Port Louis, Mauritius – Richards Bay,
Etelä-Afrikka

27.10.2013

Julkaistu: 27.10.2013

Intian valtameren kaksi helmeä ovat Mauritius ja Reunion, jotka ovat vain 130 mailin päässä toisistaan. Molemmat ovat hyvin suosittuja lomakohteita, joten rannat ovat täynnä upeita hotelliresortteja, joissa turistin kelpaa lötkötellä. Meille kelpasi hotelli Melinan täysihoito, jota nautittiin parisen viikkoa näillä saarilla. Sitten lähdettiin taas uhmaamaan meren kauhuja. Intian valtameren vaativin osuus Reunionilta Etelä-Afrikkaan oli maineensa mukainen, valitettavasti. Yksi valtameripurjehduksen isoista riskeistä on törmäys valaan kanssa. Nyt se sitten toteutui sysipimeässä yössä, rivakassa tuulessa ja isossa aallokossa. Tätä kokemusta olivat jakamassa Kapun kanssa Hammi ja Jukka.

Läheltä piti tämänkin valaan kanssa.

Mauritia, ei siis Mauritius, oli muinainen pieni manner, joka vielä hirmuliskojen aikakaudella kellui Intian valtamerellä. Tämä pikkumanner syntyi, kun Intia ja Madagaskar jakaantuivat noin 70 miljoonaa vuotta sitten ja Mauritia lähti omille teilleen. Kunnes sitten upposi jonnekin nykyisen Mauritiuksen ja Reunionin maisemiin. Niiden maaperästä löytyy Mauritian mantereen jäänteitä, joten on sitä taas nähty aika vanhojakin paikkoja.

Mauritiuksen tasavalta menestyy

Mauritius on kooltaan noin 2000 neliökilometriä ja on jättimäisen tulivuoren jäännös. Saarella asustelee lähes 1,5 miljoonaa ihmistä, joten asukastiheys on 35-kertainen Suomeen verrattuna. Noin 500 vuotta sitten saari oli vielä asumaton, kun portugalilaiset ja hollantilaiset löysivät saaren. 1700-luvulla ranskalaiset valtasivat sen ja alkoivat viljellä sokeriruokoa, tietysti mustien orjien hoitaessa peltotyöt. Sata vuotta myöhemmin britit ottivat komennon ja toivat saarelle runsaasti intialaisia työntekijöitä. Nyt saari jakautuu afroranskalaisiin kreoleihin ja englantia puhuviin intialaisiin, jotka tietysti vääntävät kättä vaikutusvallasta. Saari itsenäistyi brittihallinnosta 1968 ja Mauritiuksen tasavalta syntyi 1992. Saaren talous on ollut koko ajan kasvussa ja se onkin yksi Intian valtameren parhaiten menestyneistä valtioista.

Mauritius on Kapulle tuttu paikka 16 vuoden takaa, joten mukava oli palata saaren pääkaupunkiin Port Louisiin omalla kölillä. Paikallinen taksikuski järkkäsi vuokra-auton alle. Kun hänen omat kärrynsä olivat jo käytössä, hän komensi veljentyttären paikalle tuomaan autonsa turistin käyttöön. Ajokorttikin sentään pyydettiin nähtäväksi ja sitten vaan allekirjoitus jonkinlaiseen sopimuspaperiin, jossa kuljettajan nimeksi oli kirjattu: Ajokortti Körkort. Nimi ei miestä pahenna, joten niillä tiedoilla paineltiin muutaman päivän lenkille saarta katsomaan. Jo 16 vuotta sitten rannoilta löytyi viimeisen päälle hienoja hotelleja ja nyt näyttää koko rantaviiva täyttyneen turistimestoista. Muuten onkin sitten aika vaatimatonta, paitsi huvivenesatamassa, joka sijaitsee uuden Waterfront alueen reunassa. Siellä talot, liikkeet ja koko infra vastasi täysin hienoa länsimaista tasoa. Kelpasi sitä Melinan kellua loistohotellin pääsisäänkäynnin edessä ja miehistön seurata maailman menoa. Vielä riitti lentohenkilökuntaa tuohonkin viiden tähden putiikkiin, Finnairin väkeä ei enää näkynyt.

Port Louis on näyttävä mereltä.

Venesataman palvelut olivat hyvää keskitasoa ja henkilökunta varsin ystävällistä. Väkeä oli toimiston puolella enemmän kuin tuoleja, ja aina kun sinne oli asiaa, joku pomppasi pystyyn ja tarjosi tuoliaan Kapulle; ystävällistä, tai ehkä se johtui harmaasta tukasta. Satama-allas on aidaton, mutta erilaista vartiomiestä riitti joka väliin vahtimaan kelluvia hotelleja.

Reunion on hieno saari

Viikon verran Mauritiusta riitti hyvin ja sitten pyrähdettiin naapuriin. Vain 130 mailin päässä länsilounaaseen sijaitsee Reunion. Tunti lähdön jälkeen saimme ennakkovaroituksen. Iso valas oli suoraan edessä poikittain, mutta väistimme sen täpärästi alle 10 metrin päästä. Hammi oli kansivahtina valppaana ja huomasi otuksen ajoissa. Vuorokauden seiluu jatkui kuun valossa ja hienoissa olosuhteissa. Aamupäivällä alkoi Reunionin korkea saari näkyä ja puolilta päivin kaarsimme Port de Galetsin aallonmurtajien taakse erittäin suojaiseen altaaseen sisään. Sen pohjukassa ovat paikallisen pursiseuran veneet, mutta meidät ohjattiin sen suuaukolle kalasataman puolelle. Hyvä kylkipaikka ison katin laidalla suoraan pikkuravintolan edessä kelpasi meille vallan hyvin. Ravintolakin osoittautui oikein mukavaksi ja aloimme viihtyä siihen malliin, että henkilökuntakin lämpeni pohjolan väelle. Ja on marinan toimistokin nähtävyys. Talo on kuin Sydneyn kuuluisa oopperatalo pienoiskoossa. Varmasti on siihenkin tarvittu EU-rahaa, ja myös saatu.

Reunion on taas noita Ranskan merentakaisia departementteja, joita tuntuu riittävän joka puolella maapalloa. Saari itsessään on vähän Mauritiusta suurempi, mutta väkeä on puolet vähemmän. Emomaan sponsorointi näkyy kaikessa ja yleisvaikutelma on todella vauras. Tiestö on aivan huippuluokkaa, talot hienossa kunnossa ja pitkästä aikaa löytyi saari, jossa roskaisuus ei osunut silmään. Se on sivistystä se.

Autonhan se vaati ja Marinan toimisto välitti meille pikku Nissanin. Päällepäin näytti autolta, mutta enempi oli sellainen katettu ruohonleikkuri. Kun sitä oikein kuritti kaasujalka konehuoneen puolella, pääsi tälläkin kotterolla ylös noita huiman jyrkkiä serpentiiniteitä. Alaspäin oli helppo tulla kuin mäkiautolla. Pisin alamäki oli kuusi kilometriä, jolloin muuta poljinta ei tarvinnut kuin jarrua. Sitä sitten kyllä enempi.

Reunionilla autoilua pilvien yläpuolella.

Saaren korkein huippu Piton de Neiges kohoaa yli kolmen kilometrin korkeuteen ja etelälaidalla on jatkuvasti aktiivinen tulivuori, joka purkautuu muutamien vuosien välein. Kapeat ”alppitiet” kiemurtelevat jyrkillä rinteillä, joista avautuivat huimat maisemat syviin rotkoihin. Alueella on myös runsaasti luontopolkuja ja retkikohteita, joten saari sopii myös patikoinnista innostuneille. Kävimme katsastamassa myös saaren etelälaidan St.Pierren sataman, joka olisi ollut hyvä vaihtoehto. Täällä satama on ihan kaupungin sydämessä, ja kaikki palvelut vieressä. Port de Galetsista on lähikaupunkiin 20 minuutin kävely ja saaren pääkaupunki St.Dennis on jo 20 kilometrin päässä. Eli auton, tai ainakin ruohonleikkurin se vaati.

Reunion onkin yksi hienoimpia saaria mitä on missään nähnyt. Ranska on saaren virallinen kieli ja englantia puhutaan jopa yllättävän vähän. Mutta kaikki yrittivät kovasti auttaa, kun jotain tarvetta oli, vaikka yhteinen kieli puuttui. Reunion kuuluu ilman muuta sarjaan ”Melina suosittelee”. Erityisesti ranskankielen taitoisille.

Viimeinen rutistus

Intian valtameren ylitys on Reunionille asti edennyt suotuisasti. Lähes pelkästään avotuulta ja sitäkin enimmäkseen kohtuullisesti. Välillä on toki keinuttanut isolla kädellä, mutta muuten olemme olleet onnekkaita. Reunionilta on matkaa Etelä-Afrikan itälaidalle lähes 1500 meripeninkulmaa. Tällä osuudella kaakkoispasaati loppuu ja samalla alkavat hyvinkin vaihtelevat sääolosuhteet. Väliin osuu myös Madagaskar, joka on maailman neljänneksi suurin saari, ja sen eteläpuolelle muodostuu usein hyvin hankala merenkäynti. Kaikissa purjehdusohjeissa kehotetaan kiertämään saaren eteläkulma ainakin 100 merimailin päästä. Afrikan reunassa Agulhasin virta valuu etelään jopa 4 solmun nopeudella ja siihen ei ole mitään asiaa kovilla etelätuulilla. Alueelle voi muodostua erittäin korkea ja jyrkkä aallokko, jossa veneitä on kaatunut ja tuhoutunut. Kymmenen, jopa viidentoista metrin korkuiset aallot eivät ole harvinaisia, kun kova etelätuuli ja virta ottavat mittaa toisistaan. Teimme kotiläksyt huolella ja tiesimme nämä vaarat ennakolta. Sovimme etukäteen myös sääpalveluista, joita saimme Iridium satelliittipuhelimen sähköpostiin sekä Australiasta että Suomesta. Osuus kestää 10 – 12 vuorokautta, mutta ennusteet ovat luotettavia vain päivän pari eteenpäin, joten avomerellä on pakko tyytyä siihen mitä tuleman pitää.

Lokakuun kolmas päivä oli kaunis, aurinkoinen ja leppeätuulinen. Kello 10 irrotimme köydet katin kyljestä ja otimme kurssin kohti reittipistettä, joka oli 100 mailia Madagaskarista etelään. Sy Verde, jonka kanssa olemme seilanneet suurin piirtein samoin aikatauluin, lähti pian peräämme. Sovimme paikkatietojen vaihdosta päivittäin, ja saisi sitä kalansaalistakin kertoa, jos nyt jotain nousee.

Säätiedot tarpeen

Australian Cairnsissa asuva maailmankiertäjä Lauri Strengell lähetti meille päivittäin säätietoja ja ennusteita, joiden sisältö vastasi hyvinkin ammattimeteorologin tasoa. Hänen palveluitaan kannattaa kaikkien perässä seilaavienkin käyttää ja hän pystyy helposti tuottamaan näitä sääpalveluita myös mille muulle alueelle tahansa ympäri maailmaa. Hänet tavoittaa osoitteesta: lauri@strengell.net. Ilman muuta sarjassa ”Melina suosittelee”. Lisäksi Försti lähetti omaa säädataansa Suomesta, eikä huonosti, vaikka tutkinto puuttuu. Itse otimme GRIP-tiedot muutamien päivien välein ja siten olimme koko ajan erittäin tietoisia siitä miten sää kehittyy jatkossa. Siis muutaman päivän eteenpäin.

Aallokko kasvaa ja paatti keinuu aika rajusti.

Ensimmäinen vuorokausi alkoi hyvin, lokiin kilahti 164 merimailia. Merenkäynti nousi nopeasti pian lähdön jälkeen ja taas paatti keikkui Linnanmäen malliin. Silloin tällöin aallot murtuivat kannelle tai kaukalon reunaan, joten komeron seinät olivat tiukasti kiinni. Pikku rakosissa oli vielä tilkkeitä, ettei vaan merivesi kastelisi kaukaloa. Kyllä tämä verantapurjehdus on jotenkin degeneroinut ihmisen, ennen sentään otettiin pärskeet naamalle ja oltiin kovia merimiehiä. Toisen vuorokauden puolella meri alkoi pehmetä ja meno tuntua jopa mukavalta. Kutteri kiskoi keulassa ja muuta ei sitten tarvittukaan. Uusi vuorokausi tuotti vain 134 mailia, osin pienen vastavirran takia. Yöt olivat sikapimeitä, vain planeetta Venuksen valo loi pienen sillan merenpintaan alkuyöstä. Aamusta tuuli keveni ja vaihdoimme keulaan genuan, jolloin vauhti nousi taas 5 – 6 solmun tasolle eli sopivaksi. Reittipiste Madagaskarin eteläpuolella lähestyi 143 mailia seuraavana vuorokautena. Illalla tuuli navakoitui, mutta meno oli edelleen miellyttävää, vaikka puuskissa vauhti nousi jo seitsemään solmuun.

Valaskolari keskellä yötä

Kapun vahti päättyi puolilta öin ja alkoi lokakuun seitsemäs päivä. Hammi jatkoi koiravahdissa sysipimeässä yössä. Tutka pyöri silloin tällöin, mitään ei näkynyt ruudulla. Autopilot oli ajohommissa ja loki näytti 6 – 7 solmun nopeuksia. Kello oli 1.20 ja silloin tömähti. TÖMTÄMTUMTAMTÖM ja perään vielä TÄMTAMTÖM. Veneen vauhti pysähtyi miltei kokonaan, mutta rauhallisesti, sillä kukaan ei lentänyt paikaltaan. Kapu ja Jukka pomppasivat punkistaan kuin vieteriukot. Olimme selvästi törmänneet johonkin. Hammin rauhallinen ääni vastasi, ettei hän ole nähnyt mitään, eikä nopea taskulamppuvalaisukaan paljastanut mitään kelluvaa ympärillä. Ainoa vaihtoehto oli siis valas, se selvisi saman tien. Valas sen sijaan ei varmaan selvinnyt, sen verran tuli massaa vauhdilla kylkeen. Toivottavasti Melina ei joudu Greenpeacen mustalle listalle valaiden pyytämisestä.

Pimeä yö laskeutuu ja valas odottaa edessä.

Teimme heti pikaisen vauriotarkastuksen. Pilssiin ei tullut vettä. Lokianturi ei toiminut, mutta myös sen läpivientipaikka oli kuiva. Ruori kääntyi laidasta toiseen normaalisti. Moottorin käynnistyi normaalisti ja mikä tärkeintä, vaihde päällä potkuriakseli ei mitenkään ravistanut. Potkurin lavat olivat siis tallella ja akseli ilmeisesti suora. Moottorilla ajo oli siis ok. Mastokin oli pystyssä ja koko miehistö kaikin puolin kunnossa. Pahin säikähdys alkoi helpottaa noin puoli tuntia törmäyksen jälkeen. Avasimme keulaan kutterin ja jatkoimme seilausta, uni vaan ei tahtonut tulla vapaavahdille.

Törmäys valaan kanssa on todellinen riski valtamerellä. Juuri sen takia Melinan nimitarra on Malön kyljessä. Veneen alakerran rakenne on nykyveneeksi harvinainen. Peräsinlavan edessä on vahva puoliskegi ja saildrive-vetolaitteen sijaan on perinteinen potkuriakseli, joka sekin kulkee vahvassa tunnelissa. Nyt sitten tuli testattua konstruktion kestävyys ja hyvin kävi. On aivan varmaa, että ilman skegiä olisimme menettäneet peräsimen, ja ehkä jopa saaneet pahan vuodon peräsinakselin läpivientiin. Ajatuskin tuntuu aika hurjalta, silloin olisi ollut ongelmia isoilla kirjaimilla. Mutta nyt pääsimme vähän niin kuin säikähdyksellä. Silloin emme vielä tienneet, miten lähellä oli ollut vakava peräsinvaurio.

Käsiohjaukseen

Seuraavana päivänä autopilot alkoi oikutella, tuntia myöhemmin se ei enää totellut lainkaan ja vene lähti tekemään ympyrää. Pakko oli alkaa ajaa käsipelillä, sillä samalla tuuli tyyntyi ja jatkoimme matkaa motoroimalla. Oma vauhtimme oli koneella kuusi solmua ja heikko tuuli suoraan takaa kuusi solmua. Siten tuuliperäsimen ohjauslavan suhteellinen tulli oli nolla, emmekä voineet hyödyntää edes Wind Pilottia ohjaamiseen. Seuraavat kaksi vuorokautta jatkettiin näin. Kyllä ruorissa seisominen alkoi tuntua puuduttavalta täysin tyhjällä merellä. Kapu konstruoi rattiin yksikertaisen naruvirityksen, jolla vene kulki edes minuutin verran lähes suoraan, jotta vahti pääsi hetkeksi irti ruorista.

Kapu ja Jukka ähräsivät autopilotin työyksikön korjauksessa.

Manuaalinen autopilot helpotti hieman ruorimiehen työtä.

Seuraavana aamuna alkoi tavaroiden purku ruoritilan päällä olevasta varastosta. Kaikki piti kaivaa esille ja siirtää keulakajuutan lattialle ja stuuvata vielä niin, etteivät tavarat ihan helpolla lentele merenkäynnissä. Sitten välipohjan levyt irti että saimme autopilotin osat esille. Kaikki johdot olivat kiinni, peräsinkulma-anturi paikallaan, mutta työyksikkö ei reagoinut ohjauskomentoihin. Irrotimme työyksikön ja purimme sen atomeiksi. Sisälläkin kaikki näytti ehjältä, jopa kaikki hammasrattaat olivat ehjät. Vaihdoimme laitteeseen varaosana olleen uuden moottorin ja testasimme sen toiminnan akun kautta. Toimi. Seuraavaksi asensimme yksikön paikalleen ja nyt sen työntövarsi liikkui, muttei ohjauskomennon mukaisesti. Koko päivän puuhastelu ei siis tuonut toivottua tulosta, ainoastaan uupuneen olon kaikille. Hammi oli koko päivän roikkunut ruorissa yhteen menoon, kun ukoilla oli kädet täynnä työkaluja ja laitteen osia. Tuulikin nousi ja meri alkoi taas keinuttaa, joten jatkotoimet saivat odottaa. Tuulen suunta kiertyi etelään, joten saimme tuuliperäsimen käyttöön. Jatkoimme ensin hybridinä eli koneella ja genualla, jolloin WP ajoi erinomaisen hyvin. Se helpotti paljon, jatkuva ruorissa seisominen alkoi tympiä.

Hammi roikkui ruorissa pitkän päivän.

Peräsinvaurio huolestuttaa

Samalla kun ruoritila oli avoinna, paljastui uusi huolestuttava asia. Peräsinakselin yläpää heilui epänormaalisti. Joku kolmesta laakerista oli hajonnut tai jossain muualla oli nyt klappia. Nyt alkoi painaa huoli siitä, miten kauan ohjaus toimii, koska heilumisliike oli varsin reilu. Tähän huoleen saatiin lisää pontta, kun seuraavien päivien säätiedot alkoivat vahvistua. Saapuisimme Agulhas virran alueelle muutamien päivien kuluttua, ja juuri silloin sinne on kehittymässä se pahin mahdollinen tuuli; SSW 30 – 40 solmua eli eteläinen myrä, joka johtaa vaarallisen korkeaan aallokkoon. Seuraavat vajaa pari päivää yritimme tehdä kaikkemme vauhdin puolesta; voisimme juuri ja juuri ehtiä virta-alueen poikki ja perille Richards Bayhin ennen kovaa keliä. Jos se vaikka olisi edes 4 – 6 tuntia myöhässä. Ei tuntunut mitenkään mukavalta ajatukselta kohdata tuollainenkaan keli avoimella merellä, kun samalla pelkää miten ohjaus kestää. Vuorokautta myöhemmin annoimme periksi, uudet ennusteet jopa aikaistivat kovan tuulen alkamista lähes puoli vuorokautta.

Valmistautuminen tilanteeseen

Kävimme läpi kaikki turvallisuusasiat ja teimme suunnitelman miten otamme vastaan tuon noin vuorokauden kestävän kovan kelin lähellä Agulhas virtaa. Päätimme pysytellä noin 100 mailin päässä rannikosta, koska virta on voimissaan 20 – 50 mailin päässä rannan reunasta. Sitten testasimme veneen ajelehtimista piissä. Yleensä sanalla ”pii” tarkoitetaan veneen keulan suuntaamista suoraan tuuleen. Tässä yhteydessä on kyse siitä, että vene saadaan hitaasti ajelehtimaan ruori sidottuna. Nostimme isopurjeen 4-reiviin (rullapurje on tässäkin asiassa oivallinen) ja se jalustettiin tiukasti keskelle venettä. Keulaan avattiin kutteria muutamia kierroksia, ehkä 4 – 5 neliötä ja sitten käännyttiin ilman, että skuuttia irrotettiin vinssiltä. Keulapurje jää silloin pakkiin ja lopuksi ruori käännettiin ihan toiseen laitaan tuulen puolelle. Nyt isopurje ja ruori yrittävät kääntää venettä tuuleen päin, mutta pakissa oleva keulapurje estää sen. Vene alkaa ajelehtia 60 – 90 asteen suhteellisella tuulikulmalla muutaman solmun nopeudella. Tällaista harrastustoimintaa meille oli siis tarjolla. Purjehtimalla, vaikka hitaasti, olisimme osuneet väärään aikaan väärään paikkaan. Nyt oli kyse siis ajan tappamisesta, ja siitä että olisimme sitten myrän jälkeen taas riittävän lähellä rannikkoa ehtiäksemme perille ennen pimeää. Sai siinä jonkun kerran pohtia miten liikumme, mihin suuntaan ja millä nopeudella.

Testaus piissä olosta toimi hyvin ja varmisti suunnitelman toimivuutta. Ajelehdimme ensin reilun puoli vuorokautta piissä ja etenimme pohjoistuulessa kohti etelälounasta noin 30 mailia. Sitten tuuli tyyntyi ja myrä vaan odotti vuoroaan. Silloin oli aika kiroilla ja kieriä tuhkassa. Me olisimme sittenkin ehtineet perille Richards Bayhin, jos vaan olisimme jatkaneet matkaa täydellä höyryllä vastoin kaikkia sääennusteita. Nyt se kova keli oli myöhässä ainakin 10 tuntia, ja sen alkaessa iltahämärässä olisimme voineet jo nauttia geeteetä sataman suojassa. Vaan nyt oli tarjolla muita huveja.

Ajelehtiminen piissä

Tunnissa tuuli nousi tyynestä 38 solmuun. Virallista myrskyrajaa ei ylitetty, mutta kyllä tämäkin riitti. Merenkäynti nousi käsittämättömän nopeasti korkeaksi. Varmasti neljä – viisi metriä, mutta aallot eivät olleet jyrkkiä, ja vain harvoin joku kaatui kannelle. Huonolla tuurilla olisivat verannat seinät hajonneet, mutta meillä oli taas hyvää tuuria tässä lajissa. Veneen ajelehtimisnopeus oli ajoittain jopa kolme solmua, joten vajaan puolentoista vuorokauden aikana etenimme aikamoisen matkan, nyt vuorostaan pohjoiseen päin. Kansivahti ihmetteli aaltoja ja veti henkeä, kun oikein keinutti laidasta toiseen. Sisällä punkassa makoilu oli melko helppoa, jos vaan kirja pysyi kädessä.

Melina piissä ajelehtimassa.

Keittiöhommat alkoivat olla aika vaativia, mutta Hammi hoiti kaikki vuorot mennen tullen. Oli meillä jo suklaapatukat ja vanikat kaivettu esille, vaan lämmintä kunnon ruokaa tuli aina ajallaan. Perustyöasento pentterissä vaati ainakin 60 asteen haara-asennon, eikä spagaattikaan ollut kaukana. Niin ne tunnit vaan kuluivat, pientä huumoriakin taisi olla ilmassa. Olihan se uusi kokemus roikkua piissä yhteensä pari vuorokautta.

Lempeä Agulhas

Sitten sekin myrä loppui melkein kuin napista painaen ja käänsimme maanantaiaamuna kello kuusi keulan takaisin kohti Afrikkaa. Vielä 70 mailia ja sitten oltaisiin perillä. Se pelottava Agulhas näytti meille lempeät äidin kasvot. Aurinko paistoi, tuuli oli olematon, virtaa tuskin huomasi. Tätäkö sitä nyt on pelätty, ettei vaan turhaan… Vaan kyllä kaikki ohjeet varottavat tästä alueesta tosissaan. Me noudatimme ohjeita ja pysyimme kaukana huonolla säällä, ja nyt sitten oli se oikea aika tulla perille. Viimeisen kymmenen mailin matkalla näimme taas useita valaita, joista osa piti varsinaista piirileikkiä. Ruorimies vahti silmä tarkkana, ettei kukaan niistä kurvaa eteen. Sataman aallonmurtajalla otimme yhteyttä Port Controliin ohjeiden mukaisesti ja saimme luvan ajella viimeiset mailit Small Craft Harbourin suojaan. Yksitoista vuorokautta ja kahdeksan tuntia oli kulunut lähdöstä Reunionilta. Maileja oli kertynyt 1467, joten koko osuuden keskinopeus oli 5,4 solmua sisältäen 50 tuntia ajelehtimista Afrikan edustalla. Nyt oli aika ottaa yhdet, ja sitten toiset.

Kaikki kirjaviisaus tämän osuuden ongelmista ja vaaroista on totta. Melinan puolesta Kapu allekirjoittaa kaiken. Näitä totuuksia mietimme vielä kolmannenkin lasillisen kohdalla, kun istuimme Afrikan pimenevässä illassa Hammin ja Jukan kanssa Richards Bayn satamassa. Jos oli meillä huonoa tuuria, niin oli kyllä hyvääkin. Todella fataali tilanne on ollut varsin lähellä. Nyt tiedämme kaksi muutakin venettä, jotka törmäsivät valaaseen tällä osuudella vain muutamia päiviä meidän jälkeemme. Vielä ei ole tiedossa minkälaisia vaurioita niillä on, mutta perille ovat kyllä päässeet.

Kapu, Hammi ja Jukka iloisella päällä – eikä turhaan.

Hitaita ovat herrojen kiireet

Keltainen Q-lippu sai liehua pitkään Melinan saalingissa. Tuloa seuraavana päivänä saapui Immigration paikalle ja teki omat hommansa eli paperia paperin perään. Siiten oli vuorokausi tyhjänlaista odottamista, kunnes saapui Customin mies kannelle. Hän lupasi Healthin virkailijan seuraavaksi aamuksi, vaan no show.

Virallisesti vasta kaikkien kolmen viranomaisen käynnin jälkeen lasketaan Q-lippu ja sen jälkeen miehistö saa astua maihin. Venytimme vähän tätä käytäntöä ja aloimme heti ensimmäisenä iltana käyttää viiden metrin päässä veneestä olevan ravintolan palveluita. Sekä dinner - puolta että after dinner - puolta.

Travel lift mallia manual

Health ei koskaan tullut ja lopulta nostimme kytkintä ja siirryimme parin mailin päähän Zululand Yacht Clubin suojiin. Siellä on 20 tonnin travel lift, joka tarvittiin veneen nostoon. Vielä emme tienneet miltä alakerta näyttää. Heti seuraavana päivänä alkoi noston valmistelu ja iltapäivällä Melina lipui takaperin nostolaitteen tolppien väliin. Sitten alkoi monimutkainen operaatio. Paikallinen travel lift on täysin mekaaninen laite ilman mitään moottoria. Se lasketaan slipiä pitkin veteen, jossa syväys juuri ja juuri riitti Melinalle, kun nyt oli korkea ylävesi.

Travel lift on uitettu mereen odottamaan Melinaa.

Käsin hoidettavilla ketjutaljoilla hoidettiin nostoliinojen kiristys. Samalla pari miestä pulikoi vedessä ja yritti sataman sameassa vedessä nähdä, ettei veneen peräsin osu travel liftin poikkipalkkiin. Härvelin pituus oli nafti Melinalle, joten liinat jouduttiin sijoittamaan liian taakse ja silti eka nosto epäonnistui, kun peräsin alkoi koskettaa poikkipalkkia. Ketjutaljat kolisivat, kun neljä paikallista kaveria kiskoi niitä edestakaisin. Telakkafirman valkoinen omistaja tiiraili rannalla ja huuteli zulunkielisiä ohjeita. Lopulta vene saatiin monilla köysillä tiukasti paikalleen ja sitten traktori alkoi kiskoa koko pakettia slipiä ylöspäin. Samalla nostolaitteen kulmaan tuotiin vaijeritalja, jonka toinen pää oli ylhäällä vinssihuoneessa. Vähintään tusinan verran kavereita hääri näissä hommissa ja kova pälätys kävi koko ajan. Terävällä vihellyksellä kaikki hommat pysähtyivät, ja sitten taas pälätettiin zulua. Muutamaa tuntia myöhemmin Melina oli kovalla maalla roikkuen travel liftin hihnoissa. Päivän tunnit olivat täynnä ja pojat lähtivät kotiin.

Traktorivetoinen travel lift oli hidas ja kankea käsitellä.

Peräsinvaurio paljastuu

Me vietimme yön veneessä ja aamulla työt jatkuivat. Nyt irrotettiin peräsin ja laakerit, jotta nähtiin, minkälaisia vaurioita oli syntynyt. Alin laakeripesä on skegissä ja se on kiinnitetty paksuun rosteriplootuun, joka on pultattu skegin läpi usealla järeällä pultilla. Pyöreä laakeripesä on liitetty kiinnityskorvakkeisiin hitsaamalla ja nyt ilmeni, että hitsisauma oli toiselta puolen lähes irti ja pienen matkaa myös toiselta sivulta. Koko rakenne on saanut aikamoisen tällin, jonka seurauksena hitsaussauma on revennyt. Nyt todella selvisi, kuinka lähellä isot ongelmat olivat olleet. Laakereiden avaus taas osoitti, etteivät ne olekaan vaurioituneet. Skegin tukirakenteen ”jousto” näkyi akselin yläpäässä isona liikkeenä, ja sai uskomaan ylälaakerin vaurioon. Näin ainakin nyt uskomme. Rosteripaketti on nyt hitsattu kuntoon ja ensi viikolla osien kasaamisen jälkeen nähdään miten hyvin peräsinakseli istuu. Kyllä tässä vielä on jännitystä ilmassa. Autopilotin vaurio on helpompi selvittää, kun saadaan ruori ensin kuntoon ja anturit paikalleen.

Hitsaussauma on murtunut lähes kokonaan.

Leijona on sentään nähty

Viikonloppuna, kun telakalla ei tapahtunut mitään, teimme autoretken safaripuistoon. Noin 100 kilsaa pohjoiseen sijaitsee parikin puistoa, joissa voi autolla itse ajella. Ulos ei kannata paljon mennä, sillä eläimet ovat siellä täysin vapaana. Päivän bongaus tuotti havainnot mm. puhveleista, sarvikuonoista, pensassioista, kauriista, seeproista, gepardeista ja leijonakin livahti tien poikki häntä heiluen. Vain elefantit puuttuivat, ja virtahevot ja kirahvit, ja onhan noita muitakin. Mutta oikein tyytyväisinä palasimme iltasella kotiin veneelle, joka nyt seisoi kölin päällä puupölleillä tuettuna. Apinat käyvät kannella kurkkimassa, joten ovet ja luukut on pakko pitää koko ajan kiinni. Työtahti telakalla on sellainen rauhallinen – afrikkalainen – ja ainakin vielä viikko täällä killutaan kuivalla maalla.

Safariretken antia – sarvikuonoja näkyi eniten.

ZYC:lla viihtyy

Zululand Yacht Clubin palvelut ovat hyvät ja klubilla kiva meininki. Ruoka ja juomat ovat todella halpoja, mutta telakkapalvelut maksavat ihan oikeasti rahaa. Henkilökunta ja seuran jäsenet ovat superystävällisiä kysellen kaiken aikaa onko kaikki ok. Yhtenä iltana seuran ravintolan punkku loppui, ja juuri kun olimme tilanneet lihaa pöytään. Kapu neuvotteli ratkaisun; meillä oli juuri ostettuna 5 litran pänikkä paikallista punkkua, jota sielläkin tarjoiltiin. Kapu kiikutti laatikon ravintolaan ja siitä meille sitten kaadettiin lasiin viiniä ja me maksoimme kiltisti. Muutamaa päivää myöhemmin saimme samanlaisen laatikon täytenä tilalle ja vielä pullon shirazia hyvityksenä, kun palautus oli myöhässä. Että sellainen 50 – 60 juttu.

Miehistö vaihtuu

Jukan ja Hammin pestit päättyivät tänne Afrikan rantaan. Jukka ehti hääriä kannella ja kannen alla ahkeraan tapaansa puolisen vuotta ja keräsi henkilökohtaiseen lokiinsa melkein 10.000 meripeninkulmaa. Nyt mies on seilannut sekä Tyynenmeren että Intian valtameren ylitse Melinan kannella, ja kahdeksan vuotta aiemmin Atlantin yli länteen silloisen Melinan kannella. Toivottavasti nämä mailit ovat maistuneet maukkailta ja vastanneet miehen kaukokaipuuseen valtamerille. Hammi hyppäsi kyytiin jo kolmannen kerran tällä reissulla. Nyt oli lähtö Balilta ja tehtävä seilata Etelä-Afrikkaan. Tasan kahdessa kuukaudessa kertyi Hammin lokiin yli 5.000 meripeninkulmaa, joten reissu on ollut hyvin purjehduspainotteinen. Mutta sellainen menohan on aina Hammille maistunut. ”Merellä on niin kiva olla, että voitaisko jo lähteä?” Tuo lause kuultiin tälläkin legillä useaan kertaan. Erityismaininta vielä leipomisesta, mikä ei ole ihan helppo juttu kuumassa ja keikkuvassa veneessä. Mutta se kiitollisuus, jota miehistö osoitti saadessaan tuoreita sämpylöitä, varmaan kannusti jatkamaan otsa hiessä. Kaunis kiitos vielä molemmille, Haukilahdessa varmaan nähdään ensi elokuussa.

Hammi leipoi sämpylöitä miehistön iloksi.

Capetown odottaa

Försti palaa taas kannelle lokakuun lopulla ja sen jälkeen Melinan matka jatkuu kahdestaan kohti Kapkaupunkia. Matkaa on lähes 1000 mailia ja se tehdään useassa osassa. Sään vaihtelut ovat nopeita, mutta kohtuullisen ennustettavia. Pahan etelätuulen jälkeen on muutaman päivän sääikkuna matkata eteenpäin. Sitten taas ollaan rannan suojassa ja odotetaan 3 – 5 päivää, kunnes seuraava ikkuna aukeaa ja taas mennään. Lopuksi on vielä pahamaineinen Hyväntoivonniemi. Sen nimen on antanut varmaan joku pr-toimisto, tai ehkä nimi tulee siitä, että nyt pitää toivoa paljon hyvää! Mutta joulukuun puolivälin jälkeen olemme varmaan Kapissa ihmettelemässä paikallista joulumeininkiä. Näihin kuviin ja tunnelmiin, kuten on tapana sanoa!

Kuvat 27.10.2013