Fatu Hiva – Hiva Oa – Tahuata – Nuku Hiva – Ua Pou Marquesas, Ranskan Polynesia

24.4.–10.5.2012

Julkaistu: 12.05.2012 | Kuvat: 20.05.2012

Etelämeren paratiisisaaret kuvataan juuri tällaisiksi. Huiman kauniiksi saariksi, joissa korkeat vihreät vuoret vangitsevat valkoiset pilvet hunnukseen. Rannalla valkoinen korallihiekka polttaa varpaita ja yli 30-asteinen merivesi houkuttaa pulahtamaan vihreään veteen. Sen jälkeen on hyvä istua palmun varjossa ja katsella lahdella kelluvaa purjevenettä, jonka takakulmassa hulmuaa sinivalkoinen lippu. Aivan, jonkunhan täälläkin on oltava.

Bay of Virgins on kauniisti käännetty nimi lahdelle, jonka rannasta nousevat korkeat laavapilarit. Fatu Hivan kuvankauniin lahden alkuperäinen nimi viittasi enemmän noihin kivipilareihin, jotka muistuttivat silminnähden elintä, jolla neitsyydestä pääsee eroon. Lähetyssaarnaajat hoitivat aikoinaan nimen siistimisen. Tälle lahdelle laskimme ankkurin 22 päivää ja 9 tuntia Galapagos-saarilta lähdön jälkeen. Tarkalle se meni, sillä vain viisi minuuttia ankkurin laskun jälkeen täydellinen pimeys kietoi vaippansa ympärillemme. Takana oli 3151 meripeninkulmaa, joten tässä kohtaa kuuluisi varmaan olla väsynyt ja onnellinen. Me olimme vain onnellisia. Kaikkihan oli kuitenkin sujunut hienosti, ellei sitä tuuliperäsimen rikkoutumista oteta lukuun. Taisi siinä kotvanen vierähtää kun tähtitaivaan alla nautimme sileässä vedessä kellumisesta ja pitkä yöuni odotti vuoroaan. Taisi siinä aluksen perusjuomaakin kulua.

Ua Poun saaren hieno ranta.

Aamulla oli heti ohjelmassa veneen siivous ja ennen kaikkea kylkien pesu. Ne olivat järkyttävän likaiset, kiitos osittain sen valaskäymälän läpiajon. Jukka ja Kapu ähelsivät harjan ja karhunkielen kanssa kolmisen tuntia ennen kuin kylki alkoi taas näyttää valkoiselta veneen laidalta. Sillä välin Försti sai paikat sisällä näyttämään siltä kuin olisimme olleet vain päiväpurjehduksella.

Tullimääräysten tulkintaa

Samaan aikaan lahdelle hiipi ranskalainen partiovene, jota sivusilmällä tiirailimme. Meillä oli pieni huoli puserossa, koska tiesimme tulleemme saareen, joka ei ole virallinen port of entry Ranskan Polynesiaan. Marquesasin alueella listalla ovat Hiva Oa, Ua Pou ja Nuku Hiva. Toisaalta parissa alueen pilot-kirjassa kerrottiin homman olevan ookoo, jos Fatu Hivalla käy ilmoittautumassa poliisille. Toinen kirja taas väitti päinvastaista ja monet seilorit kertoivat omia huhujaan, joiden mukaan 200 taalaa sakkoa on luvassa väärästä sisääntulosta. Me olimme tehneet tietoisen valinnan ja päätimme mennä suoraan Fatu Hivalle, koska muuten sinne pitäisi palata vastatuulessa. Maksetaan sitten, jos joku viranomainen tulee kyselemään. Ja nyt tuli.

Sininen valo vilkkuen rib-vene ajoi kylkeen. Kumpparissa oli kuusi karskin näköistä kaveria, kaikilla lyhyt tukka ja tussarit vyöllä. Neljä änkesi Melinan kannelle; kaksi oli tullin miehiä ja kaksi gendarmerien paidoissa. Keskustelu alkoi ihan ystävällisesti ja taas tehtiin puoli tuntia paperitöitä. Tullin miehiä kiinnosti tupakka, huumeet, aseet, kissat ja koirat. –Ei, ei, ei mitään, Kapu vakuutteli. Sitten tuli se avainkysymys; kuinka paljon alkoholia? – No jaa, vähän giniä, viiniä ja olutta. Kun matkan päällä ei niiden kanssa lotrata, Kapu selitti tilannetta. Nyt alkoi tullimiehiä kiinnostaa viinin tarkempi määrä. – Noin 20 pulloa valkoista ja punaista, oli Kapun vastaus. Sitten lähdettiin sisälle laskemaan. Puolivälissä laskentaa Kapu kiirehti tarkentamaan vastaustaan. – Siis noin 20 pulloa valkoista ja punaista, eli yhteensä 40 pulloa. Miehet katsoivat toisiaan ja jatkoivat laskentaa. Sitten tuli tuomio. – Tänne saa tuoda vain kaksi litraa viiniä per henkilö, joten aika paljon on liikaa. Kapu levitteli käsiään ja muisteli ääneen jotain EU-säädöksiä, turhaan. Alkoi näyttää siltä, että liika lasti lähtee aluksesta ja sakot annetaan tilalle. Mutta publikaanipomo tarjosikin oivan vaihtoehdon. - Liiat juomat voidaan laittaa veneessä erilliseen varastoon, joka sinetöidään. Saatte avata sinetin, kun olette poistuneet Ranskan Polynesian alueelta. Se oli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä. Hetkessä veneen yksi vesipullovarasto muuttui viinikellariksi, joka sai todella sinetin kanteensa. Gendarmerien miehille riitti, että tulemme parin päivän päästä moikkaamaan heitä Hiva Oan saarelle. Me pyyhimme hikeä otsalta ja vilkutimme virkamiehille kaksin käsin. Hyvin meni, vaikka hetken huolestutti.

Partioveneen miesten vierailu Fatu Hivalla.

Vaihdantatalous toimii

Iltapäivän pikaviisiitti rannan kylään vahvisti ennakkotiedot. Rahalle on vähän käyttöä, sen sijaan vaihdantatalous kukoistaa. Paikallinen nuori neito tuli tarjoamaan meille appelsiineja ja ravisti päätään rahalle. Mutta hetken kuluttua pieni vaihtolahja alkoi kiinnostaa. Förstin huulikiilto sai suun messingille ja teimme vielä toisetkin kaupat huulipunalla.

Fatu Hivan kartasta olimme bonganneet korkean vesiputouksen, sellaisen melkein stadionintornin korkuisen. Lähdimme lampsimaan saaren ainoaa tietä, jolta sitten pitäisi poiketa putoukselle vievälle polulle. Rannan asukkaat kehottivat kysymään tietä vastaantulijoilta. Ketään ei vaan näkynyt. Parin tunnin turhan samoamisen ja kiipeilyn jälkeen olimme takaisin kylän reunassa ja taas tuli ohjeita. Vielä kerran suuntasimme viidakon keskelle pientä polkua pitkin. Nyt löysimme hökkelitalon, jonka uumenista kolme pölyssä olevaa karpaasia viittoili jatkamaan polkua eteenpäin. Samalla tehtiin kauppaa. Förstin hellehattu vaihdettiin banaaniterttuun. Sitten alkoi sataa ja polun jämä alkoi olla savista, kivistä ja liukasta uraa, jolta lipeäminen saisi aikaan pahaa jälkeä luustolle. Vielä viimeinen rutistus jyrkällä rinteellä ja pääsimme vihdoin putouksen alle. Pystysuora seinämä kohisi valkoisena ja alla oli tyyni lampi, joka suorastaan kutsui uimaan. Vesi oli kyllä kalseata meren +30 asteen jälkeen, mutta ah, niin virkistävää. Se virkistys oli kyllä unohtunut, kun olimme illansuussa takaisin rannassa. Siellä sentään sai lämminvesikylvyn meressä.

Fatu Hiva paras

Aamun valo maalasi vuoret syvän vihreäksi ja meren siniseksi. Ihastelimme vielä kerran Fatu Hivaa ja Neitsytlahtea. Tähänastisen matkamme hienoin kohde, se oli yhteinen mielipiteemme. Nostimme Brucen ja suuntasimme Hiva Oalle, jonne oli matkaa sopivasti päivän verran, sellainen nafti 50 mailia. Pasaati puhalteli suoraan sivulta ja maininki keinutti pehmeästi, sunnuntaipurjehdusta Tyynenmeren malliin. Hiva Oalla suuntasimme saaren pääkaupungin Atuonan kulmille Tahukun lahteen. Siellä kaikki veneet olivat sekä keula- että peräankkurissa, jolloin pienelle lahdelle mahtui mukavasti parikymmentä venettä.

Tiki-taidetta Fatu Hivan rannassa.

Turhaa tyhmyyttä

Aamusella Kapu lähti talsimaan gendarmerien puheille Atuonaan, jonne oli melkein tunnin kävelymatka. Jostain syystä crocsit olivat vaihtuneet purkkareiksi ja siitähän ei hyvää seurannut. Parin kilsan jälkeen alkoi jaloissa tuntua. Kantapään sisä- ja ulkolaita alkoivat aristaa ja punoittaa. Varttia myöhemmin oli pakko riisua kengät ja jatkaa paljain jaloin. Sitten alkoivat jalkapohjat kärventyä kuumalla tienpinnalla. Joskus tienreunassa oli pätkä rosoista nurmea, joka hieman helpotti oloa. Sitten oli taas pakko jatkaa Kesäkadun malliin. Atuonan kylän laidalta se löytyi; Gendarmerien kilpi, portti ja ovipuhelin. Ovikellon soittoon vastasi ranskankielinen nauha, joka ilmoitti paikan olevan kiinni. Silloin vähän harmitti, mutta onneksi lähellä oli sellainen 50-luvun sekatavarakauppa. Sieltä löytyi kaikkea, myös uudet crocsit. Niillä oli ilo talsia takaisin veneelle, jossa aika pahasti auenneet rakot saivat asianmukaista hoitoa. Ensin kuitenkin ihmettelyä, kuka tyhmä nyt purkkareilla lähtee kylille.

Seiloriparty kutsui

Norjalainen sy Frida kellui melkein vieressä ja heiltä saimme tiedon illan hiluista. Paikallinen monitoimitäti Marie-Jo oli järkkäämässä veneilijöille iltapartyn. Sehän kelpasi, eteen kannettua ruokaa ei oltu nähty viikkokausiin. Useampi pick-up lavallinen seiloreita kuskattiin juhlapaikalle, istutettiin pitkään pöytään ja kemut pääsivät vauhtiin. Ruokaa tuli edestä ja takaa, juttua riitti suuntaan ja toiseen. Puolet porukasta oli jenkkejä, lähes kaikki Seattlesta. Toinen puoli oli Euroopasta, joista valtaosa brittejä. Pohjoismaita edustivat Norja ja Suomi. Mukaan oli ehtinyt myös sy Emman saksalainen kippari. Hän seilaa yksinään 21-jalkaisella venholla, joka oli kuin pienennetty H-vene. Hänellä riitti puhuttavaa, kun oli edelliset viisi viikkoa nauttinut omasta seurastaan.

EU-jäsenyyden etuja

Uusi aamu ja uusi matka kylälle hoitamaan paperihommat. Uudet crocsit toimivat hyvin, eivät painaneet edes laastaroituja kohtia. Nyt office oli auki ja paperityöt sujuivat vauhdilla. Eikä tullut moitetta siitä, että olimme ensin menneet Fatu Hivalle. Toinen hyvä uutinen liittyi Suomen EU-jäsenyyteen. Meidän ei tarvinnut maksaa pankkiin mitään takuumaksuja, jotka vastaavat lentolipun hintaa pois Ranskan Polynesiasta. Aikoinaan alueelle alkoi kerääntyä erilaisia hippejä ym. kulkijoita, joita sitten Ranskan valtion tiliin piti kuskata pois. Jos ei ole näyttää alueelta poistumispilettiä, joutuu tallettamaan pankkiin vastaavan summan. Paitsi meidän EU-kansalaisten.

Seuraavat pari päivää kuluivat veneen huolto- ja siivoushommissa. Pyykinpesu sentään ulkoistettiin ja puhdasta tavaraa tuli sopimuksen mukaan. Pyykkärin lapset saivat vielä pienet lahjat; pojalle jalkapallo ja tytölle tukkapanta. Että sellaista kehitysapua.

Vappu se on täälläkin

Sitten olikin aika vaihtaa saarta. Olihan Vappu tulossa ja Tahuatan saaren länsilaidalla oleva Hanamoenoan lahti oli valittu kohteeksi. Sinne oli sopivasti saman verran matkaa kuin Haukilahdesta Kaivopuistoon. Lokikirjaan kirjattiin: Upea lahti, valkoinen biitsi, palmut rannassa, tähtikirkas yö, hieno Vappuaaton illallinen. Mitä nyt siihen lisäämään.

Tämä parturi oli auki Vappunakin.

Työn juhlaa vietettiin sillä valkoisella biitsillä, palmujen katveessa, Melinan kelluessa vihreässä vedessä puolen kaapelin päässä rannasta. Picnic-koriin oli lastattu kuoharia, hedelmiä ja pientä suolapalaa. Ja sakset. Försti oli päättänyt uhrata työväen juhlapäivän ja ryhtyä hommiin. Kapu ja Jukka asettuivat istumaan kannon päähän pyyhe hartioilla ja sitten alkoivat sakset napsua. Aikaa kului reilu vartti per potilas ja sen jälkeen molemmilla herroilla oli siisti tukka. Kelpasi sitä sen jälkeen nostella kuohuvaa.

Hiva Oan lahdilla

Taas oli meno mielessä ja suuntasimme takaisin Hiva Oalle, nyt saaren pohjoisrannan poukamiin. Ankkuroimme Hanaiapan pienelle lahdelle, muita veneitä ei näkynyt. Jukka ja Försti lähtivät tiedustelumatkalle. Ensin vaan piti päästä rantaan. Korkea sementtilaituri oli ainoa, johon maininki ei lyönyt isoa tyrskyä. Försti ilmoitti kyllä pääsevänsä ylös, jota Jukka hiljaa mielessään epäili. Kapu seurasi tilannetta veneen kannelta ja aika tiukalta paikalta se näytti. Förstin kädet yltyivät juuri ja juuri laiturin päälle, ja alla oli keikkuva jolla, jolta piti päästä ylös pystysuoraa seinämää melkein pari metriä. Hetken aikaa Försti roikkui melkein sormenpäiden varassa betonia vasten ja jalat haroivat tyhjää. Sitten sentti sentiltä käsivarret tekivät töitä ja kiskoivat ylöspäin. Hetken näytti toivottomalta, mutta sinne se Försti vaan nousi ja sai köyden kiinni tolppaan. Aika temppu, vaikka Kapu olikin lyönyt itsensä kanssa vetoa onnistumisen puolesta. Pari seuraavaa päivää epäiltiin tosin Förstin kylkiluun murtumaa, ehkä turhaan.

Pienen puutarhamaisen kylän keskeltä löytyi yllättävä kilpi: Yacht Cluhb William. Juuri noin kirjoitettuna. Kommodori William oli paikallinen asukas, jonka pursiseuran vieraskirjassa oli lahdella vierailleiden veneiden nimiä ja terveisiä. Arkistoa riitti toistakymmentä vuotta, vanhemmat olivat palaneet poroksi edellisen talon mukana. Taas tuli hedelmiä tuliaisiksi ja whisky olisi ollut mieluisa vastalahja, vaan sitähän ei Melinasta löytynyt. Six-pack bisseä lähetettiin kiitokseksi.

Hiva Oalta löytyi pursiseura. / Itse kommodori William.

Seuraavana päivänä teimme vielä pikavisiitin Hanamenun lahteen, jossa vesiputouslammikko tarjosi uivan kylpypaikan. Juuri kun työnsimme jollaa veteen läpi maininkityrskyn, ui pieni hai metrin päästä ohi. Aika vikkelästi Jukka ja Kapu pääsivät jollan kyttiin. Illan suussa ankkurivinssi kiskoi koukun ylös ja otimme kurssin luoteeseen kohti Nuku Hivan saarta. Sinne oli reilun 15 tunnin matka, joten päätimme seilata yön yli ja saapua valoisassa perille. Puolet matkasta taittui mainiossa sivutuulessa, mutta vuorokauden vaihtuessa tuuli katosi ja sade tuli tilalle. Pimeä yö taivallettiin Jammulla neljää solmua ja verannan seinätkin olivat kiinni, jotta vahti pysyi kuivana.

Nuku Hivan kaunotar

Aamulla kello kahdeksan oli meriaamiainen nautittu ja Taiohaen satamalahti aukeni edessä. Lahdella oli ainakin 20 venettä. Lähes kaikki olivat 40–50-jalkaisia, plus muutama pienempi ja pari isompaa. Tämä jakauma on nähty lähes kaikissa satamapaikoissa Tyynenmeren puolella. Mutta yksi poikkeus oli täälläkin. Hänen nimensä oli Marie ja hän oli kaunis. Sellainen klassisella tavalla kaunis tummansininen ketsi. Strategiset mitat olivat 187 x 36 x 15. Siis pituus x leveys x syväys jalkoina. Yhteensä 9 paria saalinkeja, jotka olivat öisin kauniisti valaistu. Mekin mahduimme lahdelle sekaan ja vietimme saarielämää seuraavat neljä päivää.

187 jalkaa klassista kauneutta.

Hallelujaa

Päiviin mahtui rannan koluaminen moneen kertaan, useita kaupparetkiä ja kantamisen iloa, ja sunnuntaina aamukirkko. Kello kahdeksalta Försti ja Kapu istuivat kirkonpenkissä, joka oli yhtä epäergonominen kuin kaikissa muissakin maailman kirkoissa. Kirkkosali itsessään oli varsin valoisa ja puhdaslinjainen, ihan kuin kotikirkkomme Olarissa. Täällä vain seinistä puuttui puolet. Jumalanpalvelus tapahtui osittain ranskaksi, mutta pääosin paikallisella murteella. Hallelujaa oli ainoa sana, jonka Kapu tunnisti. Muuten noustiin ja istuttiin muiden mukana. Kolehtiinkin löytyi vain paperirahaa. Mielenkiintoinen kokemus, näytti oikeastaan ihan pakanalliselta meiningiltä, kun ei mitään ymmärtänyt.

Lisää Suomen perälippuja

Suomalainen sy Verde rantautui yhtenä aamuna. Manu ja Tarja olivat tulossa Galapagokselta, jossa heidät edellisen kerran tapasimme. Ja sitä ennen jo St. Martinilla Karibian puolella. Hyvin olivat pärjänneet kahdestaan pitkällä ylityksellä Swan 36:llaan. Päätimme yhdessä vuokrata auton ja kiertää vähän saarta. Ensin oli luvassa tilava Toyota Hilux, mutta se vaihtui pieneksi Suzuki jeepiksi, jonka takapenkillä on tilaa normaalisti kahdelle lapselle. Nyt tarve oli kolmelle aikuiselle.

Neliveto-jeepin se vaatii

Kapu änkesi ratin taakse ja huomasi, että jeepinpennusta löytyi neliveto. Silloin emme vielä tienneet sen tarpeesta. Jukka istui polvet suussa navigaattorin paikalla ja Försi työnsi käpälänsä vaihdetangon ja käsijarrun väliin Manu ja Tarjan välissä. Kukaan ei mahtunut pitämään kenkiä jaloissaan. Saaren mainoskarttaan oli piirretty kiharainen tie, jota pitkin pääsisi ajamaan saaren ympäri. Niin tulkitsimme asian. Kartan ohuempi viiva oli nimeltään hevospolku. Suzuki lähti kiipeämään serpentiinejä ylös. Hyvä että edes kakkosvaihdetta sai käyttää. Saaren itälaidalla loppui ensin asfaltti, sitten lyhyen pätkät betonipohjaa.

Vielä oli sellaista 50-luvun Suomen hiekkatietä. Sitten sekin loppui. Pari kertaa piti käydä talon pihassa viittilöimässä onko tämä todella oikea ”tie” saaren luoteiskulman lentokentälle päin. Vastauksena tuli epäilevä hymy ja nyökkäys. Tulkitsimme sen tarkoittavan kyllä ja jatkoimme yhä huonompaa maastouraa eteenpäin. Parin kahlaamon ylityksen jälkeen tiestä ei voinut edes puhua. Se erosi hevospolusta siten, että paikoin pinnassa näkyi autonrenkaan jälki. Joku oli siis siitä selvinnyt. Lähdimme kiipeämään yhä jyrkempää kaviouraa ylöspäin. Vain ykkösvaihteelle oli käyttöä, ja sille nelivedolle. Nyt siunasimme lyhytkorisen Suzukin etuja, jossa pyörät olivat aivan korin kulmissa. Pystyimme ajamaan jyrkkien notkelmien ja urien yli ilman, että peräpää jäi kantamaan vallin reunalle.

Tämä tie vie Nuku Hivan lentokentälle. / Lentokentän viitta Nuku Hivalla.

Välillä Jukan piti jo astua maihin ja antaa senttitasolla ohjeita, miten saada pyörät pysymään ajouralla, jonka reunasta alkoi puolen metrin kuoppia. Tätä jatkui muutaman tunnin ja samalla sysimustat kaatosadepilvet lähestyivät nopeasti. Kaikille alkoi valjeta totuus. Jos jäämme sateen alle, muuttuu niin sanottu tienpohja tulvivaksi joeksi, jossa mikään ilman telaketjuja ei etene. Kapu painoi lisää kaasua ja jeeppi pomppi kiveltä toiselle. Pyörät jauhoivat hetken tyhjää, mutta saivat aina otteen ja pääsimme pahimmatkin paikat ylös ja lopulta tulimme maantien laitaan. Sekin oli vasta tekeillä, mutta sepeli oli sentään jo levitetty. Samalla kaatosade alkoi ja sitä kesti koko matkan perille asti. Illan pimeydessä kiemurtelimme serpentiinit alas kylään ja parkkasimme pirssin ravintolan eteen. Nyt maistui relaksantti, myös kuskille. Matkamittarin mukaan kilsoja oli kertynyt noin sata, mutta auton alusta oli kyllä saanut kyytiä 10.000 kilometrin edestä.

Juhlapäivä

Aamusella kuului taas suomalaista mieslaulua. Siihen oli Förstin hyvä herätä ja istahtaa aamiaispöytään vuotta vanhempana. Päivää juhlistettiin purjehduksella. Otimme suunnaksi Ua Poun saaren alle 30 mailin päässä Nuku Hivalta etelään. Itäkaakkoinen tuuli tarjosi oivan luovin Hakahaun satamaan. Kylä itsessään oli sellainen perussiisti ja paikallisen postin kortilla Försti sai jopa Skype-yhteyden kotimaahan. Se teki selvästi hyvää.

Förstin virallinen synttärikuva.

Kyläpäällikön vieraana

Saaren luoteiskulman lahden Hakatehaun kyläpäällikkö tunnisti heti raitilla liikkuvat turistit ja kutsui meidät vieraaksi myös hänen kyläänsä. Mehän nostimme ankkurin aika swellaavasta lahdesta ja seilasimme kulman taakse 10 mailia. Herra Etienne oli jo rantavallilla vastassa. Sovimme aamuksi treffit, joihin osallistui kaksi muutakin lahdelle tullutta purtta. Tasan yhdeksältä lähdimme Etiennen perään ja kohta istahdimme muinaisen kirkon kivijalalle. Sitten alkoi esitelmä siitä, miten Marquesas on muuttunut ja kehittynyt suuntaan ja toiseen viimeisten satojen vuosien aikana. Sitten naisväki pakattiin pick-upin uumeniin ja miehet lavalle ja huristeltiin Yvonne-rouvaa tapaamaan. Hän oli paikallinen artesaani, joten kauppojahan se tiesi. Kaikki taisivat ostella jotain takuuvarmasti paikallista. Förstikin sai vähän myöhässä synttärilahjaksi palmun lehdistä punotun hellehatun. Tuliaisiksi annoimme suomalaista musiikkia, ei kuitenkaan Suomi-poppia. Illaksi järkättiin vielä barbeque pileet rantaan. Kyläpäällikkö toimi isäntänä ja vieraita oli Sveitsistä, Jenkeistä ja Suomesta. Kaatosade uhkasi sammuttaa muutamaan otteeseen grillinkin, mutta lopulta nautimme otsalamppujen valossa kanankoipia, leipäpuun hedelmää ja erilaisia veneistä tuotuja lisukkeita.

Kun niistä juhlista oli toivuttu, oli aika lähteä kohti Tuamoton atolleja. Edessä on ensin 600 mailia merta ja sitten on matalaa vettä ja riuttoja. Vastaavasti kartat ovat epätarkkoja. Hmmm.

Kuvat 24.4.2012 – 10.5.2012