Raiatea, Bora Bora, Seurasaaret, Ranskan Polynesia – Suwarrow, Cook Islands – Apia, Samoa

1.7.–3.8.2012

Julkaistu: 07.08.2012

Heinäkuu alkoi vaimonvaihtoviikolla. Försti lensi itään ja Jukan vaimo Hanna länteen. Siinä välissä piti pärjätä muutama päivä herraseurassa. Silloin Jukka tuli lopullisesti ulos kaapista; keittiön kaapista. Kaikkien yhteisten vuosien jälkeen paljastui myös Hannalle, että miehestä on kehittynyt innokas ja osaava kokki. Toinen visiitti Bora Boralle vahvisti paikan hienouden sateista huolimatta. Sieltä matka jatkui Suwarrowin yksinäisen atollin kautta Samoalle, jota pidetään Polynesian alkuperäisenä alueena.

Ranskan Polynesian Iles sous le Vents -saaret tulivat tuttua tutummaksi, kun kruisailu Raiatean, Ile Tahaan ja Bora Boran kulmilla jatkui vielä parisen viikkoa. Parin päivän välein tehtiin muutama maili riutan sisäpuolella sileässä vedessä. Sitten pitikin vähän loikoilla ankkurissa suojaisissa lahdissa, kun taivaalle nousi tummia pilviä ja rankat sateet huuhtelivat pölyt pois kannelta. Eihän sitä sateessa purjehdita, vaikka Melinassa voikin istuskella verannalla kuivana. Hannalle kaikki oli uutta ja ihmeellistä, maisemat kelpasivat pilvisinäkin päivinä. Uturoan kaupungissa Heiva-juhlat jatkuivat, ja siinä oli turistilla katsottavaa kun lantiot liikkuivat silmää nopeammin.

Heiva juhlien kaunottaria Raiatealla.

Heiva komeutta lavalla.

Bora Bora here I come

Sitten tummat sadepilvet haihtuivat taivaan tuuliin ja auringon porottaessa kuumasti irrotimme köydet Uturoan kaupungin rannasta. Sataman kivilaituri oli tarjonnut oivallisen kylkipaikan suojan puolelta ja vielä ilmaisen, mutta nyt Bora Bora kutkutti myös Hannan ajatuksissa. Noin 40 mailin avotuuliseilaus oli helppoa. Pelkkä kutteri keulassa kiskoi Melinaa 6 – 8 solmun vauhdilla eteenpäin ja iltapäivän lopulla kaarsimme Bora Bora Yacht Clubin poijualueelle. Edellisellä kerralla kolmisen viikkoa aiemmin oli joitakin poijuja ollut jopa vapaana, mutta nyt kaikki olivat käytössä. Laskimme ankkurin 25 metrin syvyyteen ja noin 80 metriä ketjua perään, kun oli mistä lorottaa. Sadan metrin ankkuriketjulle oli nyt käyttöä. Pian jollailimme klubille ja vastaanotto oli mitä lämpimin. BBYC:n omistajat ja koko henkilökunta tulivat kättelemään kaksinkäsin ja kaikki mahdolliset daamit pussattiin kahteen kertaan Hannan ihmetellessä Suomi-poikien riehakasta vastaanottoa. Siitä oli kiva jatkaa viihtymistä näillä kulmilla melkein viikon verran lisää.

Melina Bora Bora Yacht Clubin edustalla.

Hannan ohjelmassa oli tietysti saaren kiertoa, snorklausta ja yleistä ihastelua. Yhtenä aamuna oli ilmassa pientä jännitystä. Herrasväki oli lähdössä sukellusfirman snorklausretkelle riutan reunoille. Luvassa oli korallikalojen väriloistoa, suurten rauskujen leijailua ja tietysti haiden ihmettelyä ihan vierestä. Neljä tuntia myöhemmin oli ilmassa täpinää. – Jumakauta, tuntui aika huimalta kun isot lemon sharkit uivat muutama metri meidän alapuolella ja pienempiä riuttahaita oli vaikka kuinka paljon, kuvasivat Hanna ja Jukka päivän antia.

Illalla vähään aikaan viimeinen eteen kannettu herkku tarjoiltiin Bora Bora Yacht Clubin pöydässä ja aamulla oli aika vilkuttaa, kun kurvasimme kunniakierrokselle rannan reunaan. BBYC:n koko porukka tuli laiturille heiluttamaan ja huutelemaan kiitoksia ja hyvän matkan toivotuksia. Me toivotimme heille kaikkea hyvää ja ennen kaikkea menestystä bisnekselle. Ei se leipä ihan helpolla tule näilläkään latitudeilla.

Pitkästä aikaa oikeaa purjehdusta

Kuusi viikkoa oli vierähtänyt Seurasaarilla ja seilaukset olivat olleet sellaisia pieniä pyrähdyksiä, jos niitäkään. Nyt oli taas edessä valtameriseilausta useampi vuorokausi. Pitkän harkinnan jälkeen olimme valinneet pohjoisen reitin yli 1200 mailin päässä olevalle Samoalle, joka tarkoitti mahdollisuutta käydä Suwarrowin yksinäisellä atollilla, jonne oli matkaa noin 700 meripeninkulmaa. Itäinen tuuli puhalteli raikkaasti suoraan takaa ja latasimme keulaan goose wing-virityksen. Keula halkoi Tyynenmeren maininkeja 6 - 8 solmun nopeudella pari ekaa vuorokautta. Sitten tuuli kiertyi kaakkoon, joten vaihdoimme purjesetin uusiksi. Nyt peliin heitettiin reivattu iso ja genua suojan puolen puomilla. Hyvin pelitti ja matka jatkui taas oikeaan suuntaan. Jukka oli vallannut keittiön yksinoikeudella ja Hanna jäi miettimään miten saisi kokkausinnon jatkumaan kotonakin.

Tuuli pysytteli navakkana 10 – 15 metrin tasolla ja tuulen kiertymä oli tehnyt merestä melko sekavan. Pitkä loiva maininki keinui eri suunnasta kuin tuulen tekemä jyrkkä aallokko, joten leveä haara-asento oli keittiössä tarpeen. Välillä punkassakin alkoi olla levotonta, kun vain X-asennossa pysyi jotenkuten paikallaan. Taivaan tähdet tuikkivat hentoa valoaan, mutta kuu oli vapaavuorossa. Pitkiä olivat pimeät yövahdit, jotka pyörivät nuottien mukaan.

Vihreä Merikarhuviiri Suwarrow Yacht Clubin seinällä.

Suwarrowin atolli

Viidennen päivän aamu valkeni kauniina ja Suwarrowin atollin matalat motut jo näkyivät. Riutan sisäänajoaukko on pohjoislaidalla, joten kaakkoinen tuuli ja merenkäynti eivät tuoneet ongelmia pujahtaa passista sileään veteen. Puolen päivän aikaan 30 kilon Bruce ja 70 metriä ketjua solahtivat 20 metrin syvyyteen. Matkaa oli tehty viisi vuorokautta ja yksi tunti. Vieressä oli seitsemän muuta venettä, joten tilaa oli reilusti. Hetkessä Hanna taikoi kannelle kylmät malarialääkkeet ja sitten kelpasi ihmetellä. Nyt kelpasi myös avata customoitu viinivarasto. Se sinetöity boksi, jonne Marquesasin tullimiehet olivat kolme kuukautta aiemmin pakanneet 20 pulloa viinejä, jotka olivat ylittäneet vanhan ajan tullimääräykset Fatu Hivalla. Meille oli tullut joulu keskellä kesää.

Suwarrowin atollin löysi venäläinen tutkimusmatkailija Lazarev, joka saapui ensimmäisenä eurooppalaisena atollille vuonna 1814. Hän nimesi sen Suvarov nimisen aluksensa mukaan, mutta Cook Islandsin hallinto muutti nimen myöhemmin Suwarrowiksi, jotta nimi ei kuulostaisi niin venäläiseltä. Atolli on Porkkalan selän kokoinen läntti, jota ympäröi melkein yhtenäinen riutta, jonka pintaan on kehittynyt muutamia pieniä saaria. Suwarrow on ollut asumaton, kunnes kiwi Tom Neale muutti sinne erakoksi vuonna 1952. Hän vietti siellä yksinäistä elämäänsä aina vuoteen 1977 asti ja kirjoitti kuuluisan kirjan An Island to Oneself. Mies oli todellinen kotipakolainen, koska ei kirjassaan mitenkään tuonut esille sitä, että hänellä oli vaimo ja lapsia Uudessa-Seelannissa.

Hanna ja Jukka trooppisen paratiisisaaren rannalla.

Sittemmin atollilla on asustellut muutamia vuosia perheitä ja tällä hetkellä kaksi kaverusta Antz ja Harry, jotka toimivat nykyisen luonnonpuistosaaren rangereina. Suwarrow ei ole Cook Islandsin virallinen entry port, mutta he hoitavat epävirallisesti vierailevien veneiden kirjaukset rennolla tavalla. Maailmaa kiertävät seilorit ovat sittemmin löytäneet tämän lähes aution paratiisin ja parina edellisenä vuonna vieraskirjasta löytyivät yli 100 veneen tiedot. Melina oli 32. vene, joka saapui Suwarrowin atollille vuonna 2012. Kymmenisen vuotta sitten saarelle rakennettiin talo, jonka yläkerrassa rangerit asustelevat puolisen vuotta, mutta hipsivät pois hurrikaanikauden ajaksi. Alakerta on täynnä erilaisia lippuja ja viirejä atollilla vierailleilta aluksilta. Vielä ei yhtään siniristiä näkynyt ja Melinankin lippuvarasto oli tyhjä. Sen sijaan vihreä Merikarhulippu on nyt naulattu seinälle Melinan vierailun muistoksi, ja tarkkaan harkittuun paikkaan. Vieressä, itäpuolella, on venäläisen aluksen jättämä taulu, jossa korostetaan saaren löytöhistoriaa.

Trooppinen myrä Suwarrowin atollilla.

Vain muutama tunti saapumisemme jälkeen mustat pilvet peittivät taivaan, ja sitten alkoi tapahtua. Tuuli vinkui mastossa yli 30 solmun voimalla ja ankkurikettinki rahisi pohjan korallipaakuissa. Trooppinen sade rummutti kanteen vieden näkyvyyden melkein kokonaan. Viidenkymmenen metrin päässä olevat veneet katosivat harmauteen ja Melinan oivallinen veranta alkoi tihkua läpi katoksen vetskareiden kohdalta. Malö -purjehtijan painajainen alkoi toteutua; istuinkaukalo oli märkää, ennenkuulumatonta. Ihan meni sisäruokintaan pari iltaa. Istuimme salongin pöydän ääressä ja kuuntelimme sateen rummutusta, jota säesti ukkosen kumu. Pari päivää siinä nautittiin harmaudesta, ja iltapäivät elokuvista. Laatuleffoja molemmat; Kaunis mieli ja Kuninkaan puhe. Sitten taivas aukeni kirkkaan sinisenä ja kaikki likomärät pinnat höyrysivät hetkessä kuiviksi. Olimme palanneet normaaliin päiväjärjestykseen.

Party after party

Ankkurissa olevat muut veneet olivat osittain ennestään tuttuja Tyynenmeren eri satamista ja pian koko seurakunta kokoontui rannalle viettämään meksikolaista nyyttäri-iltaa. Siellä levisivät hurjat merimiestarinat veneiden seikkailuista maailman merillä. Melina oli kaukaisin vieras, vaikka jotkut olivat viihtyneet reissussa jo toistakymmentä vuotta. Jukka oli tehnyt Melinan vakioherkun eli sellaisen hengityksen salpaavan curry-valkosipuli-majoneesi-yms-setin, jota Kapu mainosti herkuksi, joka tekee miehestä MIEHEN. Puolet daameista käski miehensä sen kipon ääreen.

Rantaparty Suwarrowin malliin.

Seuraavana iltana iso jenkkiketsi kutsui kaikki kylään koodilla opm. Me varasimme muutaman punkun ja paketin Marimekon hienoja serviettejä. Ei näyttänyt jenkkikipparska ymmärtävän sen brändin päälle. Seuraavana iltana oltiin taas syömässä grillattua kalaa rannassa. Yhden jenkkipaatin daami ymmärsi hyvän päälle, ja valmisti joka tilaisuuteen herkullisen jälkkärikakun. Sellaisen, joka sai Kapun lipomaan huuliaan ja jälkkärin jälkeen daamin poskea, ulkopuolelta.

Suwarrowin atolli on myös haiden suosiossa. Riutan ulkolaidalla on uiminen kielletty haiden takia, mutta sisäpuolella se ei estänyt pulahteluja ja snorklausretkiä. Melinan rungon alle asettui asustelemaan pari kolme riuttahaita, joita katsoimme vähän vinoon kun pulahtelimme peräpeilistä mereen. Ne kuitenkin pysyivät vähän matkan päässä, ja myös snorklausretkillämme omissa oloissaan syvemmällä. Jotkut seilorit tiesivät kertoa niiden syövän vain tonnikaloja, jotka epäilemättä ovatkin maukkaampia. Toisaalta Polynesian historiaan liittyi kannibalismi vielä 1800-luvun lopulla, jolloin valkoisen miehen lihaa kutsuttiin nimellä long pig. Oli kuulemma hyvää ja makeaa, paljon tavallista possua parempaa.

Kotihait kävivät hyvästelemässä Melinan.

Viiden vuorokauden visiitti Suwarrowille päättyi viinipullon luovutukseen rangereille ja kauniisiin sanoihin puolin ja toisin. Melinan matka Samoalla alkoi taas kello 12.00. Kaikki alakerran asukkaat tulivat vilkuttamaan pystöään, nyt niitä oli neljä. Kaikki mustaevä riuttahaita.

Samoalle 500 mailia

Sääennusteet pitivät kerrankin paikkansa, valitettavasti. Ensin piti olla päivä pari itäistä henkäilyä ja tarjolla oli 2 – 4 metriä idästä. Yanmarin kone hurisi hiljaa, 1500 kierrosta ja viisi solmua mittareissa. Samalla saimme tehtyä 100 litraa Kapun kirkasta, kun water maker jyskytti keulakomerossa neljä tuntia. Nyt saimme nauttia ensin melkein täydestä kuusta, sitten täysin tasan pyöreästä mollukasta ja loppumatkan vielä melkein täydestä. Luna, maan seuralainen 300.000 kilometrin päässä, nousi illan pimetessä veneen perästä ja laski aamulla keulan edessä. Sitä kuunsiltaa kelpasi jolkottaa ilta kahdeksasta aamun valkenemiseen 11 tuntia myöhemmin.

Tasan ennusteiden mukaisesti tuuli kiertyi kaakkoon ja vähän voimistui 30 tuntia lähdön jälkeen. Oli aika aloittaa seilaus. Aloitimme ensin isolla ja genualla, mutta tuulen voimistuessa pelkkä jenni riitti takaamaan tasaisen 5,5 solmun nopeuden, jolla ETA olisi sopivasta aamun valjettua neljä vuorokautta lähdön jälkeen. Tuulen suunta pysyi vakaana joten meri pysyi pehmeänä ja meno maukkaana. Päivämatkat olivat noin 140 nauticalia ja elokuun toisen päivän aamuna ilmoitimme VHF-puhelimella Apian portcontrolille saapumisesta tunnin kuluttua. Toki jo 48 tuntia ennen Samoalle tuloa olimme lähettäneet meilin Melinan saapumisesta. Siitä ei satamavalvonta tuntunut tietävän mitään.

Hanna ja Onnellinen mies.

Apian satamaan valmistui 2007 hyvä ja suojaisa huvivenesatama, jonka seurauksena ankkurointi lahdelle on kielletty. Paitsi silloin, kun marina on täynnä, mutta silloinkin pitää maksaa satamamaksu. Laiturilla viittilöi pari kaveria oranssit liivit päällä, helppo oli pujahtaa väljään aisapaikkaan melkein tyhjässä satamassa. Vastaanotto oli taas ylen ystävällinen ja saman tien alkoivat paperihommat. Edes perinteistä kiinnityksen varmistamista ei ehtinyt tehdä. Ensin täytettiin satamatoimiston planketit, sitten terveysviranomainen toi omansa, seuraavaksi maahantulopaprut, ja samaan aikaan tullin mies jo odotti hame päällä vuoroaan. Hän oli sellainen tonnikeiju, joka ei edes yrittänyt kiivetä aluksen kannelle. Tullausilmoitus perustui tasan Kapun tekemään ilmoitukseen; ei tullattavaa (lue ei liikaa alkoholia aluksella). Helppohan se oli luvata, kun tiesi ettei publikaani pääse veneeseen tarkistamaan asiaa. Ja toisaalta ne runsaat viinivarastot oli huolella jemmattu Förstin alusvaatteiden alle. Karanteeniyksikön daami kävi vielä tarkistamassa kissat, koirat, sairaat ja kuolleet, ja kun mitään ei löytynyt, oli sekin homma kunnossa. Tunti saapumisemme jälkeen kaikki oli valmista, vedimme keltaisen ”ruttolipun” alas saalingista ja nostimme vaivalla hankkimamme Samoan kohteliaisuuslipun tilalle. Olimme perillä.

Vuorokausi kateissa

Tarkistimme virkavallalta paikallisen ajan, joka oli tuntia vähemmän kuin oma laiva-aikamme. Mutta niinhän sen kuuluikin, kun olimme edenneet Bora Boralta noin 20 astetta länteen, ja 15 astetta vastaa yhtä tuntia. Onneksi tuli kysyttyä myös päivä ja se olikin perjantai, vaikka oma allakka näytti torstaita. Pian selvisi, että Samoa on siirtänyt valtakuntansa päivämäärärajan toiselle puolelle, jotta yhteydet Uuteen-Seelantiin ja Australiaan sujuisivat helpommin. Tarkasti ottaen päivämääräraja on noin 500 mailia Samoalta länteen ja vasta sen ylityksen yhteydessä luulimme menettävämme sen yhden päivän. Mutta se oli hukattu Suwarrowin ja Samoan välillä. Suwarrowilla ero Suomen kesäaikaan oli -13 tuntia eli me tulimme perässä. Nyt tilanne onkin päinvastoin ja me olemme +10 Suomea edellä. Muistisääntö lopuksi: menetät yhden vuorokauden päivämäärärajalla matkatessasi länteen päin ja saat yhden lisäpäivän itään päin mennessä. Jos nyt joku tämän ymmärtää.

Taas vaihtuu miehistöä

Viihdymme Samoalla viikon verran ja sen aikana tapahtuu sukupolvenvaihdos. Jukka jatkaa, mutta Hanna palaa sorvin ääreen ja tytär Meri astuu kannelle seuraavan kuukauden ajaksi. Silloin matkataan Samoalta Tongan kuningaskuntaan, jolloin Melinan nokka osoittaa etelälounaaseen. Siis kohti kylmempiä latitudeja. Tongatapulle on matkaa 500 merimailia ja sieltä sitten 1000 Kiwi-maahan. Kohta täytyy kokeilla lämppärin toiminta, ei kuitenkaan vielä tänään, kun mittarissa on +30 astetta, varjossa.

Kuvat 1.7.2012 – 3.8.2012