Apia, Samoa – Nukualofa, Tonga

4.–31.8.2012

Julkaistu: 29.08.2012 | Kuvat: 30.08.2012

Päivät Samoalla soljuivat lempeästi trooppisessa lämmössä. Kolmannen maailman valtioihin lukeutuva Samoa tarjosi Apiassa erinomaisen marinan, hyviä rantaravintoloita ja langattoman nettiverkon laiturille. Mitä sitten kun tämä kehitysmaa pääsee jaloilleen? Siellä kelpasi myös viettää Kapun syntymän muistojuhlaa perinteisin menoin. Mutta uudet seikkailut jo odottivat Tongan kuningaskunnassa, tuossa valaiden valtakunnassa.

Junior oli taksikuski Jumalan armosta. Hän valitsi meidät asiakkaakseen heti Apiaan saapumispäivänämme, ja piti liekan tiukalla koko viikon. Koskaan emme päässeet sataman portista ulos ilman, ettei hän olisi ollut valmiina keikalle. Pirssi oli sellainen kulahtanut Pontiac, jossa sisustan vaaleanpunainen tekoturkis yritti luoda ylellisyyden leimaa. Me arvostimme enemmän ilmastointia ja hänen rauhallista ajotapaansa. Keikkaa riitti joka päivälle; joskus saaren ympäri, joskus kaupparetkelle, joskus sukellusfirman rantaan ja aina illalla kyliltä kotiin. Taisi Junior hieman katsella myös vaalea pohjoismaista neitomallia sillä silmällä, koska Meri sai yhtenä päivänä lahjaksi CD-levyn. – Kiva saada paikallista musaa, totesi neiti ilahtuneena. Kun Melinan kajareista alkoi musa soida, selvisi totuus; 15 kansainvälistä hittiä, kaikki rakkauslauluja. Hmmm, mietti Iskä-Jukka.

Vuodet vierivät

Sitten koitti Lahjan päivä kotimaisen kalenterin mukaan. Kapu oli saanut edellisenä iltana tiukan määräyksen pysyä aamulla keulakomerossa. Tasan kello kahdeksan oveen koputettiin ja laulu alkoi; oli aika juhlia Kapun syntymän muistojuhlaa. Aamukahvipöytään oli kasattu muutamia paketteja, joita Kapu innolla rapisteli auki. Pari oli ihan Suomesta asti. Ja iltapäivällä kahvipöytään tuotiin ainakin puolen neliömetrin kokoinen kermakakku, josta riitti iloa myös parille naapuriveneelle. Junior panosti edelleen asiakassuhteiden hoitoon ja toi Kapulle lahjaksi värikkään paidan, jonka hänen äitinsä oli omin käsin ommellut. Pientä vastalahjaahan se jo vaati, ja lisäksi Junior sai kuvun täyteen kermakakkua. Illalla sataman edessä oleva italialaistyyppinen ravintola Portofino varmisti päivittäisen kaloritarpeen yliannostuksen, mutta kerranhan sitä Samoalla synttäreitä pidetään. Päivä näihin kekkereihin meni ja vähän toista toipumiseen.

Kyllä Kapun kelpaa maailmaa kiertää näillä paidoilla.

Saksan vanha siirtomaa

Samoa on nykyisin itsenäinen valtio ja perustuslaillinen kuningaskunta. Sen itäpuolella on Amerikan Samoa, joka on Yhdysvaltojen territorio, ja siksi maa käytti aiemmin nimeä Western Samoa. Ranskalainen tutkimusmatkailija de Bougainville oli ensimmäinen eurooppalainen vierailija 1766. Siis kerrankin joku muu kuin Cook. 1800-luvulla Britannia, Yhdysvallat ja Saksa väänsivät kättä siirtomaaisännyydestä ja Saksa voitti. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen valtikka siirtyi Uudelle-Seelannille, jonka alaisuudesta maa itsenäistyi vuonna 1962, ja samalla tehtiin paikallinen YYA-sopimus kiwien kanssa. Saksalainen historia näkyy edelleen Apian kaupunkikuvassa vaikka zimmer frei kyltit puuttuivat.

Samoan sankarit

Samoan tunnetuimmat henkilöt ovat olleet Robert Stevenson ja Aggie Grey. Kaikkien poikien, ja useiden reippaiden tyttöjen, lukema seikkailukirja Aarresaari on Stevensonin käsialaa. Mies vietti loppuelämänsä Samoalla ja piti tiukasti paikallisten asukkaiden puolta. Hänestä tuli Samoalla suositti tusitala – tarinankertoja. Stevenson on haudattu Apian lähelle Mt. Vaean huipulle. Ensimmäisenä yksin maailman ympäri purjehtinut Joshua Slocum rantautui myös Samoalle kesällä 1896, ja hän arvosti suuresti kirjailijan lesken kutsua vierailla tämän luona Stevensonin rakennuttamassa talossa.

Aggie aloitti vaatimattomasti myymällä jenkkisoltuille hampurilaisia toisen maailmansodan aikana ja nyt liiketoiminta sisältää hienon siirtomaatyylisen hotellin, ravintolan ja muita resortteja, ja on maan toiseksi suurin työnantaja paikallisen panimon jälkeen. Sinne mekin suuntasimme yhtenä iltana, kun luvassa oli hienon aterian lisäksi paikallista kulttuuria eli tanssia ja musiikkia sekä illan päätteeksi huima tulitanssiesitys. Onneksi se pidettiin uima-altaan reunalla. Jo itse rakennus vei vahvasti menneen maailman aikaan. Aikaan, jolloin valkoiset siirtomaaisännät vetelehtivät loisteliaissa kulisseissa ja nauttivat ikävystyneinä geeteetä keskustellen Euroopan tapahtumista. Mutta Aggie Greyn illallinen oli hieno, tanssit vuoroin villejä, vuoroin kauniita ja lopuksi tulitanssi melkein pelottava. Pakko oli miettiä, mistähän löytyy lähin palovammasairaala ja suomalaista haavanhoito-osaamista.

Samoa on kaunis saari.

Kohti Tongan kuningaskuntaa

Viikko Samoalla vierähti nopeasti ja sitten aloimme tehdä lähtöä. Vielä yksi kaasupullo piti täyttää. Taas oli Junior odottamassa. Tunti ajeltiin ympäri Apiaa, jonka jälkeen selvisi, ettei Samoalla pysty täyttämään Camping Gaz pulloa. Oli muuten ensimmäinen paikka, jossa tuli tyhjä rasti. No, vielä on kaksi täyttä jäljellä, joilla saatetaan selvitä Uuteen-Seelantiin asti. Lähtöaamuna Kapu kävi hoitamassa satamamaksut ja kirjaamassa meidät ulos Samoalta. Laiturilla pari marinan kaveria odotti Kapun määräystä irrottaa köydet. Toinen teki vielä epätoivoisen yrityksen ja pyysi Meriä jäämään Samoalle, turhaan.

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, tuuli puhalteli idästä kymmenisen metriä, turkoosi meri keinutti Melinaa. Oli puolipäivä, elokuun kymmenes, kun huvijahti kaartoi Samoan pääsaaren Upolun pohjoisreunaa länteen. Pelkkä genua keulassa takasi jo 6 – 7 solmua, joten iso sai taas vapaavahdin. Aikataululaskelma tähtäsi vajaan kolmen vuorokauden legiin, jolloin saapuisimme Tongan Vavau Groupin saarille maanantaiaamusta. Upolun saaren suoja jäi pikkuhiljaa pois ja valtameri pääsi näyttämään keinuvat muotonsa. Tuulikin kiertyi vastaisemmaksi, joten meillä alkoi pitkästä aikaa kunnon hankavastainen pamputus. Sysi pimeä meri, korkea maininki ja sekava aalto saivat nöyräksi ja ruokailu jäi harvojen huviksi. Kaksi seuraavaa vuorokautta meno jatkui samanlaisena, mutta onneksi toisen päivän iltana tuuli alkoi kiertyä myötäisemmäksi ja pian veneen liikkeet pehmenivät mukavan letkeäksi matkanteoksi. Illallinen olikin suosiossa. Vaan ennen puolta yötä se sopivasta suunnasta tuleva ja sopivan tehoinen tuuli meni epäkuntoon, ja pian pelkkä maininki keinutti venettä tuulen hiipuessa kokonaan. Tasan nollanolla Yanmar kutsuttiin apuun ja kierrokset säädettiin sopivan ETAn mukaiseksi. Hiljainen hurina nukutti vapaavahdin, mutta aamuseitsemältä kaikki istuivat kaukalossa, kun kaarsimme Vavau Groupin länsilaitaa sisään saaristoon. Ensimmäiset valaat tulivat vastaan puhallellen suihkujaan toivottaen meidät tervetulleeksi Tongan kuningaskuntaan. Vielä tunti motorointia, ja sitten kurvasimme Neiafun sataman tullilaituriin keltainen Q-lippu saalingissa hulmuten. Lokiin oli kertynyt 323 mailia 68 tuntia Apialta lähdön jälkeen.

Saunan se vaatii myös Samoalla.

Neiafun lahdella

Alle puolessa tunnissa veneessä oli käynyt sataman, tullin ja karanteenin miehet, vielä piti itse kipaista kilsan päähän immigrationin toimistoon. Terveystodistus jäi puuttumaan, kun herra terveysvirkamies oli jossain muualla virantoimituksessa, mutta sen paprun voisi hoitaa myös lähtiessä. Eli näppärästi kolmessa tunnissa melkein kaikki kunnossa. Sitten hankimme Mooringsin charterfirman kautta meille poijun, johon kiinnityimme Neiafun edustan lahdelle. Pohjassa on paljon korallia ja vettä on 30 - 40 metriä, joten kaikki pilotkirjat suosittelevat poijun vuokraamista ongelmien välttämiseksi. Hetkeä myöhemmin oli aika varmistaa lopullinen saapuminen Tongalle ja leikata muutama siivu sitruunaa lasin laidalle.

Tongan Vavau Group ja sen pääkaupunki Neiafu on koko Tongan purjehduskeskus. Vavaun alue koostuu lukuisista saarista ja suojaisista ankkurilahdista. Päivämatkat ovat sellaista saaristomeren purjehdusta eli muutamasta mailista pariinkymmeneen mailiin päivässä. Ulkoreunan riutat hoitavat veden sileäksi, joten kruisailu noilla vesillä on erittäin helppoa. Monissa ankkurilahdissa löytyy poijuja, ainakin ravintoloiden edestä.

Päivä kierreltiin kylää ja pian oli askelmerkit kohdalla. Tuolla on se paras kauppa, josta aamupäivisin voi löytyä jotain. Tuolla wifi-verkko on huono ja tuolla se toimii ajoittain. Ihmiset olivat hyväntuulisia ja kohteliaita, mutteivät mitenkään uteliaita. Turisti oli jo nähty, toista oli varmaan sata vuotta sitten.

Neiafun ankkurilahdella on hyvät poijut.

Valaita etsimässä

Pari yötä viihdyimme poijussa, mutta sitten kutkutti ajatus valaiden katselusta. Lähdimme kruisailemaan pitkin ja poikin Vavaun aluetta. Genaakkerikin sai pitkästä aikaa hommia ja tiukalla tuulikulmalla pyyhälsimme näyttävästi saarten välissä. Genaakkerin käyttömme on ollut aika varovaista, ja laiskaa. Aina jos on ollut riski saada nailonia saalingin päähän, on genaakkeri jäänyt komeroon. Ja aika usein pelkästä laiskuudesta, kun ei myöskään ole ollut mihinkään kiire. Toisaalta Karibialta lähdön jälkeen emme ole nähneet yhtään muuta venettä purjehtimassa spinnulla tai genaakkerilla. Laiskuus on siis universaali ilmiö.

Kolmisen päivää ajeltiin ympäri aluetta ja koko ajan vahdittiin silmä kovana suihkuja, mutta turhaan. Kaupalliset whale watching-veneet ajelivat ympäriinsä hintaan 270 erkkiä per henkilö luvaten 95 % todennäköisyydellä valashavaintoja. Kukahan tuonkin tilaston on tehnyt, ettei vaan markkinointiosasto.

Perjantaina palasimme Neiafun lahdelle ja noukimme tutun poijun keulaan. Illalla oli taas uusia tarinoita, kun tapasimme sy Verden miehistön Manun ja Tarjan pitkästä aikaa. He olivat purjehtineet Bora Boralta Cook saarten kautta ensin Tongan eteläpäähän maan pääkaupunkiin Nukualofaan. Sieltä olivat kääntyneet vuorostaan pohjoiskoilliseen ja saapuneet Vavaulle viikkoa ennen meitä. Mukava oli kuulla kaiken sujuneen hyvin, mitä nyt välillä oli satanut kaatamalla. Mutta niinhän meilläkin Suwarrowilla. Illallisella emme vielä tienneet minkälaiseen aamuun heräisimme lauantaina.

Se aamu oli lievästi sanoen masentava. Pilvet olivat laskeutuneet taivaalta meren pintaan, näkyvyys oli olematon, vettä vihmoi kaksin käsin ja tuulikin sai rikin värisemään. Aamiainen syötiin salongin pöydän ääressä, samoin lounas. Kirjallisuus ja elokuvat olivat illalla suosiossa. Tai siis vanhemmat herrat nauttivat kulttuurista, Meri hoiteli kylillä sosiaalisia tarpeitaan.

Sunnuntaina jatkuva sade muuttui kuuroiksi, mutta niitä tuli tasaisesti viiden minuutin välein. Herrat viihtyivät veneellä, mutta Meri tahtoi nähdä valaita ja hän lähti paikallisen sukellusfirman retkelle valasjahtiin. Rahalla saa, myös valaiden ihmettelyä ihan läheltä. Retken aikana osallistujat saivat hypätä veteen ja uida valaiden vieressä. Varmasti huima kokemus, eikä ihan turvallinen, opimme myöhemmin.

Iltapäivällä saimme suruviestin Suomesta. Melinan miehistössäkin purjehtivan Hammin äiti oli menehtynyt vakavan sairauden seurauksena. Pidimme hiljaisen hetken ystävämme Maijan muistolle; sy Walman ”amiraali” Maija oli hurmaava persoona, täynnä energiaa, iloa ja ylipursuavaa vieraanvaraisuutta.

Matka jatkuu

Maanantaiaamusta Kapu lähti tekemään lähtöselvitystä. Vaikka seuraava osoite oli saman maan eteläinen osa eli Tongatapun saari, piti täällä päässä käydä tullissa ja satamatoimistossa sekä metsästää se puuttuva terveystodistus. Satamatoimistokin oli päättänyt muuttaa pieneen omakotitaloon kilsan päähän rannasta. Katukilpiä ei ollut, eivätkä edes vastaantulijat tienneet asiasta mitään. Puolen tunnin haeskelun jälkeen paikka löytyi. Rähjäisen talon kyljessä ei ollut mitään kilpeä, mutta sisältä löytyi neljä virkailijaa, joista kahta tarvittiin rahan vastaanottoon ja kuitin tekoon. Satamatoimiston lasku viikon vierailusta Neiafun alueella oli kuusi talaa eli kolme erkkiä. Toivottavasti se ei ollut päivän ainoa kassalyönti.

Kolme tuntia myöhemmin olimme tullin laiturissa odottamassa herra terveyttä, joka olisi tulossa, kunhan ehtisi. Hän ehti kaksi tuntia myöhemmin. Vaivaista 100 talan (50 €!!) maksua vastaan meidät todettiin terveiksi, tosin vain papereiden tasolla.

Valaspuistossa

Kello 15 genua alkoi kiskoa Melinaa Vavaun saariston suojassa etelälounaaseen. Pari tuntia myöhemmin jenni vaihtui kutteriin ja silti vauhti vain parani. Riutan suojan jälkeen alkoi taas valtameri keinuttaa. Kurssi muuttui hankavastaiseksi ja keula putosi aina välillä raskaasti aallonpohjaan. Ruokailu jäi kaikilta vähän kevyeksi, kun Kapukin oli alkanut potea jotain vatsapöpöä. Aamuyöstä tuuli äkkiä heikkeni, ensin vaihdettiin genua keulaan, mutta pian vain muutaman metrin henkäys sai kääntämään Jammun avainta ja niin jatkoimme hybridinä eteenpäin. Aamulla ETA lupaili saapumista juuri illan pimetessä ja se sai suunnitelmat uusiksi. Alun perin meidän piti saapua seuraavana aamuna, mutta tällä nopeudella olisimmekin perillä kello 19 jälkeen. Koko päivän tuuli pysyi parissa metrissä ja kone ajo jatkui, mutta vastineeksi päivästä muodostui todellinen whale watching-päivä. Ensin sivulla näkyi valaan suihku, sitten toinen. Sitten toisella sivulla. Sitten takana, sitten suoraan edessä. Eikä vain suihkuja vaan isot valaat pyörivät ja löivät monimetrisillä evillään veteen niin että lämäys kaikui pitkälle. Muutama möhkäle kokeili korkeushyppyä. Aika huimalta näytti, kun tuollainen 20 tonnin painoinen otus on kokonaan ilmassa ja lämähtää sitten veteen. Pariin kertaan hiljensimme omaa vauhtia ja väistimme edessä pyöriviä otuksia. Onneksi yksikään ei halunnut tulla leikkimään Melinan kanssa. Laskimme päivän aikana tehneemme yli 70 valashavaintoa, joten nyt on ainakin sitä ohjelma ollut runsaasti.

Tongan vesillä on paljon valaita.

Tarkkaa ajoa perille

Auringon laskiessa matkaa oli jäljellä yhdeksän mailia eli puolitoista tuntia. Taivas alkoi tummua ja valon kajo hiipui pois. Veneen molemmat plotterit olivat päällä ja koko ajan suoritimme eyeball navigointia pimenevässä illassa. Gps-paikannus on ilman muuta tarkka, mutta saarten ja riuttojen sijainti kartalla ei aina vastaa todellisuutta. Vavaun alueella toisen plotterin mukaan ajoimme reilusti parin riutan ja yhden saaren yli. Tutkakin oli päällä, jolla varmistimme saarten ja joidenkin merimerkkien sijainnin, mutta vedenalaisten riuttojen paikkaa ei voi nähdä kuin hyvässä valossa veden väristä. Täydellisen pimeyden jo laskeuduttua hiivimme kahden riutan välistä ankkuriin toisen taakse. Vettä oli melkein 30 metriä, mutta nythän meillä ketjua riittää. Kun 80 metriä kettinkiä oli ulkona ja pito tarkistettu, oli aika sammuttaa kone. Sataman ja kaupungin valot näkyivät puolen mailin päässä. Olimme matkanneet reilut 170 mailia 27 tunnissa. Jukka ja Meri nauttivat kunnon aterian, Kapu kupin teetä.

Nukualofan satamaan

Aamupalan jälkeen kurvasimme satama-altaaseen, jonka kulmassa taksikuski jo huitoi ohjeita. Pyysi meitä kiinnittymään suoraan satama-altaan aallonmurtajan reunaan. Täällä se tarkoittaa sitä Välimeren-mallia, jossa keulasta lasketaan ankkuri, ja sitten peruutetaan aallonmurtajaa kohti noin 10 metrin päähän vallista. Sitten jollalla viedään rannan pollareihin peräkulmista köydet, jotka veneestä säädetään sopivalle kireydelle ankkurin kanssa. Nyt oli melkein tyyntä, joten homma hoitui vaivatta. Kovassa sivutuulessa kuvio onkin aika kinkkinen ilman runsasta miehistöä. Uudet 360 astetta pyörivät vetolaitteet ovat aika kova juttu näissä kuvioissa.

Tulli löytyi vieressä olevan konttisataman keskeltä ja alle tunnissa kaikki oli valmista. Tosin Melinan asiakirjanipusta puuttui yksi lomake, jota Kapu ei ollut saanut lähtiessä Vavaulta. Ei kuitenkaan tarvinnut lähteä takaisin hakemaan.

Satama-allas ei ollut mitenkään ihastuttava. Altaassa oli ennestään yksi jenkkivene ja pari pientä paikallista purtta. Vastaavasti runsaasti rähjäisiä ja ruosteisia kalastusaluksia, joista osa oli jo puoliksi uponnut. Pari yhteysalusta kurvaili sameavetisessä altaassa, johon paikalliset laskivat verkkojaan. Toivottavasti sitä kalaa ei myydä torilla turistille. Silti paikalliset kakrut pulikoivat rannassa, mutta niinhän ne aina.

Tongan Vavau Group on oiva kruisailualue.

Turistina Tongalla

Iltapäivällä teimme ekan kävelyretken kylille eli maan pääkaupunkiin Nukualofaan. Satama on parin kolmen kilsan päässä keskustasta, joten hyvä reippailu siitä tuli. Yleisilme oli vilkas, ja vähän sottaisa. Tuntuu siltä, että kaiken roskan voi heittää luontoon ja kadulle. Toisaalta yhtään roskakoria ei kyllä näkynyt, joten taas voi pohtia syyn ja seurauksen vuorovaikutusta. Liikennettä oli paljon. Monet autot olivat elinkaarensa väärältä puolelta eli näyttivät romuttamolta palautetuilta. Ihmiset olivat eloisia ja iloisen oloisia. Mikäs täällä ollessa, kuningas Tupou V:n onnellisessa valtakunnassa. Kunkun linna oli vähän kuin Seurasaaren kesäravintola, tosin 10 kertaa isompi. Mutta sellainen kauniilla puuleikkauksilla koristeltu valkoinen talo, jossa oli tietysti punainen katto. Eli Tongan lipun värit. Virallisesti kuninkaallinen palatsi edustaa Victorian ajan arkkitehtuuria.

Tonga koostuu 170 saaresta, joista 36 on asuttuja. Ensimmäiset asukkaat tulivat jo noin 3000 vuotta sitten ja koko Polynesian alueella Tonga on ainoa valtakunta, joka on onnistunut pysymään itsenäisenä siirtomaavuosisatojen aikana. Tongalaiset pitävätkin itseään ja kuninkaallista perhettä ainutlaatuisina Tyynenmeren alueella. Koko Polynesian asutuksen katsotaan levinneen Tongalta Samoan kautta yli suunnattoman suuren Pacificin. Kapteeni James Cook antoi Tongan saarille vuonna 1773 nimen ”Friendly Islands”, mutta hän ei ollut ensimmäinen täälläkään. Hollantilainen tutkimusmatkailija Abel Tasman astui Tongatapulle jo 130 vuotta aiemmin. Mies on toki tunnetumpi Australian eteläpuolella olevasta Tasmanian saaresta.

Tongatapun kiertelyä

Kapu alkoi potea yhä pahemmin vatsaansa ja siirtyi pelkkään tee-ruokintaan, joskus sentään korpun kanssa. Useaan kertaan päivässä tuli mieleen juttu parhaasta asiasta mitä Egyptistä voi tuoda. Jukka ja Meri kiertelivät kylillä ja löysivät mukavia iltaravintoloita. Yhtenä päivänä Jukka kurvasi aallonmurtajalle valkoisella isolla Toyota Grand Mk II:lla. Noin viisi metriä pitkä limousin, jonka parhaat vuodet olivat olleet 170.000 km sitten joskus 1900-luvun lopulla. Vuokraamon hinta oli vain 25 euroa päivä eikä firma vaatinut erillistä paikallista ajokorttia, joka täällä pitäisi lunastaa ministeriön tiskiltä 30 €:lla. Nyt vain piti välttää poliisia. Kapukin kömpi kyytiin Imodiumit mahassa ja niin lähdettiin Tongatapun saarta ja sen nähtävyyksiä ihmettelemään. Oli luolaa siellä ja täällä, hienoja toki molemmat. Oli hienoja rantamaisemia ja taas löytyi paikka, johon Cook oli rantautunut kolmannella reissullaan 1777. Tietysti se paikallinen Stonehenge piti nähdä; kuka ja miksi senkin oli kasannut? Samat kysymykset ovat ilmassa Englannissakin.

Nukualofaan palatessa oli tien varressa poliisi tutkan kanssa ja niinhän sitä pollarin käsi heilahti, ja Jukka kaartoi pientareelle. Tutkan näytössä oli lukema 57. Hetki sitä vaihdettiin ajatuksia; me lähinnä kyselimme mikä se on nopeusrajoitus tässä maassa kaupunkialueella, kun ei ole liikennemerkkejä nähty. Aikansa saarnattuaan pollari pyysi ajokorttia, sitä joka oli jäänyt hankkimatta. Jukka löi finskikortin käteen ja odotti hiljaa. Poliisi katsoi korttia ja jäi odottamaan. Vasta myöhemmin meille selvisi mitä poliisi odotti. Odotti kympin seteliä, mutta mistäs sitä ulkomaalainen rehellinen suomalainen sitä tiesi. Lopulta pollari luovutti Jukan kortin ja ilmoitti antavansa varoituksen.. - Samaa mieltä, kyllä tästä varoitus pitää antaa, nyökyttelimme kaikki. Kuski esitti nöyrää ja lupasi kätkeä varoituksen sydämeensä ja tutkiskella sitä aina silloin tällöin. Palasimme liikennevirtaan ja olimme oppineet sen, että näilläkin latitudeilla on syytä noudattaa liikennesääntöjä. Samana iltana Jukka joutui vielä puhallusratsiaan palatessaan Merin kanssa illalliselta. Mutta silloinkin suomipoika selvisi puhaltamalla nollat, Kapun suureksi ihmeeksi.

Lauantaina Meri painui scubailemaan paikallisen sukellusfirman kanssa ja Kapu ja Jukka lähtivät ajelemaan saaren länsipäähän. Tiet olivat kovien sateiden seurauksena aikamoisessa kunnossa. Vähän kuin routavaurioiset hiekkatiet Hausjärvellä. Madalletulla alustalla oleva pirssi ei oikein uinut niissä vesissä ja pari kertaa oli pakko kääntyä ympäri, vain Lantikalla olisi ollut mahdollista jatkaa. Hautajaiskulkue tuli yhdessä mutkassa vastaan edessään iso torvisoittokunta. Musiikki ei ollut kovin harrasta, päinvastoin, mutta siinä se arkku kulki saattoväen kanssa orkan takana, eikä kukaan näyttänyt erityisen murheelliselta. Paikalliset hautuumaat ovatkin aika erilaisia. Niistä löytyy jos jonkinlaista rakennelmaa ja pystiä. Ja aina paljon kukkia ja värikkäitä koristeita. Tongalaiset ovat erittäin uskonnollisia ja kirkon valta on suuri. Pukeutuminen on hyvin säädyllistä ja sitä edellytetään myös turistilta. Meri saikin kaivaa pitkään laukkuaan, ennen kuin löysi riittävän peittävät retongit lähtiessään sunnuntaina Jukan kanssa aamukirkkoon.

Merin ja Jukan yhteistä laatuaikaa.

Meri kotiin ja Försti tulossa

Merin pesti päättyi Tongatapulle ja sieltä alkoi pitkä lento Uuden-Seelannin ja Singaporen kautta kotiin. Kapulle ja Jukalle jää muutama päivä aikaa laittaa alus viimeisen päälle tip-top kuntoon, onhan itse Försti astumassa taas laivaan. Syyskuun ajan kruisailemme Tongan vesillä ja palaamme ainakin Haapai Groupin alueelle, ehkä myös uudestaan Vavau Groupille. Lokakuun alkupäässä kokka kääntyy takaisin etelälounaaseen kohti Uuden-Seelannin rantaa, jonne on reilun viikon matka. Mutta sitä ennen ehdimme viihtyä vielä kuukauden täällä valaiden valtakunnassa.

Kuvat 4.8.2012 – 31.8.2012