Richards Bay – Durban – East London
Etelä-Afrikka

16.11.2013

Julkaistu: 16.11.2013

Zululand Yacht Club tuli tutuksi kolmen viikon aikana, jonka Melina vietti telakalla kuivalla maalla. Klubin ravintola tuli erityisen tutuksi. Sitten Durbanin lentokentälle saapui varustamon omistavaa luokkaa ja Kapu odotti puhtaan kaulan kanssa saapuvien portilla. Försti se sieltä saapui kansipalvelukseen ja ilmassa oli taas jälleennäkemisen iloa. Vielä muutama päivä kului telakalla, jolloin ehdimme uudelle safariretkelle. Mutta heti kun Melina sai merivettä alleen, alkoi lähdön valmistelu. Ensin Durbaniin 100 mailia ja sieltä viikkoa myöhemmin noin 280 mailia East Londoniin. Taas on kaikki hyvin.

Telakan boy ei ihan turvallisessa hommassa.

Richards Bay osoittautui ihan kelpo kohteeksi rantautua Intian valtameren ylitykseltä ja paikallinen jahtiklubi Zululand Yacht Club erityisen mukavaksi paikaksi. Seuran jäsenet notkuivat klubilla kommodorin johdolla ja vähän väliä varmistelivat oliko meillä kaikki hyvin. Periaatteessa kyllä, mutta se paikallinen telakka ei ollut kaikkein paras paikka osaamisen kannalta. Peräsimen alalaakerin tukilevyt hitsattiin uudestaan yhteen ja sitten pienen sovittelun jälkeen paketti kasattiin, tietysti ensin väärin. Kapu tarkasteli puuhaa silmä kovana ja pani pari kertaa homman uusiksi. Boyt eivät mitenkään osoittaneet mieltään ja purkivat osat kiltisti ja asensivat sitten laakerit uudestaan. Jefan neulalaakereista piti ensin puhdistaa pois rasva, jota he olivat käyttäneet ohjeiden vastaisesti. Se korvattiin Kapun partavaahdolla. Mutta lopulta tuli valmista ja sitten pitkän ähellyksen jälkeen traktori sai työnnettyä travel liftin Melinan ympärille. Vielä liinat kiinni ja huojuva kyyti alkoi. Vähän hirvitti, kun kelkka valui slipiä alas ja traktori liukui perässä pyörät lukossa. Kapu pelkäsi erityisesti peräsimen puolesta, joka melkein nojasi härvelin poikkipalkkiin. Kaikki oli kiinni siitä kestävätkö springiköydet, joiden avulla veneen positio oli mallattu travel liftin liian lyhyeen kehikkoon. Mutta loppu hyvin, ja niin Melina kellui kyljet kiiltävinä vedessä. Uusi myrkkymaalikerros takaa puhtaan pohjan ehkä kotikulmille asti. Tällä kertaa Kapu ei tarttunut itse maalitelaan eikä vaharättiin, vaan antoi paikalliselle yritystoiminnalle kohtuullisen korvauksen näistä palveluista. Iltapäivän lopulla huvijahti Melina oli taas laiturin aisassa kiinni ja varustamon johto nautti ansaitusti auringon laskun edellyttämiä juomia. Alkoi helpottaa.

Hyvältä näyttää. Kaiken piti olla kunnossa.

Uusi safariretki

Försti hehkui intoa päästä safarille varsinkin nähtyään kuvat pari viikkoa aiemmin Jukan ja Hammin kanssa tehdyltä retkeltä. Silloin jäi muutama laji Kapultakin näkemättä. Sama Hluhluwe Game Park otettiin taas kohteeksi ja sitten huristeltiin satakunta kilsaa pohjoiseen. Melkein sama lenkki puistossa tuotti nyt vähemmän sarvikuonoja, mutta vastaavasti uusina lajeina kirahveja, virtahepoja ja norsun. Yhtäkkiä pusikossa näkyi jotain tummaa ja hetkessä ISO elefantti marssi tien yli. Yhtään lähemmäksi ei uskaltanut autolla mennä, sen verran oli sentään huolta vuokra-auton hyvinvoinnista. Tämä yksilö oli poikkeuksellisesti melkein musta, no olihan se afrikkalainen norsu.

Afrikkalainen urosnorsu on jättiläinen.

Kirahvi ja kirahvin pentu – aika komeita.

Saimme päivän kuvasaaliin kasaan iltapäivän lopulla ja sitten etsimme tien Förstin varaamaan majoituspaikkaan, jonne oli reilun vartin ajo puiston pohjoisportilta. Juuri ennen pimeää löytyi Ubizane Wildlife Reserve ja sen sisältä Zululand Safari Lodge. Vähän pohdimme etukäteen, minkälainen alkuasukasmaja meitä odotti ja perillä valkeni totuus. Talo oli muodoltaan perinteinen pyöreä olkikattoinen talo, mutta siihen se perinne sitten loppuikin. Viimeisen päälle upeassa ympäristössä, oman privaattipuiston keskellä, löytyi 50 neliön huvila kaikilla herkuilla. Kaakelia, klinkkeriä, ilmastointi, huippukeittiö, ylellinen kylppäri ja vaikka mitä. Ihan sellainen viiden tähden mesta, jossa olohuoneen keskellä oli aistikkaasti sisustettu jättivuode ja tietysti malariaverkot suojasivat koko komeuden. Hieno illallinen ja täydellinen aamiainen täydensivät vierailun, joka oli lähinnä eksklusiivinen, mutta koko paketin hinta yhteensä alle 150 erkkiä. Tuota afrikkalaista majapaikka voi kyllä mainostaa kaikille perässä tulijoille; Melina suosittelee.

Zululand Safari Lodge – nykyaikainen näkemys afrikkalaistalosta.

Merelle

Maanantai marraskuun neljäs päivä valkeni aurinkoisena ja leppeä tuuli henkäili koillisesta. Sääennuste lupaili samanlaisen sään jatkuvan pari päivää, eli nyt oli oikea aika jatkaa matkaa. Etelä-Afrikassa(kin) on byrokratia voimissaan; ensin pursiseuralla täytettiin paperia viiden sivun verran, sitten piti ajella keskustaan Immigration puheille ja sitten Port Policen ohviisiin. Onneksi oli vielä vuokrapirssi alla, joten homma hoitui parissa tunnissa. Lopuksi auton palautus ja vuokrafirman tarjoama kyyti takaisin marinaan. Nyt olimme valmiit lähtemään; kello oli melkein neljä iltapäivällä.

Motoroimme satama-alueen läpi ulos merelle ja avasimme vain kutterin. Matkaa Durbaniin oli alle 100 nm, joten kiirettä ei ollut, sillä vauhdista huolehtii Agulhasin virta, joka antaa jopa neljän solmun lisävauhdin.

Yöllä pienensimme kutterin postimerkiksi ja silti todellinen nopeus oli kuusi solmua. Aamukuudelta olimme Durbanin sisäänajokanavan edessä odottamassa Port Controlin lupaa motoroida sisään. Sitä ei ihan heti saatu, sillä ensin piti parin tuhatjalkaisen rahtarin päästä ulos ja sitten pari vastaavaa alusta kurvasi sisään. Me keikuimme aallonmurtajan edessä ja odotimme vuoroamme melkein kaksi tuntia, mutta puoli tuntia myöhemmin Melinan köydet olivat Durban Marinan ponttonilaiturin aisassa kiinni. Oli aamukahvin aika.

Durban Marina on ihan kaupungin keskustassa.

Royal Natal Yacht Club ja Point Yacht Club

Marinassa toimii kaksi pursiseuraa ja liityimme molempien jäseneksi, jolloin saimme oikeuden käyttää suihku- ja vessapalveluita sekä alennusta seurojen ravintoloissa. Visitors membership kahdeksi viikoksi ei maksanut mitään. RNYC oli perustettu jo 1850-luvulla ja seuran toimintakalenteri kelpaisi mille tahansa maailman huippuseuralle. Molempien seurojen palkintokaapit muistuttivat myös erittäin aktiivisesta toiminnasta kilpapurjehduksen kunniakkaalla saralla.

Ennen puolta päivää paikallinen telakkamestari oli puhuttu käymään veneellä ja nyt saisimme hänen ammattilaisnäkemyksensä peräsimen ylälaakerin tilanteesta. Rob Bowman oli aikoinaan laivaston insinööri ja nyt hän pyörittää omaa telakkafirmaa Durbanissa. Vain puoli tuntia tapaamisen jälkeen Rob saapui Melinan kannelle ja vartin päästä hänellä oli selvä näkemys; ylälaakeri on liian väljä, se pitää vaihtaa. Eli taas vene ylös ja .. ”No, no Sir, tämä homma voidaan tehdä vedessä.” Hän voi sukeltamalla irrottaa alalaakerin kiinnityksen, jolloin peräsinakselia voidaan laskea tarvittava määrä alaspäin ylälaakerin vaihtoa varten. Kapu raapi päätään ja ihmetteli.. ”Ihan helppo homma, olen tehnyt sen monesti.” Seuraavana aamuna Rob saapui parin boyn kanssa, joilla oli pieni ilmapumppu. Rob sukelsi ilman pulloja ja hengitti letkun kautta ilmapumpun välittämää happea. Nyt tuli uusi mutka matkaan; Richards Bayn telakalla paikalliset boyt olivat kiinnittäneet alalaakerin korvakkeet tavalla, joka esti pulttien avaamisen ilman katkeamisriskiä. Sitä ei haluttu ottaa, joten nyt piti ottaa aikalisä. Kylkinaapurina oli tuolloin ruotsalainen sy Ambika, jonka kippari Lars muisteli teettäneensä aikoinaan veneeseensä ulkoholkin. Se avasi ihan uuden mahdollisuuden ja pian Kapu luonnosteli kuvan nykyisen laakerin päälle tulevasta ulkoholkkilaakerista, jonka asennus ei vaadi veneen nostoa. Ajatus kelpasi Robille ja tuntia myöhemmin metallifirman Colin koputti kannenlaitaan. Puolessa tunnissa hän oli tarkistanut mitoitukset ja vain kaksi päivää myöhemmin hän palasi rosterilaakerin kanssa, jossa akselin ja laakerin välys oli 0,5 mm aiemman 2 millin sijaan. Vielä pari tuntia ja sitten Kapu oli saanut asennettua uuden ylälaakerin paikalleen. Koekäyttö veneen ollessa paikallaan tuntui oikein hyvältä, mutta vasta tuleva purjehdus varmistaisi asian. Uskomattominta oli se, että Rob kieltäytyi ehdottomasti mistään korvauksesta, vaikka hän oli tehnyt arvion laakerin kunnosta ja melkein tunnin yrityksen sukeltamalla. Rob Bowman Durban Marinasta lisätään listaan: Melina suosittelee.

Rob Bowman tarkistamassa alalaakeria.

Turistina Durbanissa

Kun hommat alkoivat olla kunnossa, oli aikaa leikkiä turistia päivän verran. Ajelimme taksilla vartin verran ja astuimme Ushaka Marine Worldin ovesta sisään. Aluksi ajattelimme kävellä vesipuistoon, mutta saimme varsin selväsanaiset ohjeet. ”No, absolutely no!” Kävelyreitti olisi mennyt alueelle, joka on nigerialaisten pakolaisten ja huumedealereitten keskus. ”Siellä ei kukaan valkoinen selviä tulematta ryöstetyksi, ei ainakaan turisti.” Eli taksi.

Ushaka oli valtava viihdekeskus ja todellinen turistirysä, mutta mitäs siinä on pahaa. ”Vanhan” laivanrungon sisään ja alle on rakennettu erinomaisen tyylikäs akvaariomaailma, jossa meren ihmeitä kelpaa ihastella. Tosin me olemme saaneet nähdä paljolti samaa ihan livenä edellisen kahden vuoden aikana. Mutta kyllä silti kelpasi ihastella merenalaisen maailman ihmeitä. Eikä hintakaan, vajaa 10 euroa, ollut paha, päinvastoin.

Kun turistiksi ryhdyttiin, niin turistina jatkettiin. Ensin turvallinen kävelyosuus rannan reunassa. Uiminen oli sallittua vain kapeilla kaistoilla, joita pamelaanderssonit valvoivat tarkasti. Me jätimme sen huvin väliin ja hyppäsimme citytour-busaan ja nautimme seuraavan kolmen tunnin ajan kiertelystä Durbanin paremmilla alueilla. Kaupungissa on asukkaita yli kolme miljoonaa, joten mahtuu sekaan aika monta upeaa taloa, puistoa ja maisemaa. Ne slummit kierrettiin kaukaa.

Kapu ja Försti Durbanin ”Haukilahdessa”.

Ristiriitaisia ajatuksia

Mielikuvamme Etelä-Afrikasta on vähän sekava. Toisaalta erittäin kaunista, ystävällistä, edullista! Hyvät tieyhteydet, toimivat palvelut, isot ostarit ihan Amerikan malliin. Toisaalta suuria slummikasautumia, paljon rikollisuutta, jalkaisin ei voi koskaan liikkua pimeän aikaan ja tietyillä alueilla ei edes päivällä. Kaikkialla on poliiseja ja vartijoita koko ajan. Kaikissa paremmissa taloissa on muurit, piikkilangat, valvontakamerat ja myös vartiomiehet. Vartioliikkeiden kilvissä aina teksti: Armed response! Jopa pursiseurojen tilat ovat tarkan vartioinnin alla. Mutta se toki ilahduttaa satunnaista matkaajaa. Mutta minkälaista olisi elää maassa, joka on toisaalta kuin paratiisi, mutta täynnä käärmeitä?

Sää ja Agulhas ratkaisevat

Viikko vierähti Durbanissa vauhdilla ja oli taas aika jatkaa matkaa. Koska nyt ikkuna oli auki, se sääikkuna, joka mahdollisti etenemisen lounaaseen kohti East Londonia. Täällä ei kerta kaikkiaan voi lähteä merelle kuin sopivan sään aikana. Agulhas-virta ja etelälounainen tuuli (jopa 8 m/s riittää) saavat aikaan järkyttävän merenkäynnin, jonne moni huvivene on kadonnut. Pursiseurojen seinillä on ollut muistotauluja seuran veneistä ja jäsenistä, jotka ovat kadonneet kertaheitolla noihin syövereihin.

Matkaa Itä-Lontooseen oli reilut 260 mailia, joten laskimme tarvitsevamme ainakin 36 tunnin jakson sopivaa säätä. Lähtiessä se ei näyttänyt kovin hyvältä; sataa tihutti koko ajan ja näkyvyys oli onneton jopa satama-alueella. Naapuritkin katselivat vähän vinoon lähtötouhujamme, mutta eihän nyt sade häiritse verantapurjehduksen mestareita. Seinät kiinni, tutka päälle ja menoksi! Tuntia myöhemmin olimme Agulhasin virrassa ja etenimme yhdeksän solmun nopeudella. Sadekin oli lakannut ja meno oli helppoa, joskin keinuvaa. Rannanreunaan oli matkaa 10 – 15 mailia ja rannikon valot näkyivät hyvin. Ajelimme taas kolmen tunnin vahdeilla ja matka eteni mainiosti. Aamulla aurinkokin pilkisteli pilvenlongan takaa ja purjehdus maistui hyvältä. Uusi peräsimen ylälaakeri näytti pelaavan oivallisesti, eikä peräsinakselinliike ollut enää huolestuttava. Ruorin tuntuma oli edelleen kevyt eikä edes isommassa aallokossa tuntunut mitään poikkeavaa. Nyt voidaan klousata tämä ongelma ja uskoa kaiken olevan kunnossa, ainakin kotiin asti. Ajoimme koko matkan autopilotilla, jotta saimme edelleen varmistusta sen toiminnalle. Hyvin pelasi, eli sekin ongelma on nyt hoidettu kuntoon. Hyvä niin.

Päivän mittaan jiippasimme pari kertaa tuulen kiertymien seurauksena. Koko ajan kurssi oli pisteelle ja vauhti hyvä, vähän liiankin hyvä. Illalla suuntasimme lähemmäksi rantaa, jotta virta olisi pienempi. Lopulta olimme vain kolmen mailin päässä rannasta noin 60 metrin syvyydessä ja silti vauhtia oli seitsemän solmua postimerkkiä vähän isommalla kutterin kulmalla. Onneksi aamuyöstä tuuli lähes tyyntyi ja nopeutemme laski neljään solmuun, jolloin saavuimme East Londonin aallonmurtajan eteen heti auringon nousun jälkeen ja kiinnityimme Buffalo River Yacht Clubin laiturin ainoaan vapaaseen paikkaan kello 6.30. Taas oli aika keittää aamukahvit.

Intian valtameren reunalla uusi yö alkamassa.

Buffalo River Yacht Club

Nyt on pari päivää tehty veneen siivous- ja huoltohommia. Pitkästä aikaa tavarat ovat taas omilla paikoillaan, kun ruoritilan yllä oleva säilytyslokero on saatu käyttöön. Försti vielä viimeisteli tilanteen imuroimalla sellaisella innolla, että piti päästä jo punkkien allekin. Paikallisella pursiseuralla on ponttonilaituria noin neljän veneen verran, joista meillä on siis yksi paikka. Kaikki muut veneet ovat poijuissa ja koska kyse on joesta, veneet ovat kiinni poijuissa sekä edestä että takaa. Siellä ovat myös pari muuta jälkeemme tullutta visitoria. Poijupaikka ei maksa mitään, eikä tämä laiturikaan sähköine ja vesineen ole kuin 11 euroa vuorokausi. Seuran klubirakennus on 10 metrin päässä, joten lyhyt on matka toilettiin ja baariin. Baari näyttääkin olevan varsin suosittu tapaamispaikka seuran jäsenille, muita aktiviteetteja ei ole esitelty.

Teimme päiväretken Hemingway ostarille, joka oli sellainen texasilainen tapaus. Rakennuksen koko vastasi suomalaisen pikkukaupungin koko rakennuskantaa. Oli siellä kauppaa ja kuppilaa, joissa kelpaa viettää aikaa. Toisaalta East Londonin kaupungin pääkatu ja sen ympäristö olivat taas aluetta, jonne taksikuskimme varoitti menemästä. Ei edes päiväsaikaan.

Illalla Kapu kaivoi kirjastosta Henning Mankellin Wallander-dekkarin ”Valkoinen naarasleijona”. Neljännellä sivulla oltiin Buffalo Riverillä, alkoi tuntua aika ajankohtaiselta.

Port Elizabeth odottaa

Nyt odottelemme uutta sääikkunaa, joka mahdollistaa matkan jatkamisen Port Elizabethiin, jonne on vain 130 mailin matka. Eli vajaa vuorokausi varmuudella hyvää säätä on tilauksessa ja ennusteet lupailevat sitä jo kolmen päivän päästä maanantaina. Ehkä silloin on taas luvassa purjehduksen iloa.

Kuvat 16.11.2013