Leixoes, Portugali – Lagos, Portugali
5.8.2011-14.8.2011
Julkaistu: 15.08.2011
Portugalin pasaati oli kadonnut ja tilalle oli tullut tyyntä sumua. Saimme Yanmarin käyntituntimittariin runsaasti lukemia seuraavien päivien aikana. Ajelimme sellaisia kuuden - seitsemän tunnin päiviä, kun pidempään ei jaksanut kalapyydyksiä väistellä huppusumussa. Väliin teimme epätoivoisia purjehdusyrityksiä, jotka kestivät enintään vartin. Algarven reuna lähestyi hitaasti, kun pidimme vielä joka toinen päivä vapaata. Ei huvittanut lähteä rannasta ajelemaan sumussa koneella tai sitten rantamatkailu voitti.
Elokuun viidennen päivän lopulla kurvasimme Figueira da Fozin marinan odotuslaituriin. Onneksi vieressä oli myös polttoaineasema. Huippuystävällinen viranhaltija kätteli ja toivotti lämpimästi tervetulleeksi. Löysi koneeltaan myös Melinan edellisen käynnin, joka häntä kovasti ilahdutti. Saimme valita vapaasti sataman tyhjistä paikoista mieleisen. Valitettavasti dieselin jakelupumppu oli mennyt aamulla rikki ja korjaajaa odotetaan, jonain päivänä.
Aamu oli vielä sameampi kuin ilta, näkyvyys hädin tuskin seuraavaan laituriin. Lisäksi satoi. Monta hyvää syytä kääntää kylkeä ja nauttia aamukahvi heti yhdentoista jälkeen. Paikallisen turismin iloksi valtava Hietsu alkoi täyttyä iltapäivän lopulla, kun polttava aurinko löysi tiensä kaupunkiin ja sateen muistona oli vain höyryäviä katuja. Kapukin oli valmis pistämään nenänsä ulos ja joutui iltakävelylle.
Kapun virallinen synttärikuva.
Kapun synttäripäivä
Sitten valkeni Lahjan päivän aamu, josta on päivälleen kolme vuotta siihen hetkeen, kun Melina palaa kotisatamaansa Espoon Haukilahdessa. Näinhän Kapu on luvannut. Försti yritti hiipiä hiljaa kahvinkeittoon ja Kapu yritti esittää nukkuvaa. Näin se synttäriaamu alkoi aurinkoisen taivaan alla. Yhdeksän jälkeen olimme jo merellä haistelemassa tuulia – pohjoisen puoleista melkein kaksi metriä. Försti oli tilannut juhlapäivän kunniaksi vieraita. Ne tulivat kahdeltatoista. Ainakin 30 delfiiniä piiritti Melinan ja alkoi ilakoida keula-aallossa kukin vuorollaan. Kapu oli tunnistavinaan kaksois-Lutzin ja pari muuta temppua, joita delfiinit tekivät yli puolen tunnin ajan. Sitten esitys oli ohi ja ne suuntasivat seuraavaan keikkapaikkaan.
Delfiinien onnittelukäynti.
Eikä siinä vielä kaikki hyvä. Tuntia myöhemmin tuuli nousi viiteen metriin ja me nostimme keulaan pelkän genaakkerin. Noin 150 asteen kulmalla saimme kelattua viisi solmua vauhtia, vaikka Atlantin maininki sai nailonin heilumaan aika reilusti. Sitten Kapu muisti avainsanan - barberhauler. Ei muuta kuin plokeja ja lisäskuutti kannelle. Genaakkerin skuuttiin kiinnitettiin heittoploki, josta lisäskuutti johdettiin sivuknaapiin kiinnitetyn plokin kautta takavinssille. Kampi töihin ja kohta genaakkerin skuutin vetokulma oli keskiveneessä eikä takana. Siihen genaakkerin heilunta loppui miltei kokonaan ja meno maistui entistä paremmalta. Olihan se ensimmäinen purjehduspäivä viikkoon!
Jo löytyi Suomi-vene
Noin 60 mailia lähdöstä saavuimme Penichen täyteen satamaan. Ensimmäisen kerran oli ahdasta koko matkan aikana. Päinvastoin olemme ihmetelleet satamien tyhjyyttä. Nopea arvio valittavasta kylkipaikasta johti laatuvalintaan. Swanin kylkeen varmaan kelpaa mennä. Oli myös sataman suurin vene. Oli vielä Suomen lippukin perässä. Hetken päästä kiikuimme laiturissa rinnatusten kovenevassa hankavastaisessa tuulessa ja Försti kysyi synttärisankarin illallistoivomusta. Helppo valinta: Carbonara, kiitos. Melina Atlantic Circuitin aikana tuli tätä herkkua syötyä riittävän usein ja ilmeisesti Kapu muisti joka kerta kehua sitä silloisella nettisivulla. Alkoi tulla palautetta, että kun googlaa carbonara-reseptiä, niin ensiksi aukeaa Melinan nettisivut. Kuulemma.
Illan mittaan s/y Symposiumin miehistö lampsi laituria pitkin veneelleen, joka oli saanut seuraa. Hetken päästä meillä oli seuraa, kun nautimme Samin ja Marjaanan kanssa iltapunkkua Melinan verannalla. He olivat matkalla Karibialle ja osallistuvat ARC:iin, josta riittikin paljon puhetta. Mukana ovat myös tyttäret Meeri ja Miina, joten perheen Swan on vahvoilla perhemiehistöluokassa. Tapaamme varmaan vielä monia kertoja eri satamissa.
Turistiveneellä Berlengan saareen
Lämmin aurinko paistoi jo aamusta eikä sumusta ollut edes muistoa. Tuuliosasto teki erikoistarjouksen; viisitoista luoteesta. Päätimme pitää turistipäivän. Berlengan luonnonpuistosaaret ovat Penichen niemen kulmasta tunnin matkan päässä moottoriveneellä, ja suunta luoteeseen. Vähän pohdimme millainen merenkäynti sataman vallien takana mahtaa olla ja sijoitimme takapuolemme viisitoista metrisen moottoriveneen takakannelle suojan puolelle. Ajattelimme pysyä kuivina. Reilut 20 muuta turistia täyttivät aluksen ja kippari pisti kaikki 1000 konia hörisemään. Jungmanni irrotti köydet ja aallonmurtajan takana alkoi kovasti selitellä portugaliksi, että ulkona merellä onkin hieman aallokkoa, mutta ei huolta. Älkää pelätkö, tämä tulee olemaan ihan normaalia. Vähän kysyvä ilme naamalla katsoimme kaveria, joka alkoi kysellä onko veneessä ketään, joka voisi kääntää meille ulkomaan eläville jutun englanniksi. Yksi viittasi ja näytti meille OK-merkkiä ja nosti peukalon pystyyn. Ymmärsimme yskän. Muut matkustajat eivät vaan ymmärtäneet jungmannin viestin merkitystä. Varttia myöhemmin lapset alkoivat huutaa, ensin iloisesta jännityksestä, sitten pienestä pelosta ja lopuksi silkasta kauhusta. Vene velloi hurjasti aallonharjalta toiselle. Kippari pysäytti välillä vauhdin kokonaan, kun sellainen kaksikerroksisen rivarin kokoinen aalto nousi eteen. Varttia myöhemmin melkein kaikki matkustajat puhuivat norjaa. Jungmanni juoksi salongin ja peräkannen väliä jakaen tyhjiä vaaleanpunaisia muovipusseja, otti paluumatkalla täydet tilalle ja heitti ne isoon roskikseen. Välillä vielä puhdasta paperia kasvojen pyyhkimiseen ja taas tuli uusi asiakas. Roskis alkoi täyttyä vaaleanpunaista täysinäisistä pusseista. Melkein paniikissa oleva pikkupoika yritti syödä froteepyyhettä, mutta sekään auttanut. Solkenaan itkevä isosisko vieressä yritti lohduttaa. Isällä oli muuta tehtävää. Perheen äiti näytti tekevän kuolemaa. Näytti siltä, ettei edes kaksi koukkuinen Rapala olisi pysynyt sisällä. Elettiin taudin vaihetta, jossa kuolemanpelko oli jo ohitettu. Enää pelättiin, ettei kuole. Tunsimme suurta sääliä matkatovereitamme kohtaan. Tuskastuttavan hitaasti Berlengan huiman kaunis saari lähestyi, mutta reilun tunnin kuluttua lähdöstä alus touvattiin liikkumattomaan kiveen. Aika moni oli kokenut elämänsä pahimman meriseikkailun.
Berlengan linnoitus.
Puoli päivää karun saaren kiertelyä teki hyvää. Kaunis oli ja huimat maisemat eri suuntiin. Kaakkoiskulmassa oleva linnake tarjosi oivallisen steppiharjoituksen, jyrkät kiviportaat alas ja sitten ylös. Eikä kaiteita missään, ei edes kivisellä kaarisillalla, jota pitkin linnakkeelle pääsee. Suomessa koko alue olisi aidattu ja varustettu kyltillä: Vaarallinen alue, pääsy kielletty. Täällä lapset hyppivät kaarisillalta 10 metrin korkeudesta vihreään mereen. Vanhemmat ottivat valokuvia.
Epäilimme, että paluumatka jäisi muutamalta tekemättä. Ilmeisesti rahat eivät riittäneet kopterikyytiin, koska kaikki ilmaantuivat illan suussa laiturille. Paluu myötäaaltoon oli toista, nyt vain keinui ja vähän kiemurteli. Sekin riitti vielä puolelle matkalaisista. Norjaa väännettiin muovipusseihin, mutta nyt kaikki toivoivat säilyvänsä hengissä.
Americas Cup Cascaisissa
Uusi aurinkoinen aamu ja nyt tuulikin oli maltillinen, alle kympin pohjoisluoteesta. Ehkä se Portugalin pasaati oli palannut. Taas ladattiin kaksi keulapurjetta puomeille ja iso sai vapaapäivän. Meno oli riemastuttavaa. Euroopan mantereen läntisin piste Capo da Roca lähestyi vauhdilla. Sitten tuulihanat pantiin kerralla kiinni. Yleensä käy juuri päinvastoin. Jyrkkien niemien kulmassa saadaan normaalisti sellainen kaksi yhden hinnalla tarjous. Jylhä kulma kierrettiin koneella, mutta Cascaisin lahden puolella tuuli taas virisi ja vielä muutaman tunnin saimme nautiskella kilpapurjehduksen mallia. Cascaisin edustalla oli kuusi Americas Cup kilpakattia ottamassa mittaa toisistaan. Niiden meno oli melkein uskomatonta. Kiihtyvyys, nopeus ja miehistön äärimmilleen hiottu toiminta olivat sirkusta parhaimmillaan. Maailman vanhin ja arvostetuin purjehduskilpailu Americas Cup on myös maailman kallein. Eräs englantilainenkin menetti melkein omaisuutensa yrittäessään aikoinaan monia kertoja voittaa pytyn takaisin Englantiin. Hänen nimensä oli Lipton, Sir Thomas Lipton.
Alcantara on Lissabonin kaupunginosa
Lissabonin suurin vierasvenesatama on Doca de Alcantara, heti Tejo joen ylittävän valtaisan sillan takana. Satama-altaan suuaukolla oleva kävelysilta oli kiinni, joten VHF kanava 09 päälle ja tiedustelu asiasta. Avaamme aikataulun mukaisesti oli vastaus. Tarkentava kysymys koski sitten aikataulua. Saimme odotella 10 minuuttia, jotta tuli tasatunti. Sisällä altaassa oli taas runsaasti tilaa ja lopulta peruutimme ison Super Muramun viereen samaan pilttuuseen. Täällä kukaan ei juossut ottamaan vastaan köysiä. Sellaista se on elämä isoissa metropoleissa. Satamaoppaassa oli selvä merkintä, että altaassa on tankkauspaikka, vaan eipä ollut. Polttoainemittarin viisari oli meillä jo alamaissa.
Suurten löytöretkien sankarit Lissabonissa.
Försti sai oman kaupunkipäivän. Sai lumpustella pitkin ostoskatuja ja katsella kirkkoja sen jälkeen, kun oli ensin käynyt bunkrausreissulla. Kapu tarkisti sataman venevalikoiman ja kantoi ihan oma-aloitteisesti alukseen lisää olutta. Illalla olimme ulkoruokinnassa Tejon sillan alla. Viehättävät vanhat makasiinit on muutettu ravintola-alueeksi, jossa kokee olevansa ainakin liikenteen keskellä. Toisella puolella joessa laiva- ja veneliikenne, toisella puolella monikaistainen moottoritie, yläpuolella maantiesilta, rautatiesilta ja vielä lentokoneiden laskeutumisreitti. Keskustelu pöydässä oli lievästi katkonaista, kun vähän väliä liikenteen melu täytti ilman. Ruoka oli kuitenkin hyvää ja sitä oli riittävästi.
Ennen seitsemää pujahdimme satama-altaan avoimesta sillasta mailin päähän toiseen venesatamaan, jossa varmasti on polttoaineasema, joka aukeaa tasan klo 07.00. Näin Alcantaran marinan toimisto oli meitä ohjeistanut. Mehän olimme jo varttia yli laiturissa kiinni ja hapuilimme dieselletkua veneeseen. Ei ollut sellainen itsepalveluasema, ja paikalla oli vasta yksi henkilö. Hän oli tankkiauton kuski, joka oli tuomassa täydennystä ko. asemalle, jossa vaan ei ollut ketään sitä vastaanottamassa. Hänkin puhui seitsemästä ja lopun aikaa puhelimeen yrittäessään metsästää langan päähän huoltoaseman henkilökuntaa. Tunnin yritti ja sitten keräsi letkunsa pois ja nosti kytkintä. Samoin teimme mekin ja toivoimme sopivan tuulista päivää.
Valtameren maininki keinuttaa
Tuntia myöhemmin toiveemme toteutui ja nyt latasimme peliin täyden ison ja genuan. Isoon tietysti preventteri ja genuaan puomi. Genua jätettiin kolme - neljä kierrosta rullalle, jotta alaliikin pituus vastaisi spinnupuomin pituutta. Silloin purje on litteä ja veneen heiluminen isossa mainingissa vähenee.
Valtameren reunassa purjehtiminen on erilaista kuin Itämerellä. Sen hetkinen pohjoistuuli aikaansai oman aallokon, joka nyt oli alle puoli metriä. Tuuliaalto liplatti mainingin päällä, jota nytkin oli samanaikaisesti kahdenlaista. Toinen maininki tuli luoteesta muutaman metrin korkuisena ja maininkien harjojen väli noin pari veneen mittaa. Sitten oli vielä oikein pitkää läntistä maininkia, joka ajoittain nosti veneen kuin hissillä yläkerrokseen, josta sitten kelpasi hetken tähyillä ympärilleen. Sitten taas mentiin kellariin. On siis tilanne, jossa aalto / maininki on isompi kuin tuuli. Silloin purjeet heiluvat ja paukkuvat, kun tuuli ei pysty pitämään niitä vedossa. Ison preve ja keulan puomi ovat must.
Melina hyvässä vauhdissa.
Vasco Da Gaman jäljillä
Sines on Portugalin länsirannikon eteläisin satama. Se on sellainen vakiopaikka, koska muita ei ole. Matkaa Lissabonista kertyi 65 merimailia ja kello oli varttia vaille seitsemän kun kyselimme polttoainetta ja laituripaikkaa yöksi. Huoltsika on auki seitsemään ja paikka löytyy, kuului vastaus veehooäffästä. Kurvasimme polttoainelaituriin ja odottelimme kovasti jotain tapahtuvaksi. Viisi vaille seitsemän meille avattiin hana ja Kapu alkoi lorottaa dieseliä tankkiin. Tasan seitsemältä pantiin pumpusta virta pois ja letkusta loppui tavara. Kapu vähän yritti, mutta ymmärsi sitten että kello on seitsemän ja paikka on nyt kiinni. Saimme kuitenkin sata litraa täydennystä, joka piti maksaa käteisellä. God we trust, others pay in cash -meininkiä.
Taas oli vapaapäivän vuoro eli veneen siivousta, pyykkäystä ja paikkojen järjestelyä. Sinesin satamaan on sitten edellisen käynnin valmistunut ihan näyttävä palvelurakennus, jossa 24/7 palvelu pelaa. Laituriporttiakaan ei tarvinnut itse avata. Riitti että painoi pientä nastaa portin pielessä. Henkilökunta sitten avasi ja sulki oven perästä. Tuntui vähän vieraalta, kun ei ole istunut vankilassa. Siellähän henkilökunta sulkee oven perästä.
Sinesin suuri poika on suurien löytöretkien sankari Vasco da Gama. Me kävimme tervehdyskäynnillä tämän todellisen merimiehen patsaalla. Hän löysi meritien Intiaan Afrikan eteläkärjen kautta ja loi perustaa Portugalin vaurastumiselle siirtomaakausien aikana. Kaikki on vaan pantu menemään, tosin osa meni maan valtavien velkojen maksuun 1900-luvulla Salazarin valtakaudella. Mikään ei ole siis muuttunut maan kansantaloudessa, mutta ainakin ennen velat on maksettu.
Kohti Algarven aurinkoa
Matkaa Sinesistä seuraavaan satamaan eli Lagosiin on yli 80 mailia, joten seuraavana aamuna tähtien vielä hiipuessa livuimme aallonmurtajan aukosta ulos ja laitoimme kahvit kiehumaan. Tarjolla oli lentävät eväät eli ensin mennään merelle ja aamupala syödään kulussa.
Portugalin pasaati näytti taas parhaat puolensa. Aurinkoinen pohjoistuuli keinutti Melinaa ison ja genuan vetämänä. Tietysti preve ja puomi kiinni. Delfiinit kävivät kahdesti tekemässä tuttavuutta. Vielä jaksamme nousta kannelle kuvaamaan ja ihailemaan niiden sulavaa ja leikkisää menoa. Joinain päivänä sekin ehkä tuntuu arkiselta, harmi.
Portugalin etelärannikko Algarve alkaa Cabo de Sao Vicenten kulmasta, joka on yksi niitä nipukoita, joissa mahtavan majakan vieressä on ravintoloita ja pilvin pimein matkailuautoja. Sieltä ylhäältä kallion reunalta on varmasti kiva katsella, kun sinivalkoinen lippu liehuu valkokylkisen purren perässä. Purren, joka pehmeästi keinuu aalloilla etelään ja kääntyy sitten Vicenten kulmasta kohti itää. Noihan on tulleet kaukaa, ihmetellään matkailuauton ilmastoidussa kabiinissa.
Vicenten kierron jälkeen pääsimme maistamaan yhden lajin purjehdusherkkua. Rannan korkeat pystysuorat seinämät olivat upeaa maisemaa, joka alkoi vaihtua vauhdilla. Hetkessä tuulta oli 13 - 15 metriä, mutta täysin sileässä vedessä. Tuuli ei ehtinyt rannan reunassa tehdä aaltoa ja maininki oli jäänyt Vicenten kulman taakse. Kyllä kelpasi sivutuulessa hurjastella lähes entiseen malliin.
Olimme jo etukäteen varanneet Lagosin satamasta paikan, jossa tilaa oli kuitenkin hienosti, ja nyt palvelun taso alkoi jo ylittää kohtuuden rajat. Satama kaikkiaan on yksi hienoimpia missä koskaan on tullut käytyä. Ja onhan niitä joitakin nähty. Visitor veneille on oma odotuskaija, johon ensin otettiin kiinni. Sitten Kapu kipaisi konttorille papereiden tekoon. Konttori oli vaaleanpunaista marmoria, oli ilmastoitu ja kaikki hohti puhtautta. Tiskin takana oli pari superystävällistä neitokaista, joiden englanti oli moitteetonta. Yes Sir. No problem. Please, wait one minute, Sir. Ja toden totta minuutin kuluttua meille varattu paikka oli vaihtunut Kapun toiveiden mukaiseksi. Satamassa oli kaikki mahdolliset palvelut ja ilmainen wifi. Mitä sitä matkapurjehtija voi enempää toivoa. Täällä ollaan muutama päivä. Siitä olimme samaa mieltä.