kun emme särkeneet hänen työpaikkaansa. Marinan puolella oli taivaallinen rauha ja pian saimme köydet kiinni hyvään aisapaikkaan päälaiturissa. Siinä Melina voi huilia parisen viikkoa ennen kuin matka Indonesiaan alkaa.

Pohjoisterritorion ihmeitä

Me taas patikoimme kaupunkiin ja aloimme elää turisteina. Infokeskuksessa teimme seuraavien päivien varaukset ja sitten haettiin vuokrapirssi alle. Darwinin museo tarjosi hyvän yleiskuvan kaupungin historiasta. Darwinia on usein kuvattu länsimaisen sivistyksen viimeiseksi etulinjaksi ennen kuin Australian selkoset alkavat. Tänä päivänä kaupunki näyttää varsin uudelta ja avaralta, eikä ihme, sillä koko paikka lensi taivaan tuuliin kun hurrikaani Tracy iski kaupunkiin täydellä voimalla jouluna 1974. Sitä vanhempia taloja ei ole kuin muutama jäljellä.

Seuraavana aamuna istahdimme varhain pienen Hyundain penkeille ja lähdimme ajelemaan Kakadun luonnonpuistoon. Alueen pinta-ala on 20.000 neliökilometriä, joten siellä saisi aikaa kulumaan vaikka viikkoja. Osa vierailijoista ei ole vieläkään palannut; joka vuosi Australiassa katoaa muutamia kymmeniä ihmisiä, eikä heistä kuulla enää mitään. Opastuskeskuksen hyllyssä oli opettavainen kirja "To See Australia and Die", johon oli koottu muutama sata surullista tarinaa.

Krokolandiassa

Försti toimi matkanjohtajana, Jukka navigoi ja Kapu pyöritti rattia. Försti oli laatinut kahden päivän retkiohjelman, jossa oli yksi yöpyminen puiston alueella ja muuten sitten täydet päivät ihmettelyä. Jukalla oli nippu karttoja, joilla piti osata aina perille. Kapulla oli vähiten töitä, sillä suoralle tielle sattui enintään puolen tunnin välein kaarre tai risteys. Ennen puolta päivää meillä oli kansallispuiston passit kourassa ja ensimmäinen opastuskeskus jo nähtynä. Arnhemland on se varsinainen abomaa, jonka laidalla virtaa East Alligator River. Muita ovat South Alligator River ja West Alligator River. Voitte arvata mistä joet ovat saaneet nimensä. Itäisen joen penkalla nousimme avonaiseen alumiiniveneeseen, johon mahtui tusinan verran turisteja ja kuski plus abo-opas. – Meidän kansamme on… pohjalta saimme aikamoisen pläjäyksen aboriginaalien historiasta ja elämästä näillä raukoilla rajoilla. Eniten kuvasimme tietysti alligaattoreita, joita oli varmasti riittävästi nähtävänä, niin penkoilla kuin uimassa vedessä. Aussimaan ihme on ”saltti” eli suolaisen veden krokotiili, joka voi elää sekä meressä että makeassa vedessä. Ne kasvavat noin seitsemän metrin mittaisiksi, eivätkä pelkää mitään. Viimeiset 10 miljoonaa vuotta krokot ovat pärjänneet omillaan, ja nyt kun niiden metsästys on kielletty, on kanta vaan kasvanut. Pohjoisterritorion alueella arvioidaan olevan noin 100.000 krokotiilia ja pelkästään Darwinin sataman alueelta on tänä vuonna häädetty 130 yksilöä vähän kauemmaksi kaupunkilaisista.

Försti ja Kapu ihmettelevät krokotiilivaroituksia.

Abomaa on kuuluisa myös kalliomaalauksista, joista vanhimmat ovat 18.000 vuotta sitten tehtyjä. Kakadun alueella löytyy noin 5000 piirrosta, joilla on aikoinaan viestitty elämästä ja luonnosta täällä kaiken tyhjän keskellä. Paikalliset oppaat kuvasivat hartaasti miten mikin piirros on syntynyt, ja mitä sillä on haluttu kertoa. Eri aboheimoilta puuttui yhteinen kieli, joten piirroksilla oli myös mahdollista selittää kavereille ajatuksiaan. Luonto ympärillä oli upeaa ja vastasi hyvin mielikuvaa Afrikan savanneista.

Kakadun alueella on yli 5.000 kivimaalausta tuhansien vuosien takaa.

Nyt on meneillään kuiva kausi ja lähes kaikki reitit olivat henkilöautollakin mahdollisia. Mutta kesällä täällä valtavat alueet jäävät sateiden ja vuorovesien alle. Tienvarsilla varoitetaan jatkuvasti tulva-alueista ja penkoilla on tiheään mittakeppejä, joista näkee kuinka syvällä tien pohja kulloinkin on. Asteikko päättyi 1,4 metriin. Sen takia varmaan puolet paikallisista autoista on järeitä maastureita, joissa yleensä moottorin imuilma otetaan ”snorkkelin” avulla auton katonrajasta. Eli niin kauan, kun etuikkunasta vielä näkee eteensä, voi matka jatkua. Ihan on äijämeininkiä, ja siltä ne maasturitkin näyttivät, kuskeista puhumattakaan.

Paluumatkalla Darwiniin koukkasimme vielä ”Jumping Crocodiles” mainoksen perään ja lähdimme uudelle krokojoelle. Nyt alla oli sellainen kunnon vesibussi, johon mahtui useampi kymmen ihmettelijöitä. Vajaa pari tuntia kruisattiin sameaa jokea ylös ja alas. Kippari kertoi huimia krokojuttuja, ja ihmetteli miten hänen kilpailijayrityksensä tarjoaa vastaavaa risteilyä vain pienillä kuusimetrisillä avoveneillä, jonka ylitse krokot pystyvät pomppaamaan. Me nautimme menosta yläkannella ja siltäkin paikalta pääsi ihan riittävän lähelle isoa ”salttia”, joka ponnisti itsensä puolittain ilmaan metsästäessään sille tarjottua lihanpalasta. Isoja ovat ja varmasti vaarallisia, se ei ole jäänyt epäselväksi.

Pohjoisterritorion alueella on yli 100.000 krokotiilia.

Försti lähti ja Hanna tulee – Indonesia odottaa

Illan suussa ajelimme sinne sivistyksen etuvartioon ja turvaan Melinan uumeniin. Sitten oli totuuden hetki; päivät vierivät ja kello käy. Förstin lähtö takaisin Suomeen alkoi olla alle vuorokauden päässä. Aamusta alkoi pakkaaminen ja lentolippujen tarkistus. Se olikin varsinainen koetus, parhaimmillaan salongin pöydällä oli kolme tietsikkaa auki, ja printteri tulosti paperia. On se kiva, kun asiat voi hoitaa nykyään niin ”kätevästi netissä”, vai mitä? Förstin tapellessa koneiden kanssa, Kapu ja Jukka kipaisivat käymään Indonesian lähetystössä, josta sitten viikon päästä saa noutaa valmiit viisumit. Samalla tuli tsekattua paikalliset maritimit, joista jäi aika vähän käteen, kun mitään ei ole varastossa. Toista se on Lauttasaaressa. Iltapäivällä oli ohjelmassa Förstin kuskaus lentokentälle, hellät jäähyväiset, ja sitten kaupungissa auton palautus. Vuokrafirma oli luvannut jopa pari lisätuntia ilman maksua, jotta Försti saatiin kuskattua kentälle. Sitä voisi kutsua jo ystävälliseksi palveluksi.

Nyt Kapu ja Jukka jäivät viikoksi valmistelemaan tulevia reissuja ennen kuin Jukan vaimo Hanna astuu Darwinin kamaralle. Sitten onkin aika alkaa lastata laivaa. Eikä ihan kevyesti, sillä tämähän on se sivistyksen viimeinen etuvartioasema, josta vielä saa melkein mitä vaan, joskin aika kalliiseen hintaan. Indonesian osuus etenee ensin Timorin saaren Kupangiin ja sieltä Floresin kulman kautta Balille. Aikaa on kolmisen viikkoa ja edessä on varmasti paljon uutta ihmeteltävää. Näin se matkailu avartaa.

Kuvat 10.7.2013