St.Martin – British Virgin Islands – Jamaica – Panama

1.2.2012 – 26.2.2012

Julkaistu: 27.02.2012

Nyt Melina on ollut määräaikaishuollossa. Pohjassa on uudet antifoulingit, kyljet kiiltävät, sinkit vaihdettu ja muutkin isommat ja pienemmät hommat tehty. Huvijahti on näillä eväillä valmis jatkamaan matkaa. Pikku Antillien saariketju jäi taakse ja matka kohti Panaman kanavaa alkoi. Muutama saari käytiin katsastamassa matkan varrella, muuten matka jatkui tuttua latua - Karibian meren saaret mereltä nähtynä. Jamaica oli positiivinen yllätys, mutta Panaman byrokratia ja pitkä odotus kanavalle pääsyyn sai harmituksen pintaan.

Kapu ihasteli telakan väen kanssa Melinan pohjaa, kun paatti nostettiin ylös Polybat Caraibesin telakalla tammikuun lopussa. Hyvin oli Interin Micron Extra torjunut kasvillisuutta. Alus oli telakalla ylhäällä neljä päivää ja saman verran telakan laiturissa. Siinä ajassa Kapu sai jopa veskien pumput vaihdettua uusiin ja asennettua uuden manuaalisen merivesipumpun pentryyn. Telakalla kaikki hoitui nuottien mukaan ja palvelu oli erinomainen. Omistajapari kiersi parin päivän verran saarta etsien Melinaan uutta Camping Gaz pulloa, kun kaikki olivat saarelta loppuneet. Ja löysivät. Polybat Caraibes on luotettava, ystävällinen ja kohtuuhintainen. Melina suosittelee!

Uusi miehistö astui kannelle

Kaunis iltapäiväaurinko porotti kuumasti, kun taksi toi lentokentältä Pekan ja Mervin helmikuun ekana sunnuntaina. Matkassa oli vain pari pientä WB-Sailsin hienosta purjematskusta tekemää kassia. Yhtä hienoja kuin sy Vivienin purjeet.

Reilu päivä saatiin katsella Marigotin ihmeitä. Marinan laituriin oli myös tullut maailman suurin, 145-jalkainen, luksuskatamaraani. Hemispheren chartraushinta oli 250.000 taalaa viikossa, jos nyt joku haluaa kokeilla millaista on purjehtia toisen kerroksen väen kanssa.

145-jalkainen Hemisphere on maailman suurin luksuskatamaraani.

Matka jatkuu länteen

Helmikuun seitsemäs päivä valkeni kauniina ja kuumana. Aamupäivällä hoidettiin viimeiset bunkraukset ja kello 15 Pekka painoi ankkurivinssin ylös -näppäintä. Oli aika lähteä British Virgin Islandsin Tortolaan. Edessä oli noin 100 mailin legi länteen ja laskimme tulevamme perille aamun valjetessa. Keulaan levitettiin hanhensiivet kahdella puomilla ja iso sai vapaata. Itäinen pasaati hönki 10 – 15 metriä sekunnissa ja puuskissa 17 – 18 ms. Melina söi aaltoja hanakasti 8 solmua lasissa, joten illan pimetessä Kapu määräsi reivauksen, jotta emme tulisi aamuyöllä pimeimpään aikaan perille. Kokenut kilpapurjehtija Pekka vähän ihmetteli tilannetta. Nopeuden tietoinen vähentäminen ei ollut hänelle tuttua. Lisääminen kyllä. Atlantin swelli möyrysi koillisesta ja pinta-aalto idästä, joten Melina keinui siihen malliin, että miehistö ei meinannut punkassa pysyä.

British Virgin Islands

Aamun kajossa pujahdimme Neitsytsaarten vesiin ja kello 9 kiinnityimme BVI:n Tortolan pääkaupungin Road Townin rantaan. Valitsimme Village Cay Marinan, josta löytyi hyvä paikka hetkessä. Paperityöt marinassa sujuivat näppärästi, mutta sen jälkeen Kapu sai lampsia kilsan sinne ja tänne. Lomakkeita taas täytettiin kaksin käsin ja leimoja tuli varmaan puolitusinaa. Erilaista polettipaitaa istui vastapäätä neljässä komerossa, joita kierrettiin edestakaisin. No, ennen lounasaikaa kaikki oli taas kunnossa, mutta vaati se yhden rauhoittavan geeteen.

Road Town ei mahdu ”1000 viehättävää kaupunkia maailmassa” -listalle, mutta muutama Pina Colada sai senkin näyttämään siedettävältä. Seuraavana aamuna nostimme kytkintä ja annoimme genuan kiskoa meidät Sir Francis Drake Chanelin yli Peter Islandin reunaan ankkuriin. Nyt maistui uinti kirkkaassa, vihreässä, 30-asteisessa vedessä. Iltapäivällä jatkoimme vielä toiset neljä mailia Norman Islandin kuuluisaan lahteen. The Bight on aikoinaan ollut Karibian merirosvojen tukikohta ja poikien seikkailukirja Aarresaaren esikuvana. Länsilaidan luoliin on haudattu merirosvojen keräämiä aarteita, joita etsimme syvältä luolien perukoilta, turhaan. Mutta pojilla oli kivaa.

Pekka ja Mervi merirosvojen jäljillä BVI:lla.

Kohti Jamaicaa

Seuraavana aamuna ruvettiin tositoimiin. Tasan yhdeksältä ankkurikettinki kolisi keulassa ja Melina otti suunnan kohti Jamaicaa. Edessä oli noin 700 merimailin matka länteen. Amerikan Ahvenanmaa, Puerto Rico, jätettiin ensin styrpuuriin. Pitkästä aikaa ajettiin täydellä isolla ja genualla ja mainiolla 120 asteen apparenttikulmalla. Windpilot tuuliperäsin sai ohjailuvuoron. Taas oli uutta miehistöä kannella ihastelemassa härvelin toimintaa. Illan pimetessä iso laskettiin alas ja keulaan ladattiin taas kahdella puomilla genua ja kutteri. Tuulikulma oli kääntynyt ihan myötäiseksi, mutta täysplatti ei ole mikään ongelma, kun iso on alhaalla. Keulapurjeet vetävät +/- 30 asteen kulmilla platista, joten meno oli vallan vaivatonta. Miehistön tehtävä oli vahtia eli tarkkailla tilannetta ja muuta liikennettä yhteentörmäyksen välttämiseksi. Homma oli aika kevyttä. Kerran vuorokaudessa näkyi laiva. Koko matkan aikana ei yhtään venettä.

Ensimmäinen vuorokausi tarjosi kuuden solmun keskinopeuden, mutta sen jälkeen tuuli alkoi hyytyä. Vaihdoimme peliin ison ja genaakkerin, joilla vielä saatiin viitisen solmua vauhtia. Puolen yön maissa piti luovuttaa vauhdin tippuessa alle kolmen solmun. Seilit pantiin kasaan ja Yanmar pärähti päälle. Toisen vuorokauden täyttyessä matkaa oli tehty lisää vain 121 mailia. Plussapuolelle jäi aika tasainen meri ja hieno kuutamo.

Dominikaaninen Tasavalta näkyi heikosti pohjoispuolella, kun Melina jyskytti koneella tyyntä veden pintaa. Se toi delfiinejä leikkimään keula-aaltoon, joka sai Mervin ja Pekan innoissaan kannelle. Sen jälkeen delfiinit vierailivatkin päivittäin. Ajoimme vahdissa kolmen tunnin jaksoja kukin vuorollaan, joten uniaikaa jäi vallan reilusti. Mervi ja Pekka vastasivat pentrystä suvereenisesti. Kapulla ei ollut sinne paljon asiaa, joskus sentään pääsi tiskipaljun reunaan.

Haitin eteläpuolella pääsimme taas hetken seilaamaan, sitten motoroimaan, sitten seilaamaan. Ja väliin hybridiä, jolloin kone avusti purjehdusta tai päinvastoin. Eli hyvin vaihtelevaa menoa. Yöllä useampi kuuro pyyhkäisi yli hoitaen kannen huuhtelun. Sadekuurot olivat ajoittain aika rankkoja, joten laskimme verannan seinät alas ja nautimme illallista ulkopöydässä kuivassa kaukalossa. Muutama yö oli umpipimeä pilvien peittäessä kaiken taivaanvalon. Tutkalla silmäiltiin silloin tällöin ympäröivää merialuetta, jossa ei ollut mitään. Tai ehkä se laiva päivässä.

Matkapurjehdusta Jamaicalle.

Vastavirta hidasti matkaa

Tuuli virisi aina hetkeksi ja suunta vaihteli koillisen ja kaakon välillä. Vastainen virta oli myös alkanut viedä nopeutta ja parin päivän ajan SOG oli 1 – 2 solmua lokinopeutta pienempi. Hyvä, että saatiin kasaan 120 mailia vuorokaudessa. Haitin lounaiskulmassa saimme hetken seilata, mutta kohta taas Yanmar lauloi. Vastavirtakin nousi kahteen solmuun, laiska maininki vyöryi koillisesta ja pinta-aalto vaihteeksi idästä. Sellaista keikkuvan kiemurtelevaa menoa, mutta mentävä oli.

Viidennen vuorokauden täyttyessä tuuli alkoi palata normitasolle; E 8-10 metriä sekunnissa. Pasaati oli palannut. Päätimme nykäistä ison alas ja laittaa genuan ja kutterin puomeilla vetoon. Yhtäkkiä ison takakulma hulmusi vapaana irti puomista. Syykin selvisi heti. Rullapuomissa oleva purjeen takakulman kiinnityshela oli rikkoutunut ja purje pääsi irti puomista. Saimme sen aika vaivatta laskettua ja viikattua puomin päälle. Rannassa sitten selvitettäisiin korjausmalli. Keulapurjeet kiskoivat mainiosti ja puolen päivän aikaan Jamaican korkeat vuoret alkoivat näkyä. Iltapäivän lopulla kurvasimme saaren koilliskulmassa olevan Port Antonion lahteen ja siellä Errol Flynn Marinaan. Olimme varanneet paikan etukäteen ja ilmoitimme saapumisesta VHF:llä sataman suulla. Laiturilla meitä jo odotettiin ja kohta Melina oli tukevasti kiinni hyvässä aisapaikassa viidellä köydellä. Lokissa oli tasan 700 meripeninkulmaa, johon kului 5 vuorokautta ja 7 tuntia. Miehistö oli legin jälkeen ihan täydessä iskussa. Nukkunut riittävästi, käynyt päivittäin suihkussa, syönyt runsaasti ja terveellisesti aina kun vahtilistassa oli merkintä ruokailusta. Lisäksi sivistänyt itseään runsaalla määrällä kioskikirjallisuutta, pelannut Trivialia pakkaa vastaan hyvällä menestyksellä. Ja pojat vielä harjoittaneet lauleskelua, josta Mervi antoi melkein myönteistä palautetta. Taas oli matka sujunut miellyttävästi ja helposti, vaikka tuulen kanssa olikin pientä erimielisyyttä.

Port Antonio

Port Antonion kaupunki oli sellainen pittoreskityyppinen. Illan valossa melkein viehättävä, päivän valossa aikamoinen slummi. Paikalliset tuntuivat pitävän jalkakäytävää olohuoneena iltaisin. Vähän oli sellainen hulju olo, kun lampsimme pimeässä pitkin kaupungin katuja. Muutama tyyppi yritti vähän kulkea perässä, mutta kun Mervi ilmoitti napakasti meillä kaiken olevan kunnossa ja pojatkin kävelivät rinta rottingilla, niin saimme olla rauhassa.

Paikalliset palvelut kelpasivat

Kohteliaasti käyttäytyvä tumma kaveri oli jo tuloiltana käynyt tarjoamassa erilaisia veneen huoltopalveluita. Päivän valossa hän heti huomasi, että veneen jotkut metallipinnat olivat sieltä täältä ruostetäplien peitossa, ja että ruffin reuna tarvitsisi uuden vahauksen. Oli ihan oikeassa. Juuri nuo kaksi asiaa pitäisi saada kuntoon, ennen kuin Försti taas saapuu kannelle Panamassa. Hänhän ne on yleensä hoitanut kiiltäviksi. Pienen kaupallisen neuvottelun jälkeen John Hulk ja kaverinsa Presley saivat tilin. Koko päivän kaverit ahkeroivat ja lopputulos oli parempi kuin hyvä, suorastaan erinomainen. Kyllä nyt Kapu saa irtopisteitä, kun ei Förstin tarvitse aloittaa luutun kanssa.

Presley McKenzie ja John Hulk saivat Melinan kiiltämään.

Pienen vinkin jälkeen tummat pojat vielä lauloivat Merville, ihan kuin Pekka ja Kapu aamulla. Olihan Mervin syntymäpäivä. Pekan lahja oli sentasoinen, että kelpais varmaan joka daamille. Illalla vietettiin sellainen salainen illallinen The Best Kept Secret ravintolassa. Olimme aika eksoottisen mestan ainoat asiakkaat. Kaikkea se Pekka oli järjestänyt.

Evoduunia

Aamulla Mervi ja Pekka suuntasivat kylille bunkraamaan venettä ja Kapu jäi asentamaan veneen kaappeihin ovilinkkuja. Ilman niitä pystysaranoidut ovet ovat heiluvat holtittomasti veneen keinuessa aallokossa. Parin koeoven jälkeen Kapulle syntyi vakaumus. Veneen kaikkiin kaapinoviin pitää saada tällaiset. Eli työt eivät ihan äkkiä lopu. Iso kiitos Janille ja Jarmolle Suomeen, jotka olivat löytäneet oivan ratkaisun ongelmaan. Vähemmän kiitoksia suunnittelijalle, joka on kaapit piirtänyt.

Vaikeita valintoja

Viimeisen illan Jamaicalla vietimme upouudessa raflassa. Puolen tunnin taksimatka vei meidät Blue Lagoon hotelliravintolaan. Paikkaa oli rakennettu 10 vuotta ja nyt oli sitten raflan avajaiset. Meillä oli oikein pöytävaraus. Sen toisen täytti joku paikallinen seurue. Hotellipuolella oli seitsemän erillistaloa plus valtava vastaanottotila ravintoloineen ja baareineen. Nopea laskelma osoitti, että talossa on tyypillisesti alle 20 maksavaa asukasta päivässä. Infra ympärillä vastasi sellaista 200-paikkaista, joten taitaa täällä olla eri oppikirjat kuin Suomen kauppakorkeassa. Tarjoilun taso oli aika hapuilevaa, mutta hymyssä riitti. Myös meillä, kun piti valita paikallinen jälkiruokadrinksu. Kumpi? Ottaako ”Oral sex on the beach” or “Pink Pussycat”? That is the question, olisi varmaan Hamletkin pohtinut. Me otimme molemmat. Illan päätteeksi tuttu taksikuski sai melkein orkut, kun sai koskettaa Mika Häkkisen sukulaista, Merviä.

Kohti Panamaa

Aamulla tankkasimme vettä ja dieseliä tankit täyteen. Komeroissa oli ruokaa vaikka muille jakaa ja meillä taas kova into päästä merelle. Kiersimme saaren itäpään koneella jyskyttäen ja pintaverkkoja kierrellen. Niissä ei ollut tietenkään mitään näkyviä merkkejä. Sitten saimme suoran kurssin Panamaan ja latasimme ison ja genuan töihin. Tuuliperäsin pantiin ruorimieheksi ja vahti kaivoi esille uuden kirjan. Vesikone teki keulatankin täyteen Kapun kirkasta ja edessä oli noin 600 mailia Karibian meren tumman sinistä vettä. Pilvetön yötaivas oli huiman hieno. Kuu oli vapaavahdissa, joten oman aurinkomme planeetat oli pantu katuvaloiksi. Venus ja Jupiter olivat läntisellä taivaalla ja Mars itäisellä. Kaikki tämä selvisi vaivatta, kun Pekka kaivoi iPadin kannelle ja avasi Star Map -ohjelman ja käänteli iPadia kohti taivasta. Käsittämättömän hieno sovellus, ja vielä ilmainen. Ja ne maailman merikartat, jotka saa iPadiin ihan pilkkahintaan. Sitä sopii vähän ihmetellä monestakin syystä.

Neljän vuorokauden matka Panamaan.

Nautinnollista purjehdusta

Eka vuorokausi nakutti lokiin 152 mailia ja toinen 171 nm. Ykkösreivattu iso ja genua tarjosivat seitsemän solmun vauhdin 120 asteen apparenttikulmalla. Voiko olla enää helpompaa menoa? Vahdit pyörivät ja herkulliset hetket kolmesti päivässä keräsivät miehistön ulkopöydän ääreen. Kirjastonhoitaja oli melkein ylityöllistetty ja vahti alityöllistetty. Ei yhtään venettä ja se laiva päivässä oli perustahti.

Kolmannen vuorokauden saldo oli 154 nauticalia, joten nyt piti taas panna jarrut päälle, jotta saapuisimme Panamaan vasta seuraavan aamun valjetessa. Iso tiputettiin alas ja pelkkä reivattu genua kiskoi Melinaa viiden solmun vauhdilla eteenpäin. Päivän ohjelma koostui kirjallisuusmatineasta, laulusessiosta, visailusta ja herkuttelusta. Mervi pystyi taikomaan päivästä toiseen aina uusia herkkuja, joissa kalorit ja hivenaineet olivat kohdallaan. Kapukin on syönyt hedelmiä kaksin käsin ja oppinut juomaan espressoa. Ihan alkaa olla italiaano olo, va bene!

Neljäs vuorokausi valkeni nopeasti kirkkaaksi päiväksi. Matkaa oli jäljellä vain kymmenisen mailia ja laivojen määrä moninkertaistui merellä. Ankkurissa lojui noin 50 rahtilaivaa, joiden välistä pujottelimme ison aallonmurtajan aukosta tyyneen veteen ja kaarsimme suojaiseen Shelter Bay Marinaan. VHF vastasi heti ja saimme ohjeet ajaa marinan perukalle, laituri E, paikka 44.

Pyhän Byrokratiuksen kotimaassa

Marinan toimistossa homma hoitui vartissa. Vain kaksi tiskiä, joissa erittäin ystävälliset ja avuliaat kaverit saivat aikaan mielikuvan homman helppoudesta. Se mielikuva oli tosin väärä. Olimme etukäteen tehneet diilin kanava-agentti Erickin kanssa, joka hoitaisi koko Panaman kanavan läpiajoon liittyvän paperisodan. Erick hyppäsi Melinan kannelle jo aamupäivällä ja antoi ohjeita miten maahantulo muodollisuudet tulisi hoitaa. Ne eivät olleet ihan yksinkertaiset. Ongelma oli myös kansallinen vapaapäivä, joka päättyisi vasta iltapäivällä, joten homma voi siirtyä seuraavaan päivään.

Port Officen sivutoimisto Shelter Bayssä pysyi kiinni koko päivän, joten seuraavana aamuna lähdimme koko porukalla bussilla Colonin kaupunkiin etsimään satamatoimistoa, jonka jälkeen tulisi mennä immigration officeen. Hyppäsimme busasta pois kuskin ohjeen mukaan ja aloimme etsiä taksia. Se oli sinällään helppoa, koska yli puolet kaikista autoista oli keltaisia takseja. Me olimme saaneet aikamoiset ukaasit siitä, että Colonissa ei pidä kulkea jalkaisin, ei päivällä eikä yöllä. Se on oikeasti aika vaarallinen paikka. Siltä se myös näytti. Taksi heitti meidät ensin väärään paikkaan, sitten seuraavaan väärään ja sitten taas väärään. Vaihdoimme taksia ja nyt kuskina oleva Mr. Rommell puhui englantia ja tiesi mitä etsimme. Hän tuli jopa mukaan toimistoon hoitamaan keskustelua espanjaksi. Ja siinä sivussa viihdytti toimiston naisia ihan kadehdittavalla taidolla. Nyt löytyi oikea toimisto, Port office, jossa tehtiin parissa huoneessa tusinan verran papereita. Tunnissa kaikki tuntui olevan valmista ja ajelimme kaupungin (lue slummin) läpi immigration officeen, joka löytyi yhden talon kolmannesta kerroksesta. Missään ei ollut mitään kilpiä, jotka olisivat ohjanneet satunnaista kulkijaa oikeaan osoitteeseen. Perinnetieto taitaa olla täällä vahvassa asemassa, onneksi Rommell oli syntynyt ja asunut koko ikänsä Colonissa.

Kapu tulosti 50 sivua paperia maahantuloa varten.

Jonoon vaan

Immigration oli täynnä ihmisiä, jotka odottivat jotain. Istuimme jonon päähän ja ihmettelimme menoa noin tunnin. Tällaista elämä oli varmaan Albaniassa 50 vuotta sitten. Vihdoin oli vuoromme. Kapu latasi tiskille kaikki mahdolliset paperit ja hymyili punatukalle rohkaisevasti. Turhaan. ”Missä ovat passien leimat ja leimatut miehistöluettelot?” Taksikuski käänsi tarinaa suuntaan ja toiseen, mutta mikään ei auttanut.

Meidän piti lähteä takaisin Port Officeen hakemaan puuttuneita leimoja. Puolen tunnin päästä selvisi, että ko. virkailija oli nyt siirtynyt Shelter Bayn toimipisteeseen. Siis takaisin veneelle, jonne oli 40 minuutin ajo. Matkalla sinne ylitetään Panaman kanava, jossa tietysti meni laiva ja tie oli poikki puolisen tuntia. Perillä odotti täysi toimisto väkeä, ei muuta kuin jonon jatkoksi. Taas puolisen tuntia ja sitten saimme passeihin ja miehistöluetteloihin leimat. Sitten takaisin stadiin, taas oli laiva kanavassa ja tie poikki. Pari tuntia edellisen käynnin jälkeen olimme taas punatukan edessä tiskillä. Jonossa oli pari veneellistä seiloreita, mutta pöytä puhdistui kerralla, kun heille selvisi, että myös heiltä puuttuivat leimat passeista. Aika vihaista väkeä lähti toiselle puolelle kaupunkia taksilla. Täällä ei tosiaan kävellä kaupungilla.

Sormenjäljet kaikilta

Epäluuloinen punatukka kävi huolella läpi kaikki paprut. Meillä oli myös pari passivalokuvaa koko miehistöstä, jotka tarvittiin yhteen papruun. Sen kulmaan piti vielä antaa peukalosta sormenjälki. Kapulla oli myös yhteensä 10 kopiota passeista, alustodistuksesta ja miehistöluettelosta. Leimoja siellä ja täällä. Nyt alkoi kelvata, mutta sitten toimiston peecee meni pimeäksi. Homma jatkui käsipelillä. Välillä tuli kuitti, joka piti käydä maksamassa naapurihuoneessa ja sitten takaisin leimatun kuitin kanssa. Taas otettiin kopioita, sitten nuoltiin leimamerkkejä, jotka liimattiin passiin. Tunnissa saatiin kaikki kuntoon ja punatukka käski selvin sanoin meidän poistua hänen silmistään. Tottelimme ilomielin.

Kapu on matkan varrella muutamankin kerran kuvannut eri maiden byrokratiaa, mutta vasta nyt ymmärtää mikä on Pyhän Byrokratiuksen kotimaa. Panama on kyllä kaiken huippu. Koko prosessin hoitamiseen meni 8 tuntia ja koko miehistön piti olla matkassa. Sääliksi kävi lapsiperheitä, joiden ipanat itkivät tylsyyttään ja nälkäänsä. Onneksi meillä oli englantia puhuva taksikuski Rommell, joka tiesi miten homma toimii. Hän jopa patisti joitakin virkailijoita vauhtiin ja muutenkin piti yllä hyvää tuulta, kun Melinan miehistöllä meinasi vähän keittää.

Kanavalla ruuhkaa

Juuri kun huokaisimme tyytyväisenä kylmä geetee edessä, tuli kylmää vettä niskaan. Kanava-agentti ilmoitti, että maanantaiksi ajoitettu kanava transit siirtyy eteenpäin melkein viikon. Piti ottaa toinen geetee. Veneen kanavamittauskin piti olla jo edellisenä päivänä, mutta uudet rahtilaivat veivät mittamiesten ajan. Niin ne isot laivat täällä jyrää pienet veneet. Epätietoisuus läpiajon ajankohdasta alkoi painaa enemmänkin. Pekka ja Mervi lentävät Panama Citystä kotiin lauantaiaamusta ja uusi miehistö tulee perjantaiaamuna. Siten meidän pitäisi päästä matkaan täältä viimeistään torstaina, mutta tätä kirjoittaessa asiasta ei ole mitään tietoa. Huonoimmillaan voimme joutua odottamaan vielä viikon verran, tai jopa enemmän. Tosin markkinatalous toimii täälläkin. Kun lyö 3.000 taalaa pöytään, löytyy kanavasta heti tilaa. Kapulta ei löytynyt.

Kanava-agentti Erick Galvez hoiti kanavan paperityöt.

Panaman ilot ja surut

Panama on ollut ristiriitainen kokemus. Colonin kaupunki on surkein näyte, mitä Kapu on koskaan nähnyt. Maan byrokratia on ihan tajuttoman monimutkainen ja hankala satunnaiselle matkaajalle. Toisaalta useimmat ihmiset ovat olleet erittäin ystävällisiä ja avuliaita. Shelter Bay Marina on oivallinen paikka. Erittäin suojainen, hyvät palvelut, erinomainen ravintola. Oma uima-allas, kuntosali ja muuta pientä kivaa. Kapu ja Pekka vetivätkin Satujumppapaidat päälle yhtenä tiistaiaamuna ja sitten oli kivaa, ihan kuin Esport Centerissä. Kyllä täällä viihtyy, mutta kun mieli halajaa sinne Pacificin puolelle. Jonain päivänä lähdemme sinne suurin odotuksin.

Pekka ja Kapu olivat Satujumpassa tiistaiaamuna.

Kiitos Pekka ja Mervi

Mervin ja Pekan kanssa on kolme viikkoa seilattu yhdessä. Taakse on jäänyt 1400 merimailia Karibian merta. Ja 1400 merimailia kivaa yhdessä seilaamisen iloa. Siihen on mahtunut monenmoista herkkua, sekä merellä että maissa, kannella ja ruokapöydällä. On se niin kiva, että on tällaisia ystäviä, joiden kanssa voi jakaa purjehduksen iloa.

Kuvat 1.2.-26.2.2012