Whangarei, Uusi-Seelanti
22.4.2013
Julkaistu: 22.04.2013
Toinen ja kolmaskin ympyrä ovat sulkeutuneet. Kapu ahmi lapsuudessaan paria kirjaa moneen kertaan. Toinen kirja oli ”Himalajan valloitus” ja toinen oli ”Kapteeni Scottin viimeinen matka”. Täältä Uudesta-Seelannista löytyivät sekä Sir Edmund Hillary Alpine Centre että Antarctic Centre, joten ne kuuluivat must-kohteisiin eteläsaaren retkellä, joka tehtiin tietysti campervanilla. Onhan matkailuautolla reissaaminen sellaista kumipyöräpurjehdusta.
Ensin kuitenkin seilattiin oikeasti. Försti pölähti maaliskuun puolivälissä kolmen kuukauden mummihommien jälkeen takaisin Kiwimaahan ja halusi tietysti heti merelle, ja sehän sopi Kapulle. Motoroimme Whangareista 12 mailin päähän Marsdeniin, josta seuraavana aamuna piti suunnata Great Barrier Islandille, jonne olisi ollut noin 50 nm suuntana kaakko. Luvattu lounainen puhalteli jo yöllä 15 m/s, mutta oli aamulla etelässä ja kiertymässä kaakkoon. Ei oikein innostanut sellainen pamputus, kun vielä iso swell vyöryi idästä. Helppo oli muuttaa mieltään ja lähteä avotuuleen pohjoiseen kohti Bay of Islandsin kaunista saaristoa.
WP palasi töihin
Pian oli kurssi kohdallaan ja Melina halkoi aaltoja 7 - 8 solmun nopeudella. Puuskat nousivat melkein 40 solmuun ja vesi lensi jo kannelle. Melinan suojaisessa kaukalossa istui kuitenkin kaksi tyytyväistä seiloria, jotka seurasivat silmä kovana Wind Pilot tuuliperäsimen ohjaamista. Melkein vuosi oli kulunut siitä, kun WP ajoi venettä edellisen kerran ennen rikkoutumistaan. Whangareissa valmistettu uusi lapa ja akseli ovat alumiinia ja mitoitus on kautta linjan järeämpi. Jatkossa värkin on syytä toimia moitteetta, jotta usko sen erinomaisuuteen palaa. Nyt se ainakin ohjasi venettä jämäkän eleettömästi isossa myötäaallokossa ja varsin navakassa tuulessa. Jos näin jatkuu, niin luottamus kyllä palaa.
Suosikkikohde
Bay of Islandsin alue on koko maan suosituin purjehduskohde, sellainen paikallinen Höga Kusten tai Saaristomeri minikoossa. Alueen satamaoppaassa on noin 50 ankkurilahtea, joissa kyllä kelpaa nauttia maisemista. Ja tietysti lukemattomilla luontopoluilla, joita löytyy kaikkialta. Elämä purjehdusparatiisissa sai pienen takaiskun, kun painevesipumppu lopetti toimintansa. Onhan meillä tietysti varalla käsikäyttöinen pumppu, joten aamukahvivesi saatiin sentään pannuun, mutta oli toki syytä kurvata kuuden mailin päähän Opuan rantaan, jonne muutenkin oli asiaa. Kapu jäi huoltsikan laituriin tankkaamaan ja Försti pomppasi rantaan etsimään apua painevesipumpun ongelmaan. Hän palasi vartissa takaisin hymyssä suin ja perässä marssi huoltomies, joka vartin hommien jälkeen valitteli, ettei vikaa pystytä korjaamaan koska tarvittavaa varaosaa ei myydä erikseen. Huoltofirman hyllyssä oli onneksi samanlainen ja noin tunnissa pääsimme jatkamaan matkaa maan vanhaan pääkaupunkiin Russelliin. Ei paljon parempaa paikkaa olisi voinut olla pumpun hajoamiselle. Nyt toteutui sellainen ihme, että service oli yhtaikaa hyvä, nopea ja halpa. Normaalistihan noista kolmesta voi valita vain kaksi yhtaikaa; hyvä ja nopea – ei halpa, hyvä ja halpa – ei nopea, nopea ja halpa – ei hyvä. Kaiken päälle uusi pumppu on vielä aiempaa hiljaisempi.
Melina omassa ankkurilahdessa, Bay of Islands.
Yhteistä iloa
Russellin lahdella tapasimme taas suomalaisen sy Merilelun (Dehler 41 DS), jonka miehistö Kari ja Helena kävivät jo loppusyksystä moikkaamassa Melinaa Whangareissa. Myöhemmin tapasimme myös Great Barrier Islandin kulmilla ja vietimme hauskan illan yhdessä. Merilelun jatkoplanit tähtäävät Thaimaan suuntaan, joten jatkossa tiemme eroavat.
Seuraavan päivän ankkurilahti oli nimensä mukainen; Paradise Bay. Siellä Melinan ankkuri solahti vihreään veteen sy Mersoleilin vieressä ja yhteinen ilta siitäkin syntyi. Jenkkipari Rob ja Bev olivat lähteneet matkaan Seattlesta Hylas 46 purrellaan tarkoituksena kiertää Pacific. Ei ihan pieni retki, kun vene oli miehistön ensimmäinen ja harjoitteluaikaa oli ollut vuosi ennen lähtöä.
Leppoisaa menoa
Mukava olisi ollut lorvia vaikka useita päiviä Paradise Bayn lahdella, mutta pakollisen (lue Förstin vaatiman) saariretken jälkeen oli taas ilo seilata kevyessä vastaisessa. Pitkästä aikaa rikissä liehuivat kaikki neliöt mitä seileistä löytyi. Iltapäivällä pujahdimme tuttuun Whangamumun lahteen ankkuriin. Nyt saimme ihan privaattipaikan, sillä koko aikana ei paikalle saapunut muita veneitä. Mutta olihan sitä jo muutama edellinen ilta seurusteltu ystävien kanssa ja mukavaa oli ollut. Mutta niin oli myös mukava jollailla rantaan ja kavuta saaren laelle ihailemaan upeita maisemia. Taas sai silmä levätä.
Kevyt luovi jatkui aamusta ja WP pääsi taas näyttämään ohjausosaamistaan. Ihan oli taito tallella, vaikka pitkä tauko olikin välissä. Delfiinit, tällä kertaa ne isot pullonokkadelfiinit, kävivät myös viihdytyskiertueella ja taas kamerat räpsivät. Onhan niitä jo kuvattu satamäärin, mutta kun ne ovat niin mainioita nauttiessaan menosta veneen keula-aallossa. Tutukaka on yksi rannikon säähavaintopaikkoja, josta löytyy myös marina ja mukava ankkurilahti. Sisääntulo lahteen ei ole kovalla itätuulella helppoa, ja joskus jopa mahdotonta, kun mainingit ja aallot tyrskyävät muutaman kymmenen metrin levyisen sisääntuloaukon molemmin puolin. Nyt se oli helppoa kauraa ja illan pimetessä Melina keinui kevyessä swellissä nukuttaen miehistön rauhaisaan uneen.
Kotisatamaan Whangareihin palattiin parin päivän jälkeen pääsiäisen alla ja samalla Melinan lomapurjehdukset Uuden-Seelannin vesillä päättyivät. Seuraavan kerran köydet irrotetaan huhti-toukokuun vaihteessa ja silloin jatkuu se ”oikea” purjehdus. Tämän maan rantoja ja saaria tuli ihasteltua 1000 meripeninkulman edestä ja jokainen maili oli kyllä sen väärti.
Mersun rattiin
Pääsiäispyhien lopulla pakkasimme 20 kg laukut molemmille ja selkään vielä kympit päälle. Niillä varusteilla piti pärjätä seuraavat parisen viikkoa eteläsaarella. Lento oli taas Christchurchiin, jonne Kapu oli jo tehnyt yhden lennon kuukautta aikaisemmin ystävien kanssa ja kiertänyt saarta 2400 km Toyotan ratissa. Silti mieli paloi kohti uusia seikkailuja ja edellisiäkin kaipasi uusintana. Kentän laidalla odotti varaamamme campervan; Mersun Sprinter 311 pitkällä korilla, kyljissä Britzin tarrat. Tämä vankkuri on suunniteltu kahdelle hengelle ja tarjosi huoneen, keittokomeron ja veskin suihkulla. Pituutta koko komeudella oli noin 7,5 metriä, leveyttä 2 ja korkeutta 3 metriä. B-kortti riitti, eikä kukaan kysellyt kansainvälisen ajokortin perään, joka oli varta vasten hankittu, koska maan pykälien mukaan suomalainen ajokortti ei kelpaa, koska siinä tiedot eivät ole englanniksi.
192-senttinen mehiläistenhoitaja
Lyhyen briefingin jälkeen lähdimme baanalle. Försti oli Kapun kokemusten pohjalta laatinut kahdeksikon muotoisen reitin, jolla koko eteläsaari kierrettäisiin. Matkaa kertyisi noin 3500 km. Otimme kurssin lounaaseen kohti Uuden-Seelannin korkeimman vuoren Mt. Cookin reunaa. Aorakin huippu on 3764 metrin korkeudessa, ja sen huipulle nousi ensimmäisenä kolmen kiwin ryhmä vuonna 1894. Maailmalla tunnetuin uusiseelantilainen on ehdottomasti herra Hillary, Sir Edmund Hillary. Hän kiipesi Mt. Cookin huipulle kesällä 1947, kuusi vuotta ennen suurta hetkeä. Se suuri hetki koitti toukokuun 29. päivänä 1953, vain muutama päivä ennen kuningatar Elizabethin kruunajaisia. Kello 11.30 englantilaisen John Huntin johtaman retkikunnan köysikaksikko Edmund Hillary ja nepalilainen sherpa Tenzing Norgay syleilivät toisiaan maailman katolla. He seisoivat ensimmäisinä ihmisinä maailman korkeimman vuoren huipulla 8848 metrin korkeudessa.
Tänä päivänä Mt. Cookin juurella on erinomainen Sir Edmund Hillary Alpine Centre, jonka näyttelyt, filmit ja tarinat avaavat upean kuvan miehestä, suuresta sankarista, joka loppuelämänsä ajan teki työtä Nepalin sherpojen auttamiseksi. Perustamansa Himalaja-säätiön avulla hän hankki rahoitusta ja oli myös itse mukana rakentamassa useita kouluja, sairaaloita ja myös lentokentän. Uuden lentokentän avaamiseen liittyi traaginen tapahtuma. Hillary odotti kentän laidalla ensimmäisen lentokoneen laskeutumista, jossa olivat hänen vaimonsa ja nuorin tyttärensä. Kone ei koskaan saapunut, sillä se oli murskautunut vuoristoon.
Kapu valmiina campervanin rattiin.
Campervan elämää
Me jatkoimme edelleen lounaaseen kohti Wanakaa, joka on pieni viehättävä kaupunki alppijärven rannalla. Tie poimuili välillä vuorten rinteillä ja välillä vihreiden niittyjen välissä. Kaikkialla maisema oli avaraa, koska puustoa oli harvassa ja siten näkyvyyttä usein kymmeniä kilometrejä. Kaupungin kulmilta löytyi taas useita Holiday Park alueita, joista valitsimme aivan Lake Wanakan rannassa olevan. Kaikilla alueilla on siistit sosiaalitilat, erinomaiset isot keittiöt, ruokasalit, grillit, tiskipaikat ja aina lapsille leikkipaikkoja. Me tyydyimme käyttämään vain suihku- ja toilettipalveluita, koska vankkurimme pentri toimi hyvin. Asuminen vastasi seilausta noin 28-jalkaisella, jossa joka ilta punkat pedataan salonkiin ja aamulla toisinpäin. Ahtaalta se vähän tuntui, kun on tottunut jo isompaan veneeseen, mutta silti vallan mukavaa. Asuntoauton lämmitys oli suunniteltu toimimaan vain kun sähkötöpseli oli seinässä. Eteläsaaren yöt alkoivat olla aika viileitä, noin 2 – 4 astetta, joten lämppärille oli kyllä kysyntää. Siksi emme voineet jäädä ihan vaan tien poskeen vapaalle paikalle, joka muuten olisi ollut mahdollista. Toinen ero veneeseen oli veden lämmityksessä, joka hoituu paateissa moottoria käyttämällä. Camperissa tiskivesi piti lämmittää nestekaasulla. Käyttäjän kannalta mukavampaa olisi ollut veden lämmitys auton moottorin kautta ja lämmityslaitteena veneistä tuttu Eberi tai vastaava. Vaan näillä mentiin. Useilla campervan-alueilla olimme ainoa vieraileva alus, tai siis kärry, joten aika hiljaista oli ympäristössä. Vähän erilaista kuin Visbyssä heinäkuussa.
Mersussa oli automaattilooda, joten kuskin ei tarvinnut jatkuvasti hämmentää vaihdekeppiä jyrkissä mäissä ja kiemuroilla teillä, joita tällä saarella kyllä riittää. Tiet ovat pääosin erittäin hyväkuntoisia ja usein näkyi tietyömiehiä paikkaamassa kulumia. Auton keskikulutus oli 11,5 litraa dieseliä, joka maksoi noin 1,2 euroa litra. Ei ihan paha yhtälö. Tällä yksilöllä oli 130.000 kilsaa takanaan, mutta teknisesti auto toimi täysin moitteetta. Pitkä akseliväli teki kääntöympyrän aika isoksi, mutta muuten ajaminen oli varsin henkilöautomaista.
Liikennepolitiikka on tässä maassa aika mielenkiintoinen. Teidenvarret ovat aivan täynnä erilaisia varoituksia, ohjeita ja muistutuksia. Melkein jokaisessa kaarteessa on ohjenopeus ja siitä vielä ennakkovaroitus. Kaikilla teillä on perusnopeus 100 km tunnissa, kaupungeissa ja kylissä puolet siitä. Selvästi on yritystä liikenneturvallisuuteen, mutta kun ne tiet ovat niin mutkaisia ja ajoittain kapeita, että turvalliselta tuntuva nopeus on yleensä 60 – 70 kilsaa. Yhdelläkin kiharalla meidän camperimme perään liimautui täysperävaunullinen rekka. Pienellä suoran pätkällä Kapu väisti pientareelle ja 28-pyöräinen ja 26 metriä pitkä rekka hurautti ohi. Sen jälkeen Kapu yritti hetken pysyä perässä, mutta pakko oli antaa isomman mennä omia latujaan. Varsinkin kun Försti alkoi valittaa menon muistuttavan jo kaahausta. Aika usein uutisissa kerrotaan rekkojen kaatumisesta ja autojen ulosajoista, jota ei yhtään ihmettele, kun ajattelee nopeuksia ja teiden mutkaisuutta.
Omalle huipulle
Wanaka Laken rannasta lähti pieni polku nousemaan Roys Peakin rinnettä. Huipulla näkyi taivasta vasten juuri ja juuri jonkinlainen teline, ehkä risti. Vaihdoimme goretex-lenkkarit jalkaan, pakkasimme reppuun muutaman banaanin ja vesipullot. Tuntui mukavalta ajatukselta harrastaa liikuntaa muutaman tunnin verran aamupäivästä. Polku kiemurteli aluksi lammashaassa ja oli erinomaisen hyvin lannoitettu. Tunnin kapuamisen jälkeen Kapu vilkuili kelloaan, kun taas hetkeksi pysähdyttiin ihastelemaan alas jäävää Wanakan kaupunkia ja alppijärveä. – Nyt jos käännytään, tulee sellainen kahden tunnin lenkki niin kuin suunniteltiin, mietti Kapu ääneen. Försti patisti jatkamaan vielä vähän ylemmäksi käyttäen psykologisia keinoja. – Voithan sinä jäädä tähän odottamaan tai lähteä jo alaspäin, minä jatkan vielä jonkin matkaa ylöspäin. Se tepsi, suomalainen mies ei anna periksi ja niin Kapu tallusteli perään ja pian jopa ohi.
Roys Peakin valloitus vei kuusi tuntia.
Reilun kahden tunnin kiipeämisen jälkeen pääsimme ensimmäiselle huipulle. Vesi ja banaani maistuivat. Nyt Kapukin ilmoitti haluavansa Roys Peakin huipulle asti ja niin jatkettiin vielä melkein tunti yhä jyrkempää rinnettä ylös. Tasan kolme tuntia autolta lähdön jälkeen olimme noin 1600 merin korkeudessa. Vuoren rinteillä vaelteli muitakin kuin lampaita. Tässä maassa riittää luontoretkeilijöitä, mutta Roys Peakin poluilla me olimme ainoat yli 30-kymppiset.
Maisema huipulta oli kerta kaikkiaan upea ja meillä hyvä mieli saavutuksesta. Vartin verran lepäsimme huipulla ja söimme viimeiset banskut. Sitten alkoi hidas, varovainen laskeutuminen, koska polun pohja oli huipun ympärillä soraa ja irtokiviä. Paluuseen meni melkein sama aika, joten retkestä muodostui kuuden tunnin hikinen urakka ja matkaakin kertyi noin 18 kilomeriä. Tämän kapuamisen jälkeen ajoimme 10 kilsan päähän lähimmälle camper-alueelle, josta löytyi myös sauna! Ihan oikea sauna, jossa oli vielä suomalainen kiuas. Merkki oli jo kulunut pois, mutta ohjeteksti kyljessä alkoi sanalla: ”Varoitus!” Sielläkin sai olla yksinään ja viskoa mielin määrin vettä kiukaalle. Ei tullut kukaan sakemanni valittamaan kuumuutta.
Försti ja Kapu Roys Peakin huipulla.
Ihme kyllä, aamulla ei kolotus vaivannut ja pistelimme kahvien jälkeen menoksi Queenstownin suuntaan. Taas kertaalleen upeita maisemia, kun tie kiemurteli 1000 metriä korkea solan läpi. Yöllä oli satanut vuorille ensilumi ja nyt solan tienpenkat olivat valkoiset. Edellisenä päivänä olimme olleet 600 metriä korkeammalla Roys Peakin huipulla. Queenstown oli jo Kapun edellisen retken yksi suosikkikohde; viehättävä pieni kaupunki Wakatipu alppijärven rannassa korkeiden vuorien ympäröimänä. Siellä meillä oli paljon odotetut treffit. Jukka ja Hanna olivat samaan aikaan kiertelemässä saarta henkilöautolla ja nyt tavattiin ekan kerran pitkästä aikaa. Kapu oli nähnyt Hannan viimeksi elokuussa Samoalla ja Jukan lokakuussa Whangareissa. Kuohari maistui, juttua piisasi ja sitten lähdettiin kaupunkikierrokselle. Se päättyi yhteiseen erinomaiseen illalliseen.
Kapu tapasi Hannan ja Jukan pitkästä aikaa.
Milford Sound
Uuden-Seelannin tunnetuin luontokohde on epäilemättä eteläsaaren lounaiskulmalla. Sinne johtaa yksi tie, joka viimeisessä solassa oikaisee tunnelissa vuoren huipun läpi. Kun pujahdimme takaisin tunnelin pimeydestä kirkkaaseen aurinkoon, aukeni Mersun isosta tuulilasista huima maisema. Jyrkät, rosoiset vuoret molemmilla puolin ja valkoinen serpentiinitie kiemurteli alas vuoren reunamia pitkin. Alhaalla merenrannassa oli maan tunnetuin vuono; Milford Sound.
Milford Soundissa on useita hienoja vesiputouksia.
Tie päättyi Tasmanian meren rantaan ja satamasta löytyi muutamia pieniä laivoja ja veneitä, joilla pääsee mereltä päin ihastelemaan vuonon maisemia ja eläimiä. Försti oli varannut meille 2,5 tunnin vuonoristeilyn Milford Marinerilla. Aluksella oli myös luonto-opas, joka kertoili alueen elämästä, kasveista, linnuista, hylkeistä yms. Paatin kippari kertoili hauskoja juttuja sekaan ja turistit räpsivät kaiken aikaa kuvia. Vuono on noin 16 km pitkä ja melkein pystysuorat seinämät kohoavat sen reunoilla. Mitre Peakin huippu nousee 1683 metriin suoraan merestä ja vastarannan vuoret yli kahteen kilometriin. Seinämillä on lukuisia vesiputouksia, korkein yli 150 metriä. Aluetta on kutsuttu jopa maailman kahdeksanneksi ihmeeksi, mutta toisaalta useita Norjan hienoja vuonoja nähneelle maisema oli aika samanlainen. Onhan koko kulmakunnan nimikin täällä Fjordland.
Mitre Peak kohoaa Milford Soundin upeassa vuonossa.
Etelään
Pohjoissaaren retkillä olemme käyneet maan pohjoisimmalla majakalla Cape Reingassa. Nyt piti päästä eteläsaaren eteläisimmälle majakalle. Matkan varrelle osuivat Invercargill, joka on alueen isoin kaupunki ja satamakaupunki Bluff, josta suunnittelimme veneretkeä Stewart Islandille. Ensimmäisen kerran matkan aikana sää muuttui sateiseksi ja lyijynharmaat pilvet roikkuivat puiden yläpuolella. Pitkän jahkailun jälkeen päätimme skipata Stewart Islandin, joka ehkä oli väärä päätös, mutta tuntui silloin oikealta.
Pienessä tihkusateessa pistelimme pikkuteitä pitkin kohti Waipapa Pointia, siellä on se eteläisin majakka. Sadekin taukosi ja lähdimme kävelemään rantaan. Yhtäkkiä rantadyynin heinikosta nousi iso tumma pää. Iso merileijonahan se siellä nousi katsomaan uusia tulijoita ja todettuaan meidät harmittomiksi, jatkoi loikoiluaan. Rantahiekalta löytyi kokonainen pesue, joka vietti siestaa toinen toisensa kainalossa. Polun varressa oli useita varoituksia merileijonien aggressiivisuudesta ja varsinkin varoitettiin menemästä eläimen ja meren väliin, jolloin se kokee luonnollisen pakotiensä olevan uhattu. Me kuvasimme otuksia noin viiden metrin päästä ja olimme valmiit juoksemaan nopeasti kauemmaksi, jos joku niistä päättäisi esittää vastalauseen uusille tulokkaille.
Itälaitaa ylöspäin
Iltaan mennessä olimme jo edenneet eteläsaaren kaakkoiskulmaan Dunenidin ympäristöön. Kaupunki on rakennettu kauniiseen luontoon korkeiden kukkuloiden ja harjanteiden päälle. Taitaa olla täälläkin kaikilla merimaisema kotitalon ikkunasta. Jatkoimme vielä puolisen tuntia kaupungin itäpuolella olevalle Otago Peninsulan camper-alueelle. Jos tähänkin asti tiet olivat olleet huimia, niin nyt vasta löytyi semmoinen kukkulaserpentiini, ettei paremmasta väliä. Molemmat jalat jarrupolkimella laskeuduimme alas merenrantaan ja kaarsimme siistille campervan parkille. Hiljaista oli täälläkin. Otagon erikoisuus ovat suuret albatrossit, ja pieni yhteisö niitä pesii saaren reunamalla. Alueelle on rakennettu iso keskus, jonka sisäänpääsymaksulla sitten pääsee ehkä näkemään nämä merten kaunottaret. Försti onnistui kuitenkin aidan takaa näkemään rantatöyryn edessä liitelevän albatrossin. Hyvä niin, kun turistipyydys avasi ovensakin vasta tuntia myöhemmin. Kapu painoi kaasua ja taas mentiin.
Arthur’s Passin kautta länsirannikolle
Päivä lisää jatkettiin pohjoiseen ja Timarusta otettiin kurssi luoteeseen, jolloin reitti vei meidät Arthur’s Passin läpi takaisin saaren länsilaidalle Greymouthiin. Tälle välille osui ihmeellinen luonnonilmiö. Vihreiden niittyjen ja kukkuloiden välistä nousi sileäksi hioutuneita paltereita, jotka olivat kuin toisesta maailmasta tuotuja. Ne olivat useiden kymmenien metrien korkuisia ja tarjosivat selvästi haasteita vuorikiipeilystä innostuneille. Miten päästä noin sileää pystypintaa ylöspäin? Joukko nuoria miehiä oli treenaamassa hämähäkin elämää roikkuen välillä kielekkeiden alapinnassa täysin fysiikan lakien vastaisesti. Me sentään löysimme vähän helpomman reitin ja kiipesimme korkeimman palterin huipulle, josta löytyi neliömetri pyöreää lakea. Siellä kyllä jo huimasi, kun vilkaisi pystyseinää alas niitylle 40 metrin päähän.
Castle Hillin kiipeilykalliot.
Pari päivää myöhemmin ajelimme ihan rannan reunaa kulkevaa tietä Greymouthista pohjoiseen. Försti, joka samalla toimi navigaattorina ja matkaoppaana, ilmoitti seuraavan välistopin olevan Punakaikissa. Matkassamme oli ainakin kolme Uuden-Seelannin opaskirjaa ja kilon verran muita oppaita ja esitteitä, joita Försti kahlasi läpi kaiken aikaa. Nyt luontoihmeen nimi oli Pancake Rocks, jotka nousivat suoraan Tasmanian merestä näyttäen todella pannukakkupinoilta. Meri kuohui alhaalla ja loiski kallioiden muodostamissa luonnon altaissa. Kalkkikiviseinämät olivat muodostuneet 30 miljoonaa vuotta sitten, jonka jälkeen meri ja tuuli ovat toimineet kuvanveistäjinä saaden aikaan oudon kiehtovan luonnonmaiseman.
Eteläsaaren pohjoiskulmilla
Saaren pohjoispää jakautuu kahteen osaan; itälaidalla on kuuluisa Marlboroughin viinialue ja länsilaidalla keskuksena Nelsonin kaunis kaupunki. Ensin kurvailimme pikkuteitä Abel Tasmanin luonnonpuistoon, jossa Kapu sai toimia oppaana. Olihan edellisestä patikointiretkestä vain kuusi viikkoa. Parkkipaikalla nuoripari nosteli rinkkoja selkään ja kyseli neuvoa mistä vaelluspolku lähtee. Kapu nosti pikkureppunsa selkään ja lupasi näyttää tietä. – Meillä on sama suunta, seuratkaa vaan meitä. Puolen tunnin kuluttua seisoimme vierekkäin ihaillen rannan maisemaa. Tyttö kysyi arasti, pärjäämmekö me todella tuolla yhdellä pikkurepulla, kun heillä molemmilla oli sellainen täyspakkaus selässään. Silloin selvisi, että he aikovat vaeltaa 2 – 3 vuorokautta ja yöpyä matkan varren tuvissa tai teltassa. – Ahaa, meillä on tässä pikkurepussa vain kaksi banaania ja puoli litraa vettä, mutta me palaamme autolle takaisin parin tunnin kiertelyn jälkeen, vastasi Kapu tytön uteluun. Emme siis olleetkaan hurjia suomalaisia eräihmisiä, jotka pärjäävät omillaan syömällä luonnon antimia ja nukkumalla sammalvuoteella.
Nelsonin rannassa piti tietysti käydä katsastamassa jahtiklubin veneet. Ei nyt ihan jokaista, mutta kaikki mielenkiintoiset. Yksi niistä oli Pietarsaaressa valmistettu iso Swan, jonka perässä oli brittilippu. Veneen nimi tuntui tutulta; Da Capo ja kannella oli vielä pursiseuran tunnuskirjaimet: NJK. Nyt oli pakko koputtaa kannenlaitaa. Sisältä kömpi kippari, joka vahvisti veneen edellisen omistajan olleen suomalainen makeistehtailija, joka sitten hankki itselleen vielä isomman Swanin. Uusi omistaja oli seilannut veneen tänne ja oli viihtynyt Nelsonissa jo pidempään. Vartin rupattelun jälkeen kaveri jo valitteli, ettei meillä ollut aikaa jäädä hänen vieraakseen ja lähteä vaikka hänen kopterillaan kiertelemään maisemia, jotka varmasti olisivat upeat. Se lentely jäi nyt väliin, kun olimme juuri ehtineet sopia aikataulun viinitilan kanssa, jonne seuraavana päivänä suuntasimme.
Nelson jäi taakse ja Havelock eteen. Siellä oli Förstin määräyksestä välistoppi, sillä kaupunki mainostaa olevansa maailman simpukkapääkaupunki. Mussel Pot –ravintolan suosikkiannos on kattilallinen simpukoita, menulistan mukaan ainakin 13. Kun Försti pisteli viimeistä poskeen, oli tyhjiä hylsyjä jo 27. Mahtoi olla hyviä!
Punaisen paronin jäljillä
Blenheim on viinialueen tärkein kaupunki ja sen reunamilta löysimme myös kaikkien kehuman museon; Omaka Aviation Heritage Centren. Sinne piti vielä ehtiä ennen kuin viinien maistelu alkaisi. Sydney Morning Herald on nimennyt sen maailman parhaaksi museoksi. Jälkikäteen on helppo uskoa, että sitä se on ainakin ilmailumuseona, joka on keskittynyt lähinnä ensimmäisen maailman sodan aikaisiin koneisiin. Museon yhtenä voimahahmona on häärinyt Taru sormusten herrasta -elokuvan ohjaaja Peter Jackson, joka on varmasti vastannut esillepanossa. Koneet ovat toki aitoja, mutta myös lentäjät ja muut henkilöt ovat ihan elävän näköisiä, paitsi Punainen paroni.
Punaisen paronin viimeinen lento.
Lähes kaikki koneet ovat edelleen lentokunnossa ja niiden sisarkoneilla lennellään jatkuvasti. Maailmansota toi lentokoneet ensimmäisen kerran sotatoimiin ja varmasti kuuluisin ässä oli paroni Manfred von Richthofen, joka lensi kolmitasoisella punaisella Fokkerilla ja saavutti 80 ilmataisteluvoittoa ennen kuin noutaja tuli huhtikuun 21. päivänä 1918. Hän pystyi vielä laskeutumaan punajuuripeltoon, mutta aussisoltut löysivät hänet kuolleena ja rupesivat repimään koneesta osia matkamuistoksi. Tämä hetki on ikuistettu museon yhtenä helmenä. Olihan siinä vieressä vielä automuseokin, joka koukutti Kapua. Pieni hetki vierähti sielläkin ja näyttelyn helmeksi nousi punainen Jaguar 150 SX, joka sai myös Förstin ilmeen ylpeäksi istahtaessaan ratin taakse.
Pappilan kujalla
Sitten kurvasimme vartin päähän Vicarage Lane Ltd:n viinitilalle. Jyväskylän tyttö Satu jo odotti kuistilla. Hetki siinä myös muisteltiin Suurajoja, sillä Satu oli aikoinaan niissä junailuissa mukana ja Förstin veli taas historic rallyn kuvioissa. Pianhan sitä oltiin jo ihan tuttuja ja sitten saimme erinomaisen kiertokäynnin viinitilalla. Kumpikin meistä kuunteli korvat höröllä, kun Satu kertoili sujuvasti viinintuotannon saloista ja karikoista. Uskomattoman monta eri vaihetta mahtuu tuotantoprosessiin ja paljon vielä tarvitaan ihmisiä koko homman pyörittämiseen, vaikka poimintaa varten on kehitetty omia ihmeellisiä koneita. Ja sitten vielä tarvitaan lampaita, jotka sadonkorjuun jälkeen siivoavat aluskasvillisuuden ja lannoittavat taas maata. Toisinpäin lammasfarmari saa vapaata laidunmaata eli tässä kyllä toteutuu se kuuluisa fifty - sixty yhtälö.
Vicarage Lane tilan viljelemistä rypäleistä pullotettuja viinejä ovat mm. Marlborough Sauvignon Blanc, Canterbury Riesling ja Canterbury Pinot Noir. Vuosittain kisataan ankarasti parhaan viininvalmistajan maineesta ja kunniasta ja viime satokaudella 2012 Pappilan kujan Sauvignon Blanc voitti kultaa! Aikamoinen juttu pieneltä viinitilalta, joka on ollut Sadun ja kiwimiehensä Johnin omistuksessa vasta kymmenisen vuotta. Sitten oli aika vähän maistella, sillain automiehen malliin. Lopputuloksena tilasimme laatikollisen viinejä toimitettuna suoraan Melinalle Whangarein satamaan. Ne saapuivat muutamassa päivässä ja tulevat pian käyttöön. Olipa hieno vierailu, opimme paljon viinin valmistuksesta ja löysimme tämän kultamitaliviinin. Ja nyt hyvät uutiset; nämä viinit kuuluvat viiniagentti Servaalin valikoimiin ja niitä myydään ihan kotimaisessa Alkossa. Tämä kuuluu sarjaan: Melina suosittelee!
Satu esittelee ylpeänä Vicarage Lane viinitilan satoa.
Kylmässä
Eteläsaaren viimeinen kohde oli lähtöpiste Christchurch. Sieltä löytyi se toinen Kapun poikavuosien koukku; Antarktis. Ihan lentokentän kyljessä on valtava Antarctic Centre, jonka näyttelyt, elokuvat ja kokeilut muodostavat monimuotoisen kuvan elämästä maailman kylmimmässä ja tuulisimmassa paikassa. ”Kapteeni Robert Scottin viimeinen matka” oli hänen päiväkirjojensa pohjalta tehty kirja jäätävästä kilpailusta, kumpi pääsisi ensimmäisenä etelänavalle; hän vai norjalainen Roald Amundsen. Norjalainen eteni koijavaljakon avustamana kevyemmällä varustemäärällä kuin Scott, joka luotti poneihin ja telatraktoreihin. Ne upposivat vuorotellen railoihin ja matkan teko oli hidasta. Lopulta Scott saapui muutaman toverinsa kanssa etelänavalle tammikuun puolivälissä 1912 äärimmäisen kovien olosuhteiden jälkeen ja löysi sieltä Norjan lipun. Roald Amundsen oli ehtinyt valloittaa tämän maailman eristyneimmän pisteen vain kuukautta aiemmin 14.12.1911. Paluu takaisin tarkoitti 900 km taivalta napa-alueella, jossa jatkuvat myrskyt, kylmyys, uupumus ja ravinnon puute veivät miehet lopulta perikatoon. Scott kuvasi päiväkirjassaan viimeistä iltaa teltassa, kun kaikki jo tajusivat, ettei uutta aamua enää tule. Scottin viimeinen merkintä oli: Tämä päiväkirja on omistettu vaimolleni. Sitten vaimolleni sana oli yliviivattu ja päälle oli kirjoitettu: leskelleni.
Antarctic Centren erikoisuuksia oli 4-D elokuva, jossa perinteiseen 3-D kuvaan on lisätty hydraulisesti liikkuvat istuimet ja katossa olevat vesisuihkut. Kun laiva matkasi Antarcticalle myrskyssä ja keula löi isoon aaltoon, penkki vavahti ja päälle pärskyi vettä. Tosin vaan ihan nimeksi, ei sentään oikeasti kastellut. Toinen erikoisuus oli kylmähuone, jossa pääsi kokemaan myrskyn Antarcticalla. Turistit varustettiin lämpimillä hupputakeilla ja kalosseilla. Sitten huoneesta pantiin valot hämäräksi ja ämyreistä alkoi kuulua tuulen vonkunaa, pian jo ärjyntää. Mutta lämpötilamittari näytti vain - 8 C ja tuulennopeus oli 36 km tunnissa eli 10 metriä sekunnissa. Silloin alkoi tuntua Aku-ankalta koko homma. No olihan siellä Tongalta tulleita turisteja, joiden lapset jo kirkuivat innoissaan kun katosta alkoi vielä leijailla ihan oikeaa lunta. Ei oikein purrut suomalaiseen. Kolmas erikoisuus oli Hagglundilla ajelu. Härveli on napaseuduille suunniteltu telaketjulaatikko, jossa perävaunussakin on vetotela. Kyytiin mahtui kymmenisen henkeä kerrallaan ja sitten lähdettiin crossiradalle rymistelemään. Aikamoista linnanmäkimeininkiä joka päättyi kahlaukseen lammikossa, jossa vesi ulottui jo sivuikkunoiden puoliväliin. On varmaan ihan hyvä värkki napa-alueilla, mutta asfaltilla ja soralla aikamoinen päristin. Sitten pääsimme tutustumaan näyttelyosastoihin, jotka tarjosivatkin lähes loputtoman määrän tietoa kaikesta mahdollisesta. Aika uskomatonta, että maailman kaikesta makeavesivarannosta 90% on Antarctican napajäätiköissä.
Christchurchin maanjäristys 2011 tuhosi pahoin kaupunkia.
Surullista
Retken lopuksi teimme vielä kävelyn Christchurchin kaupungin keskustassa, jonka voimakas maanjäristys tuhosi helmikuussa 2011. Kahden vuoden jälkeen pahimmat tuhot on tietysti siivottu, mutta suuri määrä rakennuksia on edelleen raunioina, joista osaa yritetään vielä korjata ja osa odottaa purkuvuoroaan. Tuhon jälkeen yli 30.000 perhettä muutti pois alueelta, useimmat Aucklandiin. Tuhoalueen reunalla oli vaikuttava muistomerkki. 185 valkoiseksi maalattua erinäköistä tyhjää tuolia oli sijoitettu rivistöön ja jokaisen edessä oli kukkapurkki. Tyhjät tuolit muistuttivat maanjäristyksen 185 kuolonuhrista.
185 tyhjää tuolia muistuttaa kuolonuhreista.
Hieno maa
Kaiken kaikkiaan Uusi-Seelanti on upea maa, jolla on ainutlaatuisen kaunis luonto. Pohjoisaari on ehdottomasti hieno ja eteläsaari vieläkin hienompi. Reilun puolen vuoden aikana Kapu on ehtinyt kruisailla autonratissa molemmilla saarilla yhteensä yli 10.000 kilometriä, ja sillä kokemuksella voi varmasti sanoa: Melina suosittelee!
Paluu arkeen
Paluu arkeen tarkoittaa paluuta kotiin Melinalle Whangareihin. Siellä venho odotti kaikki asiat kunnossa, hyvin oli pärjännyt yksinään. Saman tien alkoi veneen yksityiskohtien läpikäyminen tulevaa pitkää purjehdusta varten. Jukka rantautui kannelle muutamaa päivää myöhemmin, jolloin yhdet ahkerat kädet saatiin jakamaan työlistaa. Tosin parin päivän jälkeen Kapun piti jo säännöstellä päivätöiden määrää, jotta niitä riittäisi seuraavallekin viikolle.
Viimeiset hetket Uudessa-Seelannissa ovat menossa, noin 10 päivän päässä häämöttää lähtö. Jos sääikkuna on kohdallaan, lähdemme matkaan Vappupäivänä ja ensimmäinen rantautuminen on Uudessa-Kaledoniassa. Matkaa kertyy reilut 900 meripeninkulmaa, joista alkupäivät voivat olla hyvinkin viileitä ja sää vaihdella nopeasti. Mutta hinku merelle on käsin kosketeltava, kaikki odottavat sitä innolla. Se on hienoa se.
Kuvat 22.04.2013
