Le Marin, Martinique, Karibia – Marigot Bay, St.Martin, Karibia

9.12.2011 – 9.1.2012

Julkaistu: 11.01.2012 | Päivitetty: 12.01.2012

Karibian purjehdus on päässyt täyteen vauhtiin. Jos nyt vauhdista voi puhua, kun kuukaudessa on kelattu 430 mailia lokiin. Sama matka meni Atlantilla kolmessa vuorokaudessa. Mutta nyt onkin ollut todellisen lomapurjehduksen aika, jossa kilpikonnien ja värillisten kalojen kanssa pulikointi on vienyt varmaan kolmanneksen ajasta. Toisen kolmanneksen ajasta on vienyt rannoilla ja saarissa pällistely. Miten erilaisia Karibian saaret ovatkaan? Miten todellinen köyhyys ja ääretön rikkaus asuvat vierekkäin? Ja miten maailmassa voi olla sellainen määrä supermegajahteja?

Kolme päivää satamassa riitti. Paatti oli taas putsplank ja tankit täynnä. Vatsoista puhumattakaan. Atlantin ylitystä enää muisteltiin, kun joulukuun 12. päivänä nostimme kytkintä Le Marinin satamasta. Kokka osoitti etelään St.Lucialle. Nyt saatiin ajaa ihan tiukkaa luovia täysin purjein. Koska viimeksi tätä iloa oli tarjolla?

St.Lucialla tuttuja tapaamassa

Rodney Bay on ARC-veneiden maali St.Lucialla, jonne kuusi vuotta aiemmin omakin edellinen ylitys päättyi. Nyt rannassa oli kolme – neljä siniristilippua. Osa oli jo ehtinyt lähteä eteläiselle Karibialle. Hyvin oli kaikilla mennyt Atlantin ylitys; yhtä monta venettä ja miestä molemmissa päissä. Kesällä Portugalissa tapaamamme Samin kipparoima Symposium oli perhemiehistöllä hoitanut legin ansiokkaasti. Palkintojenjakopöytään oli asiaa. Onneksi olkoon! Kiitos myös postivenepalvelusta. Joulupukin lähetys tuli perille.

St.Lucian byrokratia oli entisenlainen. Yhdessä pienessä huoneessa istui kolme virkailijaa, joille kaikille selitettiin samat jutut, kalkeeripaperia kului ja leimoja läiskittiin olan takaa. Valuuttakin oli väärä ja naapuritalon pankin seinästä ei saanut lokaalia ulos vierasmaalaisella kortilla. Ja paikallinen itsenäisyyspäivä piti ovet kiinni. Oli ”pakko” mennä kylän Maritimiin ostamaan isolla setelillä pieni ostos. Näin sitä vaihtorahaa syntyi, mutta aikaa sai myös kulumaan näissä juoksuissa.

Parin päivän päästä palasimme vielä yöksi Le Marinin lahdelle ankkuriin ja Ranskan päässä byrokratia hoitui näppärästi. Toimistossa oli pöydällä tietsikka, jolla sai itse näpytellä tiedot lomakkeelle. Lopuksi print ja nimi alle. Tympääntynyt virkailija pamautti leiman. Siihen hommaan riitti yksi henkilö.

Oi Pirkko, vihdoinkin

Sitten koitti se suuri päivä, jota Markku oli jo odotellut, ainakin salaa. Suuntasimme Fort de Francen lähelle pieneen Pointe du Buchtin marinaan, josta saimme paalupaikan. Peräpeilistä oli viisi metriä lähimpään ravintolaan. Se oli muuten sama, jossa nautimme jouluaaton illallisen vuonna 2005. Sitten taivaalta kuului jyrinää. Markku vertasi kelloa ja hymyili. Siellä Pirkon kone laskeutui. Vielä muutama hetki ja juhlailta saattoi alkaa, kun Pirkko astui kannelle.

Markun ja Pirkon tapaaminen Martiniquella.

Pari seuraavaa päivää harjoiteltiin sopeutumista Karibian rytmiin. Ihan vähän purjehdusta, vähän enemmän uimista, vielä enemmän shoppailua ja eniten lorvimista. Näin ne Förstin viimeiset päivät täyttyivät kiireistä Fort de Francen kulmilla, ja sitten oli aika halata hyvästeiksi. Försti vaihtoi roolia ja lensi hoitamaan merimummin tehtäviä kotimaahan. Olihan joulukin jo ihan ovella ja piparit paistamatta. Työtkin vielä kutsuivat. Seuraavan kerran tavataan Tyynenmeren reunassa Panamassa maaliskuun alkupäässä.

Karibia cruising

Melinan cruisingmiehistö Kapu, Markku ja Pirkko sen sijaan nostivat ankkurin ja seilasivat vaihtelevassa tuulessa Martiniquen reunaa pohjoiseen St.Pierren edustalle. Kaupunki oli aikoinaan Karibian suurimpia keskuksia, mutta nyt se eli lähinnä murheellisella historiallaan. Toukokuussa 1902 oli paikallinen big bang. Tulivuori Mt.Pele räjähti ja tuhosi kaupungin ja samalla sen kaikki 30.000 asukasta kuolivat. Vain yksi vankisellissä ollut murhamies jäi henkiin, ja häntä kiikutettiin myöhemmin amerikkalaisessa sirkuksessa näytillä. Ehkä hänellä kävi hyvä tuuri, tai sitten ei.

Tuuli kiskoi veneen ankkuria aika napakasti öisissä puuskissa, joihin sisältyi myös veneen kannen pesu. Puhdasta tuli sillä paineella. Aamuinen taivas ei parempaa luvannut, mutta päätimme silti nostaa ankkurin. Matkaa seuraavalle saarelle Dominicalle oli noin 50 mailia, josta valtaosa avointa Atlantin reunaa. Tuuli puhkui koillisesta, joten meillä oli tiukahko hankavastainen luvassa. Tuulta oli 10 – 15 metriä ja puuskissa jopa yli 19 ms. Meri oli sen mukainen. Kuoppainen ja märkä.

Juuri ennen pimeän tuloa ankkuroimme Portsmouthin lahdelle, jossa vihaiset puhurit ravistivat edelleen venettä. Ankkuroinnin aikana jo kolme bananaboyta kävi tarjoamassa palveluitaan. Oli banaania ja patonkia, retkiä ja putouksia. Yksi oli erityisen asiallinen. Hän vain roikkui pikku purtilollaan vieressä ja odotti, että saimme ankkurin pidon varmistettua ja muutenkin veneen kuntoon. Sen jälkeen hän peruutti viereen ja esittäytyi kohteliaasti ja alkoi kertoa palveluistaan. Kapu vastasi samalla mitalla. Kertoi jo 25 vuotta sitten ihastuneensa juuri tähän ainutlaatuiseen Dominican saareen. Ja osasi luetella kaikki saaren turistinähtävyydet, jotka vain muutamia vuosia aiemmin oli nähnyt edellisen kerran. Hienoja olivat. John ei luovuttanut, kun ilmeni, että kannella oli muutama uusi tulokas. Kapu valitteli kiireistä aikataulua matkalla pohjoiselle Karibialle, mutta lupasi paluumatkalla poiketa ilman muuta saarella uudestaan joskus maaliskuussa. Sehän kaveria ilahdutti ja melkein sydänystävinä lyötiin kättä päälle. Maaliskuussa nähdään. Kapu tosin unohti mainita, että vuosi on silloin 2014. Toivottavasti John on vielä silloinkin hommissa. Onneksi Markku ja Pirkko tirskuivat kabiinissa riittävän hiljaa.

Joulutuuliin liittyi rankkoja sateita.

Kohti joulusatamaa

Seuraava päivä oli yhtä ankea, jos nyt Karibialla voi sellaista sanaa edes käyttää. No pilvistä ja sateista kuitenkin. Vajaa 20 mailia erotti meidät Iles des Saintesin kauniista saariryhmästä, jonka olimme valinneet joulunviettopaikaksi. Päätimme seilata sinne saman tien, olihan aattoon enää pari päivää.

Reivattu kutteripurje kiskoi Melinaa yli kuuden solmun vauhdilla kuoppaisella merellä saderintamien pyyhkiessä aika ajoin yli. Biminin sivuseinä oli laskettu tuulenpuolen suojaksi, joten kelpasi sitä kuivana matkata joulun viettoon. Perillä odotti kiva ylläri. Lahdelle oli asennettu poijut, joihin veneet kiinnittyivät. Ankkurointi oli aiemmin ollutkin vähän hankalaa pohjan huonon pidon takia ja toisaalta veneet kääntyilivät eri vauhdilla tuulen ja virtojen vaihdellessa. Nyt kaikilla oli oma kehä, jossa pyöriä. Samalla joku sai rahastaa poijun käytöstä. Win-win systeemi kaikin puolin.

Paikallinen cyber cafe hoiti viranomaishommat eli tarjosi koneen lomakkeen täyttöön ja pamautti leiman. Putiikki oli lähes aina auki, sillä paikallinen nuoriso roikkui siellä netissä. Samoin harmaantuneet seilorit.

Jouluaattona kävimme ensin Fort Napoleonin linnakkeella, josta aukeaa postikorttimaisema satamalahteen. Linnakkeen perustamisvuodeksi on kirjattu 1867 ja se on kiitettävän hyvässä kunnossa. Ei ole routa ja pakkanen purrut samaan malliin kuin sata vuotta vanhempaa Suomenlinnaa. Vihreät nurmikot, kauniit istutukset ja upea maisema muodostavat kauniin paketin. Linnakkeen uumenissa on museo, joka kertoo sen arkihistoriasta ja erityisesti Saintesin suuresta meritaistelusta, jossa brittiamiraali Rodney löi lyttyyn ranskalaisten laivaston. Laivastopeli maaotteluun otti osaa molemmilla puolilla yli 35 alusta, joten ohjelmaa riitti kun osapuolet ampuivat toisiaan vuorotellen. Aitoon ranskalaistyyliin museon kaikki tekstit olivat paikallisella murteella. Kapun sanavarasto sisältää lähinnä vanhan euroviisuhitti L’Amour est bleun sanat, joita ei pahemmin tarinoissa näkynyt.

Melinan joulu

Sitten meilläkin alkoi joulu. Puolen päivän jälkeen kävimme ensin joulu-uimassa veneen perästä. Vedenlämpömittari näytti samoja lukemia kuin ruotsalaisten saunalämpömittari eli oikeastaan oltiin joulusaunassa. Iltapäivällä nautimme myöhäisen joululounaan. Pirkko oli laittanut kystä kyllä. Silliä, maksapateeta, rosollia, lohta ja siihen malliin. Snapseja unohtamatta. Sitten vaan siirryimme hetkeksi huilimaan ja odottamaan mitä kohta tapahtuisi. Niin siinä kävi, että Pukki pääsi käymään juuri kun Kapu oli keulakomerossa silmäsairaalaa pitämässä. Istuinkaukalon pöydälle oli ilmestynyt melkoinen pino paketteja. Niiden avaaminen olikin illan suuria hetkiä, jolloin oli ihana ajatella läheisiä jossain kaukana Pohjolassa.

Joulupukki oli löytänyt Kapun kaukaa Karibialta.

Aattoillan ohjelmaksi oli tiedossa kirkonmäellä jouluista menoa. Hurautimme jollalla kylän rantaan ja lampsimme mäen päälle. Väkeä alkoi kerääntyä kirkonportaiden edustalle odottamaan jotain. Mekin seisoskelimme kotvasen ihmetellen miten neljä aikuista naista hääri portaiden yläpäässä valmistellen hermostuneesti jotain tulevaa. Valmista ei näyttänyt tulevan. Naisten hermostuneisuus vain lisääntyi ja kirkon ovi kävi tiheään. Melkein tunti siinä meni odotellessa ja sitten alkoi joulukuvaelmaan puettuja lapsia marssia kirkon ovesta ulos. Ohjelma alkoi, sitten mikki meni epäkuntoon. Sitten naiset esittelivät toisensa vuolassanaisesti. Ohjelma näytti aika pysähtyneeltä. Lasten puheesta ei kuullut mitään, vaikka eihän siitä ollut haittaa kun ranskaa väänsivät. Tarina taisi kertoa Jeesus-lapsen syntymästä, viisaista tietäjistä ja siihen malliin. Mutta täytyy sanoa, että koskaan ei ole kohdalle sattunut yhtä surkeasti toteutettua joulukuvaelmaa. Onneksi yleisö koostui lähinnä lapsilauman vanhemmista, joten alpoodeja sentään riitti enemmän kuin reumaliiton vuosikokouksessa. Puoli tuntia riitti meille. Hiivimme takariviin ja taputimme mennessämme. Lähinnä itsellemme hyvästä päätöksestä poistua näistä karkeloista. Tähtitaivas valaisi jouluyön, lämpömittari oli edelleen hellelukemissa, ajelimme hiljaa takaisin veneelle. Istuimme vielä hetken sitloodassa ja puhuimme pienillä kirjaimilla. Jouluyön rauha oli tarttunut meihin.

Suomen KeulaPurjehtijat esittää

Joulupäivän aamuna suuntasimme Melinan kokan Guadeloupen saaren länsilaidalle. SKP:n meininki jatkui. Pelkkä keulapurje riitti mainioon matkavauhtiin sivutuulessa ja 25 mailin päässä jäimme Pigeon Islandin lähelle ankkuriin. Aamusta siirryimme Cousteau Marine Parkin poijuun. Siellä oli tarjolla alueen parasta vedenalaista elämää. Markku kokeneena sukeltajana kierteli rantoja ja koralliseinämiä useita tunteja. Pirkko innostui myös lajista ja viihtyi pitkään snorkkelin kanssa kirkkaassa vedessä. Sukelluspuisto täyttyi pikkuhiljaa turistiveneistä, jotka kippasit kymmeniä ja kymmeniä turisteja mereen. Oli aika lähteä. Irrotimme oman poijuköytemme ja annoimme pelkän tuulen viedä venettä, ettei vaan kukaan sukeltaja osuisi vahingossa potkuriimme.

Oivat olosuhteet snorklaukselle.

English Harbourissa ollaan historiassa

Deshaiesin ankkurilahteen oli melkein 10 mailia, mutta selvisimme siitäkin kunnialla. Siellä saimme kirjattua itsemme ulos Ranskan vesiltä ja seuraavana aamuna nostimme saalinkiin Antiguan kohteliaisuuslipun. Aurinkoinen itätuuli tarjosi hienon seilauksen 43 mailin päähän English Harbouriin, joka on brittiläisen maailmanvallan suuria historiallisia paikkoja. Olihan siellä itse amiraali Nelsonin tukikohta ja telakka. Ankkurointi hoitui rutiinilla ja pito varmistettiin geeteellä. Jos jossain niin täällä se kuuluu nauttia. Sen jälkeen Kapu heitti keltaisen Marimekkokassin olalle ja pisteli juoksujalkaa kirjautumaan saareen. Kello oli viittä vaille kuusi, joten virkailijat katselivat harmissaan aikarautaa. Kapu luki peliä ja ehdotti uutta tapaamista aamulla. Se ilahdutti silminnähden ja samalla matkaan annettiin nippu lomakkeita täytettäväksi etukäteen. Aamulla sitten jatkettiin. Ensin yhdellä luukulla kolme lomaketta, niihin leimat, ja sitten niiden kanssa seuraavalle luukulle. Uusi lomake ja leima, jolla taas päästiin seuraavalle tiskille. Sitten maksettiin yhdestä ja toisesta leimasta ja ohjattiin takaisin edelliselle tiskille kuitin kanssa. Sitten Kapulta taas loppui jenkkidollarit eikä Visakortti käynyt. Taas juostiin telakka-alueen läpi portille etsimään pankkiautomaattia. Oli epäkunnossa. Sitten takaisin jollalle ja huristelu veneelle, jonka kätköstä löytyi lisää oikeanmerkkistä valuuttaa. Vielä kerran rantaan ja officeen, jossa jo varmaan epäiltiin jotain oharia, kun homma kesti lähes tunnin. Mutta niin tuli tämäkin paperisota hoidettua ja helpottuneena Kapu marssi jollaa kohti. Vieressä kulki hoikka mies valkoisessa t-paidassa, joka huomasi Marimekon kassin. Puhe kääntyi nopeasti suomeksi. Matti oli seilannut Swaninsa aiemmin Atlantin yli ja piti nyt tukikohtanaan Antiguaa. Juttu luisti hauskasti, kun hetkessä löytyi paljon yhteisiä ystäviä ja tuttuja.

English Harbourin ankkurilahti Antigualla.

Seuraavana päivänä istuimmekin Matin ja vaimonsa Anna-Liisan kanssa Melinan kajuutassa. Yhteisiä tuttuja löytyi koko ajan lisää ja tarinat kulkivat kevyesti. Saimme myös paljon taustatietoa Antigualta. Matti tiesi, että torstai-iltaisin Shirley Heightsin huipulla heitti paikallinen steel pan bändi keikkaa ja sinne olimme yhdessä menossa. Kunhan nyt sade ensin loppuisi.

Kukkula on noin 500 jalkaa korkea, joten taksin se vaati. Tässä ilmastossa mäkien kiipeäminen on hikistä hommaa. Perillä kanavartaat tirisivät ja peltipannumusa soi letkeästi. Maisema alas ankkurilahdelle on upea ja varmasti saaren kuvatuin kohde. Helppo on ihmisen näillä kulmilla viihtyä, jos nyt purjehduksesta pitää. Ja lämmöstä. Ja mukavasta elämästä. Ei kuitenkaan varmaan sovi kaikille, onneksi.

Kapu yövahdissa

Vuoden viimeinen päivä valkeni kirkkaana. Kapun luita kolotti. Yö oli ollut vähän levoton. Melinan vieressä ankkurissa oli 50-jalkainen brittivene, jonka kippari oli illalla kertonut, että veneet olivat melkein koskettaneet toisiaan poissa ollessamme. Syy oli meidän, koska me olimme tulleet heidän jälkeen ankkuriin. Ankkurilahdella on hankalat virrat, jotka pyörittävät veneitä eripäin vuorotellen. Ilmeisesti me olimme sattuneet kiertymään perät toisiaan vasten hetkeksi. Illan pimetessä Kapu pisti päänsä keulaluukusta ulos aina kun jokin puuska tuntui liikuttavan venettä. Joskus oltiin kaukana, joskus aika lähellä. Joka kerta tarkastusvilkaisu vaati nousemisen ylös ja punnertamisen keulaluukun reunalle. Se alkoi käydä työstä, jossa nukkumisesta ei tullut mitään. Kapu päätti siirtää petinsä istuinkaukalon takapenkille, jossa hyvin mahtui makaamaan. Huolellinen pehmustus varmisti mukavan nukkumispaikan, josta vain silmän raottaminen riitti veneiden liikkeiden valvontaan. Tunti pari meni hienosti koiranunta. Sitten alkoi tihuttaa vettä. Kapu otti vuoteensa ja sijasi sen kaukalon sivupenkille. Taas meni hyvin tunnin verran. Sitten alkoi sataa kaatamalla. Taas piti muuttaa, sillä märkä peti ei houkuttanut. Ainoa kuiva paikka oli änkeytyä tuulilasin taakse sprayhoodin alle. Muuten hyvä, mutta tilaa siinä oli vain puolet tarpeesta. Kapu käpertyi rullalle kuin pystykorva ja raotti toista silmäänsä viiden minuutin välein. Turhaan, sillä nyt veneet pysyivät riittävän kaukana toisistaan koko yön. Taisi olla koko tähänastisen matkan epämukavin yö. Siltä ainakin luista tuntui.

Nastat bileet Nelsonin telakalla

Nelson’s Dockyard valmistautui illan hiluihin. Teltat täyttyivät baareista, ravintoloista ja bändikamoista. Melinan miehistö oli jo ensimmäisten joukossa kiertelemässä telakan rannassa. Olo oli suihkunraikas ja päällä puhdasta retonkia. Dödö tuoksui kainalossa ja hurmahenki leuassa. Me olimme valmiit illan juhliin.

Meno oli vasta alkamassa. Orkesteri viritteli soittimiaan. Tumma solistityttö näytti osaavalta. Kuohuviinipulloista oli sellainen tarjous, ettei tarvinnut laseittain jonottaa. Pulloittain kuitenkin, kun juhlakansa alkoi täyttää paikkoja. Juhla se on uusi vuosi täälläkin, sen näki jo pukeutumisesta. Siis naisten pukeutumisesta. Päällimmäinen vaikutelma oli, että paikallinen hintataso mekkokaupoissa on todella kallis. Vain tosi vähän oli ollut varaa ostaa kangasta. Niukka mutta tiukka –tyyli näytti kelpaavan kaikille, myös painonvartijoiden jäsenkortin haltijoille. Hameiden lyhyyden ylitti vain korkojen korkeus.

Kuten kaikissa juhlissa, meno sen kun parani puolen yön lähestyessä. Sitten laskettiin kuorossa numeroita kympistä alas. Sitten taivas räjähti värivaloihin huiman ilotulituksen peittäessä kuun ja tähdet. Vartissa taivaalle saatiin maalattua sellainen näkymä, ettei paremmasta väliä.
Orkkakin oli saanut täyden vauhdin päälle ja puoli kansaa jorasi vaihtelevalla tyylillä nurmikolla. Parhaat pisteet sai kuitenkin tumma viisivuotias pikkutyttö, jonka tyylitaju oli pistämätön. Ei varmaan lekarissa opittu. Kaikesta menosta huolimatta Melinan miehistö teki ryhdikkään päätöksen ja hyppäsi jollaan ennen kuin meno muuttuisi alavireiseksi. Olihan meillä myös aamusta lähtö seuraavaan valtakuntaan.

Montserratin kova kohtalo

Uusi vuosi ja uusi kohde. Se uusi valtakunta oli Montserratin saari 30 mailia Antiguasta länsilounaaseen. Se saari, joka tuhoutui lähes kokonaan vuoden 1997 tulivuoren purkauksessa. Nyt vulcano on ollut pari vuotta aika rauhallinen, joten pelkoa tuhkapilven alle jäämisestä ei ollut. Matka eteni rivakasti 6 – 8 solmun nopeudella pelkällä genualla, joka oli spinnupuomilla lukittu tehokkaasti levälleen. Montserratin pohjoiskulmassa asuu saaren nykyinen väestö, joka on nyt noin 5000 henkilöä. Siis itsenäinen valtio, jonka asukasluku on varmaan maailman pienimpiä. Äkkiä ei tule kuin Vatikaani mieleen, jossa asuu vähemmän väkeä.

Montserratin tulivuoren tuhoama Plymouthin kaupunki.

Saaren kärjen korkeat ja jyrkät vuoret saivat tuulen riemastumaan ja leen puolella puhalteli 15 – 18 metriä. Markku lykkäsi keulasta 50 metriä kettinkiä mereen ja siinä pysyttiin, vaikka vähän väliä kettinki oli aivan suorana. Toisaalta täällä oli tilaa pyöriä. Little Bayn lahdella oli vain yksi toinen vene. Ei käy tasan turistivirrat näillä saarilla.

Kapu onnistui saamaan customin paikalle, vaikka oli pyhäpäivä. No rahalla saa mitä vaan. Pelkkä ylityökorvaus oli 50 jenkkitaalaa. Mutta siten saimme mahdollisuuden heti lähteä katsomaan saarta ja sen tuhoja. Varsinkin kun paikallinen taksiyrittäjä Sam jo roikkui sataman aidan takana kärkkymässä asiakasta. Pikkubussin neliveto kytkettiin aika pian päälle, kun Sam kurvasi tuhoalueen puolelle ja kertoi vuolaasti saaren tuhosta ja toisaalta suurista suunnitelmista miten tästä jatketaan eteenpäin. Kyllä optimismia pitääkin olla, jos uskoo elinolojen kohenevan saarella. Sen verran ovat edellytykset vähissä. Saaren pääkaupunki Plymouth tuhoutui kokonaan ja suurin osa saarta on ollut sen jälkeen asuinkelvotonta jo toistakymmentä vuotta. Edellisen ison tuhon aiheutti hurrikaani. Ei se ole elämä paratiisisaarillakaan helppoa, kun luonto näyttää aika ajoin kaapin paikan.

Nevis ja St.Kitts horisontissa

Rajut tuulenpuuskat ravistivat Melinaa koko yön ajan. Sade piiskasi suolat kannelta, josta varustamo kiittää. Aamu vaaleni kuitenkin kirkkaana ja aurinkoisena. Vain tuuli oli muisto eilisestä. Sen voimalla oli helppo ottaa kurssi luoteeseen kohti St.Kittsiä. Purjesulkeiset tarkoittivat vuorotellen genuan ja kutterin käyttöä tuulen voimasta riippuen. Tuulikulma oli reilusti auki, joten meno oli vaivatonta. Mutta toki aika kuoppaista Atlantin ison mainingin ja 10 – 15 metrin tuulen muodostamassa aallokossa. Iltapäivän puolella pääsimme Neviksen saaren leehen 35 mailia lokissa ja kurvasimme valkoisen hiekkarannan edustalle lounasankkuriin. Päälle piti vielä uida ja sitten jatkoimme vajaa 10 mailia St.Kittsin pääkaupungin Basseterren uuteen marinaan. Pitkästä aikaa olisi tarjolla hiljainen satama. Niin me silloin luulimme.

Keskellä karnevaalihumua

Marinan paikkatarjonta oli vähissä, mutta pienellä neuvottelulla saimme altaan sisäkulmasta paikan yhdeksi yöksi. Laiturilla vastassa ollut nuori kaveri lupasi hoitaa paperityöt vasta aamulla. Oli kiire muihin rientoihin. Ja ne riennot kuuluivat jo kauas. Kaupungin kaduilta kuului sellainen infernaalinen kakofonia, että pakko oli lähteä katsomaan. Parin kadunkulman takaa paljastui totuus. Paikallinen karnevaalimeininki oli täydessä vauhdissa. Vauhdissa, vaikka se etenikin juuri ja juuri kävelyvauhtia. Karnevaalikulkue koostui loputtomasta määrästä vanhoja kuorma-autoja ja traktoreita, joiden lavalla oli kolmessa tasossa kajareita. Sellaisia jääkaappipakastimen kokoisia, joihin virtaa tuotettiin perässä vedettävällä työmaakäyttöön tarkoitetulla generaattorilla. Äänentoiston teho oli siten yli kaiken ymmärryksen. Paikallinen kuulovammaliitto on varmasti iso potilasjärjestö. Kulkueen vieriessä hitaasti ohi alkoi omakin sydän hakata melkein pakahduttavasti. Jerikon muurien kaatamiseen on varmasti riittänyt puolet tästä tehosta. Se sydämen hakkaaminen saattoi osittain johtua myös autojen edessä ja ympärillä kulkevasta karnevaaliväestä. Mielikuvituksellisen upeat hörhelöt paljastivat enemmän kuin peittivät. Ja mitä isompi lyyli, sen vähemmän peitti. Antiguan uuden vuoden aaton pikkumekot olisivat täällä olleet kirkkokamaa. Karnevaalin teemakin tuli kerralla selväksi; sexy, sexy, sexy! Varsinainen hedelmällisyysriitti oli täydessä vauhdissa. Euroopan puolella näihin esityksiin saa ostaa lippuja Pariisin hämärillä kujilla. Vaikka karnevaalin teema oli yhden asian liikettä, oli kyse koko perheen tapahtumasta. Osalla jopa esiintyjistä oli pikkumuksu sylissä, jota välillä kierrätettiin sylistä syliin kun itselle tuli muita hommia. Kadun reunat olivat katsojista mustanaan. Sanan varsinaisessa merkityksessä. Taisimme olla ainoat valkoiset seuraamassa aika villiä menoa. Mutta toisaalta meihin ei kukaan kiinnittänyt mitään huomiota. Sen sijaan kolme nuorta kaunotarta saivat Kapun huomion, joka polvistui heidän eteensä kameran kanssa. Sehän typyköitä ilahdutti ja sitten Kapu jo kaapattiin tyttöjen väliin kuvaan. Ihan melkein polvia heikotti. Yöllä satama oli kyllä tyyni, mutta karnevaalimenon mökä jatkui pitkään pimeässä tropiikin yössä. Se ei meitä surettanut, olihan sentään päästy karnevaaleihin.

Kapulla oli kivaa St.Kittsin karnevaaleilla.

Voi pyhä Byrokratius!

Aamulla Kapu kiipesi marinan toimistoon hoitamaan satamamaksun ja sieltä edelleen clearance-ovesta sisään. Nyt pöydän takana istui pahin hapannaamadaami pitkään aikaan. Ehkä karnevaaliyö ei ollut päättynyt hänen osaltaan odotusten mukaisesti. Pitkin hampain alkoi papereiden kirjaus, joka keskeytyi, kun saksalaisen risteilylaivan 3000 matkustajaa piti ensin hoitaa maihin. Melinan miehistön lähtö oli vähemmän tärkeää. Vajaa tunti myöhemmin Kapun paperit saivat vuoronsa ja sitten vaihdettiin taas viereiselle tiskille kahden metrin päähän ja kaikki alkoi uudestaan. Samat kysymykset, lähes samanlaiset lomakkeet ja lopuksi taas leimoja ja dollarit pöytään. Sitten sai mennä talon toiselle puolelle tulliin, jossa ensimmäisen kerran hymyiltiin. Ehkä tälle kaverille oli käynyt yöllä paremmin. Melkein pari tuntia meni näissä askareissa. Risteilylaivan kippari oli sillä välin käynyt Melinan luona ja kertonut olevansa suomalainen. Asusti nykyisin Australiassa ja suunnitelmissa oli purjehtia maailman ympäri, 32 kertaa laivalla ei riittänyt. Ehkä tavataan joskus.

Kohti parempia piirejä

Aamun harmitus haihtui hetkessä, kun pääsimme merelle ja hyvässä tuulessa matkasimme pohjoiseen kohti St.Barthelemyn saarta. Reilut 40 merimailia erottivat St.Kittsin St.Bartsista. Kulttuuriero on 100 vuotta. Saaren historia on suomalaisittainkin mielenkiintoinen. Olihan se aikoinaan 1800-luvun vaihteessa hetken ajan osa Suomea. Tai ainakin osa Ruotsia, kun Suomikin kuului Ruotsiin. Pääkaupunki Gustavia on viehättävä sekoitus tätä historiaa, josta saari on selvästi ylpeä. St.Barts taitaa olla kaikista Karibian saarista vaurain. Tai ainakin kallein. Rikkaat varmaan viihtyvät hyvin keskenään, koska Gustaviasta on tullut todellinen jetsetin tapaamispaikka. Se näkyi jo kauas merelle. Toinen toistaan korkeammat mastot piirtyivät saaren rantaa vasten. Gustavian edustalla ja itse satama-altaassa kellui erilaisia huvijahteja varmaan tuhannen miljoonan euron verran. Niistäkin yksi oli ylitse muiden. Veneen (?) pituus oli 535 jalkaa. Sellainen Turku – Tukholma väliä ajava Viikkari taitaisi jäädä toiseksi. Se kellui omassa ylhäisyydessään ja illalla tietysti juhlavalaistuna. Huvijahdin nimi oli enteellisesti Eclipse. Se varmaan pimentääkin auringon lipuessaan horisontista viereen. Omistajastakin oli huhuja. Kuulemma naapurimaasta, ei kuitenkaan Ruotsista. Joku tiesi kertoa, että aluksessa on oma ohjuspuolustusjärjestelmä. Ei ajettu ihan vierestä, kun tultiin Gustavian eteen ankkuriin.

Ruotsinlaivan kokoinen (535 ft) huvijahti Eclipse.

Kapun eka reissu tälle saarelle oli 25 vuotta sitten. Silloin vielä pääsi Gustavian sisälahdella vaivatta poijuun. Kuusi vuotta sitten onnistuimme kerran saamaan paikan sieltä pyhimmästä, nyt ei edes yritetty. Hyvä, että kumiveneellä mahduttiin sekaan pyörimään. Kaupunki ja satama ovat sitten viime näkemän kehittyneet huimasti. Entistä hienompaa, entistä elegantimpaa, entistä kalliimpaa, entistä isompia veneitä, entistä enemmän megajahteja. Helikopterit takakannella näyttivät leluilta kauempaa, mutta olivat sellaisia Helsinki – Tallinna välillä käytettyjä. Kaikissa jahdeissa oli tietysti kaikki mahdolliset vesilelut mukana. Ei vaan vesiskoottereita ja laserjollia omistajien ja vieraiden iloksi. Kyllä kannelle mahtui helposti yksi 60-jalkainen purjevene ja samankokoinen moottorivene, jos nyt sellaisille olisi joskus kysyntää. Maailman köyhyys ei näytä tällä kulmalla viihtyvän.

Kun olimme aikamme ihmetelleet maailman menoa näissä sfääreissä, päätimme siirtyä pienen luonnonpuistosaaren ankkurilahteen. Ile Fourche tarjosi vastapainoksi asumattoman ja hiljaisen ympäristön vain neljän mailin päässä Gustaviasta. Siellä olimme hetken suurin vene, kunnes isot charterkatit valtasivat paikan. Uinti ja snorklaus maistui päikkäreiden välissä. Hiljaisuus aluksessa oli jo ennen ilta yhdeksää.

St.Barthelemyn Gustavia on hieno.

Loppukiri St.Martinille

Päivät alkoivat käydä vähiin. Markun ja Pirkon paluulento kotiin lähtisi St.Martinilta, joka oli näkynyt jo monta päivää. Vielä ehdimme valua 10 mailia Tintomarren valkoisen hiekkarannan edustalle. Siellä piti taas kilpikonnien seassa pulikoida ja ihmetellä postikorttimaisemaa. Illaksi ajelimme St.Martinin pohjoiskulmaan Anse Marcelin lahteen ankkuriin. Lahden pohjukassa on erittäin suojainen marina lomaresortin yhteydessä. Joku kustannuslaskelma oli mennyt penkin alle, sillä paikka vaikutti surullisen huonosti menestyvältä. Rapistuvat rakennukset tyhjine myymälöineen kertoivat talouden ahdingosta. Ei sitä vaurautta riitä ihan joka paikkaan. Viiden mailin pätkä avotuulta kuljetti meidät lopuksi Marigot Bayn erinomaiseen ankkurilahteen. Vielä yksi yö ankkurissa ja sitten lopuksi marinan laituriin. Ankkuripaikasta laituriin oli kaksi kaapelia, mutta teimme vielä 13 mailin ja kahden tunnin päiväretken, jos vaikka vielä valas nähtäisiin St.Martinin ja Anguillan välissä. Ei nähty, joten palasimme rantaan ja paikoitimme Melinan tuttuun paikkaan Marina Fort Louisin laituriin.

Markun ja Pirkon osuus päättyi Le Francen illallispöytään St.Martinilla.

Yksi yhteinen legi taas takana

Markun ja Pirkon retki päättyi tänne. Sunnuntai-iltana kuljeksimme Marigotin kaupungissa ja Kapu etsi tutun ravintolan. Le France oli entisen veroinen. Henkilökunnan loistava huumori yhdistettynä ranskalaisen keittiöön parhaisiin puoliin toimi edelleen. Ilta oli täynnä iloa ja haikeutta. Markku ehti olla miehistössä melkein kahdeksan viikkoa ja keräsi omaan lokiinsa 3338 merimailia. Aika hyvät pohjat aloittaa kausi Suomessa. Pirkolle Karibian kruisailua kertyi yli 400 mailia. Saaria mahtui Karibian osuudelle toistakymmentä, ja hyvin erilaisia. Joulun ympärillä puhalsivat tietysti joulutuulet, jotka olivat kovempia ja sateitakin mahtui sekaan, lähinnä öisin. Mitään ongelmia ei edelleenkään ole veneessä. Päinvastoin muutama yksityiskohta on entistä parempi. Evoluutio jauhaa tässäkin lajissa. Yhteinen purjehdus oli samalla mukavaa yhdessä oloa, kivaa kaveruutta ja täynnä herkullisia hetkiä. Niihin hetkiin kuuluu myös Pirkon taikomat herkut, joita hän tarjoili päivittäin miehistön iloksi. Kapu kiittää ja kumartaa. Näin se Melinan matka etenee maailman merillä.

Kuvat 9.12.2011–9.1.2012