S/y Melina maailman merillä 2011-2014

Kapkaupunki, Etelä Afrikka – Walvis Bay, Namibia – Jamestown, St.Helena

29.01.2014

Julkaistu: 02.02.2014 / kuvat: 10.02.2014

Afrikasta jäi hyvät muistot. Ennakko-odotukset olivat hieman epämääräiset; toisaalta upeaa luontoa ja toisaalta aika vaarallinen paikka. Nyt on kolme kuukautta takana ja vain luonnon upeuden voi vahvistaa. Sitten oli aika irrottaa köydet Waterfront Marinan primetason satamasta, jossa oli vierähtänyt pari viikkoa. Paikallisten purjehtijoiden suosituksesta otimme ensin kurssin Namibiaan ja sieltä sitten Afrikan Tähti -pelin tunnetuksi tekemään saareen – St.Helenalle. Sen verran oli pittoreski paikka, että siellä olisi viihtynyt pitempäänkin, vaikka muutaman vuoden.

Antti ja Satu yhdeksän yön jälkeen St. Helenalla.

Gastiliiton edustajat laskeutuivat Cape Townin kentälle tammikuun viidentenä. Edellisen kerran Antti ja Satu miehittävät veneen osuudella Göteborgista Cherbourgiin kesällä 2011, jolloin Melinan matka maailman merillä oli vasta alullaan. Vajaa viikko kului ensin Kapin turismin merkeissä, ja ennen kaikkea kantamalla veneeseen loputon määrä ruokaa ja juomaa ja polttoainetta ja vettä ja yms. Tarkoitus oli pysyä aika omavaraisena seuraavat pari kuukautta. Säätkin vielä neuvoivat odottamaan, joten kaikki oli parhain päin.

Navicare necesse est

Muinaisten foinikialaisten merenkävijöiden lentävä lausehan kuuluu: Navigare necesse est, vivere non est. Muinaiset savolaiset purjehtijat, jotka ovat kiertäneet Kap Hornin – kaukaa, ovat sen suomentaneet: Soutaminen on välttämätöntä, kun perämoottori ei käynnisty. Antin kaveri, nykyinen savolainen merenkävijä Kaipainen antoi ohjeet siitä miten maa, tuo pyöreästi ottaen pallo, tulee kiertää, kun matkataan Kapista Brasseihin. ”Kapkylästä lähdette auringon perään, parin kaljakorin jälkeen käännytte oikealle. Pankaa voinappi verannalle ja kun se sulaa olette kauriilla. Kääntykää vasemmalle, viikon kuluttua avatkaa radio. Jos kuuluu tangoa - kääntykää oikealle, jos kuuluu sambaa – jatkakaa suoraan, jos kuuluu regeetä – kääntykää vasemmalle.” Nyt meillä oli varajärjestelmä gps -paikannuksen kaatumiselle.

Pöytävuori näkyi kauas merelle.

Goose wing kuljetti

Pöytävuori kohosi marinan taustalla uljaana aamun kirkkaudessa tammikuun yhdentenätoista päivänä. Kello lähestyi puoltapäivää ja tasalta köydet irtosivat, nostosilta aukeni ja Melina oli vapaa aloittamaan yli 4200 merimailin taipaleen kohti Brasiliaa. Legi on jaettu useampaan osuuteen ja ensin kaarrettiin Afrikan länsilaitaa pohjoisluoteeseen suuntana Namibia. Walvis Bayn satamaan oli matkaa reilut 700 meripeninkulmaa. Vielä illan hämyssä Kapkaupungin valojen yllä näkyi Pöytävuoren upea silhuetti, sitten melkein täysikuu hopeoi veden pinnan. Yövahti ei ehtinyt paljon kirjaa lukea, kun koko ajan piti ihastella etelän taivasta. Melina lipui aallolta toiselle kevyesti keinuen. Genua keulassa tarjosi reilun kuuden solmun vauhdin, joka hyvin riitti meidän tarpeisiin. Kylmyys puolestaan yllätti. Antarktiksen reunasta kiertyvä kylmä Benguelan merivirta jäähdytti meriveden 17 – 18 asteen tasolle. Melinan verannallakin lämpö putosi yöllä 20 asteen tuntumaan ja sehän on tropiikissa pitkään asuneelle järkyttävän kylmää. Aamusta nykäistiin myös kutteri auki ja molemmat seilit saivat puomit tuekseen. Oli aika nauttia goose wing -purjehduksen helppoudesta. Voimistuva tuuli pysytteli ihan takana ja Melina kuittasi jo 165 nm päivämatkoja.

Goose wing takasi helpon purjehduksen.

Kolmannen päivän iltana taivas harmaantui ja tuuli kuoli pois. Jammu murahti käyntiin ja koneajo viiden solmun marssivauhdilla alkoi. Sitä kesti reilun vuorokauden, kunnes seilit taas jaksoivat kuskata Melinaa edes neljää solmua kohti Namibiaa. Viimeinen yö oli taas motorointia lähes nollatuulessa, mutta sieltä se Pelican Pointin kärki tuli näkyviin aamun kajossa. Kiersimme niemen oikein laivaväylän kautta, kun jotkut pilotkirjat kertoivat alueella olevan seismistä toimintaa. Jonkinlainen mutasaarikin on noussut merestä pari kertaa niemen edustalle. Walvis Bay on Namibian tärkein satama, joten edustalla oli runsaasti laivoja ankkurissa ja itse satamassa laivat vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Satamalahden pohjalla on Walvis Bay Yacht Clubin poijualue, jossa parisenkymmentä lokaalia, aika pientä paattia keinui poijuissa. Muutama poiju oli toki vapaana, mutta luotimme paljon enemmän omaan ankkuriimme, jonka laskimme vain neljän metrin syvyyteen poijukentän reunalla. Sataman takana näkyi kaupungin matalia taloja ja heti niiden takana kohosivat hiekkadyynit useiden satojen metrien korkeuteen. Olimme saapuneet yhteen maailman kuivimmista paikoista. Joskus menee viisikin vuotta sateita odotellessa, tosin me saimme viiden minuutin pikkukuuron merellä muutamaa tuntia ennen saapumista. Se oli harvinaista herkkua näillä kulmilla.

Ahtisaari-kortti toimi

Hyvä että lokikirjaan saatiin tehtyä merkinnät ja muut asianmukaiset toimet hoidettua sitruunan kera, kun veehooäffällä jo Melinaa kyseltiin. Maahan kirjautumisen siirtäminen seuraavaan aamuun ei kelvannut ja niin sitä piti ähkiä jolla esille ja ruveta täyttöhommiin. Honda perälautaan ja menoksi. Onneksi matalasta hiekkarannasta löytyi laituri, jonka kautta pääsi kuivin jaloin maihin ja parin sadan metrin kävely johdatti pursiseuralle kysymään ohjeita. Paikka oli suljettu, mutta ystävällinen työmies nappasi Kapun kyytiin ja kuskasi noin kolmen kilsan päähän customiin. Siellä homma alkoi vähän nihkeästi. Nyt vuorostaan olisi koko miehistön pitänyt olla paikalla, kun yleensä vain kippari saa mennä maihin passien ja paperien kanssa. Mutta täällä homma oli toisinpäin. Meinasi tulla hukkareissu ja vielä pitkä kävely takaisin rantaan. Kapu päätti käyttää Ahtisaari-korttia ja ohjasi small talkin Namibian itsenäistymiseen, jonka kätilönä aikoinaan hääri Martti Ahtisaari. – Hänhän on siis Suomesta, sittemmin meidän presidenttimme ja vielä Nobelin rauhanpalkinnon saaja. Siis Suomesta. Ja tämä Namibiahan on ollut myös pitkään suomalaisen lähetystyön pääkohde. Tällä on paljon ihmisiä, joilla on suomalainen etunimi; Toivo, Johannes yms. On sitä vaan hienoa tulla tällaiseen maahan, jolla on niin vahvat siteet pieneen pohjoiseen valtioon tuolla Napapiirin kulmilla. Että terveisiä vaan Suomesta!

St. Helenan satamalahdella oli viisi vierasvenettä.

Se riitti, herra publikaani ryhtyi vallan kehumaan ystävällistä maata siellä jossain susirajan tasalla. Nyt alkoi paperisota hoitua ja lopuksi kaveri otti auton ja kuskasi Kapun takaisin rantaan, jossa Satu odotteli jo vähän huolissaan jollavahtina. Pikainen pistäytyminen tullissa oli jo kestänyt toista tuntia. Kun Sadun passikuva vastasi naamaa, oli kaveri tyytyväinen. – Te olette rehellisiä suomalaisia, joten uskon kyllä Antin olevan aluksessa. Tai sitten häntä ei kiinnostanut märkä jollaretki ankkurialueelle, jossa Melina kellui takarivissä. Lupasi lopuksi vielä hoitaa tarvittavat tiedot eteenpäin muille viskaaleille, joten me olimme nyt virallisesti Namibiassa. Q-lippu tuli saalingista alas ja geeteelasi salongista ylös. Mikään ei tehnyt kipeää.

Auringonottajat Walvis Bayn biitsillä.

Pohjolan ja etelän merikarhujen tapaaminen

Pelican pointin niemeä kierrettäessä valkoinen hiekkaranta oli ollut yllättäen mustanaan auringonottajia, juuri kun olimme todenneet että mustat eivät harrasta valkoisten lempilajia; hiekassa makaamista auringossa. Pitkäsilmä vahvisti näiden tummien olevan vähän eri rotua. Rannikolla asustaa noin kaksi miljoonaa etelän merikarhua (fur seal), joista puolet otti solaa biitsillä. Niitä riitti myös tuhansittain polskimaan satamaan ja huvijahtien ympärille. Malön peräpeilin vanhanaikainen muoto sai kiitosta. Naapurissa olevien katamaraanien vesirajaan ulottuvat uimatasot olivat käytössä. Yhdenkin katin takakaukalossa loikoi aamulla toistakymmentä hyljettä. Ihan kiva katsella, vaan ei siivota jätöksiä joka päivä. Vähän kun olivat linnun jälkiä isompia. Lahden reunamilla käyskenteli valtavat parvet flamingoja, jotka matalasta vedestä noukkivat herkkuja. Välillä taivaan melkein peitti vaaleanpunainen matto, niiden siirtyessä paikasta toiseen. Rohkeimmat olivat siirtyneet ihan rakennusten eteen valokuvattavaksi ja oikoivat siinä kaulaansa ja pillijalkojaan turistien iloksi.

Flamingot olivat uusi tuttavuus Afrikan reunalla.

Pankola-retki

Sitten oli aika taas kurvailla autolla. Antti laitettiin asialle Europcarin toimistoon ja seuraavana aamuna meillä oli sellainen isommallekin miehelle riittävän kokoinen Toyota Hi-Lux 4x4 umpilavamaasturi. Verdeläiset, Manu ja Tarja, olivat saapuneet edellisenä päivänä, joten nappasimme heidät mukaan täyttämään viisimetristä leteriä. Kapu istahti puikkoihin ja sitten mentiin Pankolan malliin. Muistattehan Rauno Pankolan, joka yli 50 vuotta sitten kiersi Afrikan ympäri sillä oikealla Lantikalla. Oli muuten ensimmäinen ihminen, joka siihen pystyi. Ensin kurvattiin ihmettelemään Walvis Bayn valtaavaa delta-aluetta, joka oli oikeastaan suolatehdas. Vielä ei arvattu testata nelivedon tehoa pehmeässä rantahiekassa. Sitten nokka pohjoiseen ja 60 km päähän Swakopmundiin. Tie oli suora ja sileä. Loputtomat biitsit rannan puolella ja korkeat dyynit itäpuolella. Nyt pääsi ihan omin silmin todistamaan lumilautailun lokaalia versiota. Pojat raahasivat 40 asteen kuumuudessa lautaansa jyrkän dyynin huipulle, sitten reiskat silmille ja alas. Tyyli oli ihan sama kuin lumella, kaatuminen varmaan vähän karheampaa.

Lumilautailua Namibian malliin.

Namibia on yli kaksi kertaa Suomen kokoinen maa, ja asukkaita vain alle puolet Suomeen verrattuna. Alue oli aikoinaan 1800-luvun loppupuoliskolla Saksan yritys vallata siirtomaita (lue ryöstää paikallisia). Myöhemmin se joutui Etelä-Afrikan ikeen alle ja itsenäistyi vasta 1990 pitkien sissisotien jälkeen. Walvis Bay oli sellainen eloisan satamakaupungin oloinen, jossa leveät kadut halkoivat tasaista hiekkamaata. Talot olivat varsin uusia ja hyväkuntoisia. Kaupat isoja ja tasoltaan vähintään sitä kolmea koota. Tunnin matka Svakopmundiin sujui helposti hiljaisessa liikenteessä. Ohitussuorista ei ollut pulaa. Itse kaupunki on kaunis esimerkki saksalaisesta rakentamiskulttuurista noin 100 vuoden takaa. Useimmat sen ajan talot olivat edelleen ihan priimakunnossa. No, eihän täällä synny kosteusvaurioita eikä lumi sorra kattoja. Kaupunki on kasvanut sellaiseksi unelma Hangoksi, josta Suomessa vain haaveillaan. Upeita villoja, kaunista ja monimuotoista arkkitehtuuria, avointa maisemaa merelle ja hiekalle. Yleisvaikutelma varsin hieno, jossa silmiinpistävää oli ihmisten puute. Kukaan ei kävellyt kadulla ja autojakin näkyi vain harvakseltaan. Nekin olivat sitä audi-bmw-mercedes tasoa. Siis maassa, jonka BKT on alle kymmenesosa Suomesta. Ehkä Svakopmund on sellainen kaivosinsinöörien ja jalokivikauppiaiden lomakaupunki. Maan mineraalivarat ovatkin huomattavat ja raakatimantteja kaivetaan edelleen rannan dyyneistä. Toisaalta sinne ei ole ulkopuolisilla asiaa; tunkeilijat ammutaan ja sitten kysytään perään millä asialla liikkuivat kielletyllä Luurankorannikolla. Puolet väestöstä elää maanviljelyllä maassa, joka on siihen hommaan vielä Suomeakin huonompi vaihtoehto.

Namibia highway.

Bensaa suonissa

Sitten otettiin suurpiirteinen maantiekartta eteen ja päätettiin lähteä polkemaan aavikolle. Tie muuttui pian hiekkatieksi ja pölystä ei ollut pulaa. Tunnin jälkeen tieura kapeni ja pinta huononi edelleen. Penkoissa oli sentään tilaa, noin 10 kilometriä molemmin puolin tietä. Mukava oli nähdä gasellien, antilooppien ja strutsien juoksukilpailut, kun ne yrittivät pysyä hetken Kapun vauhdissa. Toyotan mittarissa alkoi olla vauhtia enemmän kuin suomalaisella moottoritiellä. Kapu muisteli nuoruuttaan, jolloin pisteli aikoinaan Kuplalla menemään samaan malliin kesähuvilan raitteja Hausjärvellä. Pölyä lähti silloinkin saman verran. Sitten piti palata maanpinnalle ja jurnuttaa satasta viivasuoralla tiellä, joka jatkui halki aavikon silmänkantamattomiin. Silläkin vauhdilla ehdittiin illaksi kotiin ja punaisen pölyn peittämä pirssi palautettiin Europcarin parkkiruutuun. Noin 500 kilometrin päiväretki avasi erilaisen kuvan maasta, joka ei oikein vastannut odotuksia. Sen piti olla joku köyhä aavikon peittämä kehitysmaa, jossa kuljetaan aasin selässä. Enemmän täällä oli Audeja kuin aaseja, nekin tietysti S-sarjan quatroja.

Tienpenkat olivat sentään leveitä.

Helppoa ja mukavaa seilausta St.Helenalle

Maanantaiaamu oli sumuinen. Niin kuin usein näillä haminoilla, jossa kylmän merivirran viilentämä ilma ja kuuman aavikon lämmittämä ilma ottavat mittaa toisistaan. Se ei estänyt meitä nostamasta ankkuria, sillä St.Helena oli jo vallannut ajatuksemme. Reilu 1200 merimailia erotti meidät todellisuudesta. Pitkästä aikaa nostimme isopurjeen ja keulaan läväytimme genuan auki, sillä nyt suhteellinen tuulikulma oli alle 120 astetta. Siis lähes ihanteellinen tilanne avotuuliseiluulle. Hetkessä vauhtia oli kuusi solmua, tuntia myöhemmin seitsemän. Pian kahdeksan, oli aika vaihtaa genuan tilalle kutteri. Vauhti tippui puoli solmua. Illan pimetessä iso otettiin kokonaan alas ja keulaan jäi vaan reivattu kutteri. Melina halkoi pimeää merta reilua kuutta solmua, se riitti oikein hyvin. Yöt olivat edelleen kylmiä ja nyt sikapimeitä, kun taivas oli verhoutunut harmaaseen nuttuun.

Aamulla vaihdettiin ruorimiestä; Reiskan autopilot pääsi lepovahtiin ja Wind Pilot tuuliperäsin otti vastuun veneen ohjaamisesta. Hyvin sillä oli taito tallella, vaikka välissä oli usean kuukauden tauko. Seuraavat kolme päivää se tekikin nurkumatta hommaansa, kunnes sitten tuulen hyytyminen johti koneajeluun ja autopilotin käyttöön vähäksi aikaa. Elämä veneessä oli vahtilistan säätelemää ja Kapun hommana oli toimia kirjastonhoitajana suositellen veneen 200 kirjan valikoimista sopivia herkkuja kuhunkin tunnelmaan. Antti ja Satu saivat kotitehtäviksi lukea kirjat ”Afrikan safari” ja ”Kolmas simpanssi”.

St. Helenalle matkaa yhdeksän yötä.

Tuuli pysytteli koko osuuden ajan kaakossa (+/- 15 astetta) ja puhallustehokin pysytteli 10 sekuntimetrin tuntumissa (+/- 4 ms). Swell oli pitkää ja loivaa eikä pinta-aaltokaan tökkinyt, joten matka St. Helenalle eteni ihanteellisissa olosuhteissa. Voiko valtameripurjehdus olla tätä leppoisampaa? Oikea vastaus: ei voi. Päivämatkat olivat 140 nm tasolla päivästä toiseen. Pikkuhiljaa tuuli alkoi heikentyä ja välillä öisin hyödynnettiin hybridiä, kun koneella saatiin apparenttikulma keulan puolelle ja purjeista helposti solmun lisävauhti. Aamuisin Kapun naama alkoi olla rutussa. Kannella oli kymmeniä lentokaloja, mutta eihän se vielä mitään. Mutta kun siellä oli saman verran 15-senttisiä mustekaloja, jotka olivat valuttaneet musteensa tiikkikannelle, ja josta sen hinkkaaminen pois on työn ja tuskan takana. Tuskin koskaan vene on ollut näin siivottoman näköinen, onneksi vain ulkopuolelta. Sisällä vallitsi siivojärjestys, josta Antti piti tiukasti huolta. Fairyn käytössäkään ei säästelty.

Huolia

Watermaker yski ensimmäisen kerran. Syyksi paljastui esifilttereiden likaisuus. Se oli seurausta edellisestä käytöstä Namibian rannikolla. Meri näytti siellä puhtaalta, mutta tosiasiassa veden seassa oli ollut paljon aavikon hiekkaa. Nyt filtterit olivat punaruskeina ja ihan tukossa. Niiden vaihto uusiin korjasi tilanteen ja niin taas saatiin tankki täyteen Kapun kirkasta. Vielä oli muutama leppeä purjehduspäivä jäljellä, joiden aikana ilmeni uusi, huolestuttava asia. Aamuyöstä service-akkujen latausjännite yhtäkkiä romahti. Päivisin aurinko ja tuuli tuottivat akut melkein täyteen ja jännite oli lähes 13 V. Siitä lukema putosi yön aikana tasaisesti lähelle 12 volttia. Sen jälkeen vartin aikana jännite romahti 10,5 volttiin ja värkit alkoivat vinkua jännitevaroitusta. Yanmarin käynnistäminen korjasi asian ja 2 - 3 tunnin lataus riitti seuraavan päivän ajaksi. Aamuyöstä alkoi sama uudestaan. Alkoi näyttää siltä, että tarvitsemme uudet hupiakut. Siis kaksi 240 Ah huoltovapaata akkua, joiden ulkomitat saavat olla enintään sitä ja tätä ja napojen koko jotain. Tuskin niitä ihan hyllystä löytyy St. Helanalta. Ja taas ilman niitä jatkaminen Brasiliaan alkoi näyttää aika hankalalta.

Melina kiinni vahvassa poijussa.

Poijut ja taksivene tarpeeseen

Kahdeksan vuorokautta oli takana ja reilut 100 mailia jäljellä St.Helanalle. Aamuyöstä saaren harjanteella loistivat kirkkaat valot. Siellä rakennettiin yötäpäivää lentokenttää, joka avaa nopean yhteyden saarelle parin vuoden päästä. Me saavuimme Jamestownin edustalle tasan 9 vuorokauden seilauksen jälkeen gps-lokin vahvistaessa matkaksi 1235 nm. Olimme ohjeiden mukaisesti soittaneet 10 mailia aiemmin St.Helena radioon, joka ilmoitti saapumisestamme viranomaisille. Suureksi iloksi myös täällä on nykyisin järeät poijut, joten enää ei tarvitse olla huolissaan ankkurin pidosta huonossa pohjassa. Poijuja on yli 20, joista keltaiset on tarkoitettu alle 50 tonnin veneille ja punaiset alle 60 tonnin veneille. Saapuessamme valtaosa oli vapaana ja peruutimme keltaisen poijun viereen, jolloin oman kiinnitysköyden pujottaminen lähes merenpinnassa olevan pojun silmukasta on helppoa. Keulan kautta homma vaatii jo akrobatiaa. Sen jälkeen on helppo tuoda pitkä köysi keulasta ja vaihtaa veto normaaliin päähän veneen keulaan. Poijut ovat ehdottoman luotettavia ja huomattava vastaantulo veneilijöiden tarpeeseen. Niistä täysi kymppi satamatoimistolle.

St. Helena ferry boat oli oiva palvelu.

Kaupungin satama on toki saaren leen puolella, mutta valtameren swell vyöryy rantaa hyvälläkin säällä, kuten nyt, puhumattakaan isomman myrän jälkeen tai tuulen kiertyessä lounaan ja koillisen välille. Jollalla rantautuminen vaatii vähintäänkin uimataitoa ja vaihtovaatteet, riski kaataa kumivene on todellinen. Siksi satamassa on oivallinen taksivenepalvelu. Kanavalla 16 kutsutaan ”ferry boat”ia, joka tasatunnein lähtee rannasta ja viisi minuuttia myöhemmin nappaa veneilijät kyytiin ja kuskaa rantaan. Tästäkin veneestä rantautuminen on taitolaji, kun isompi swell loiskuu laiturille.

Sydämellinen vastaanotto

Sisäänkirjaus hoituu joko viranomaisten vierailulla veneelle, jolloin omaan pattiin jäädään odottamaan virkavallan saapumista. Tai päinvastoin, kuten meillä, jolloin koko miehistö lähtee maihin; käy ensin customissa ja sitten poliisitalossa Immigration officessa ja lopuksi vielä satamatoimistossa. Port officen pystyi myös siirtämään lähtötouhuihin, jolloin jo tiedetään kuinka monta yötä laskutetaan poijun käyttöä. Kaikissa toimistoissa vastaanotto ja palvelu olivat yli kaiken kohtuuden. Sellaista ystävällisyyttä, kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta ei ihan usein kohdalle osu. Sitä koki olevansa Englannin kuningasperheen edustaja, joka on saapunut tarkastamaan kaukaisia kruunun siirtomaita. Ehkä asiaan vaikutti se myöhemmin esille tullut seikka, että Kapu on edellisen, kaksi vuotta sitten eläkkeelle jääneen St.Helenan kuvernöörin kaksoisolento. Siis suoraan kuningattaren edustaja tällä pienellä saarella, jolla on niin suuri historia. Eikä tuo sydämellisyys loppunut koko aikana. Kaikki tapaamamme kymmenet ja kymmenet saarelaiset osoittivat monin tavoin iloaan siitä, että juuri me olimme saapuneet heidän saarelleen. Siltä se ainakin tuntui.

St. Helenan pääkaupunki Jamestown on viehättävä.

The most extraordinary place on earth

St.Helenan löysi portugalilainen amiraali Joao da Nova vuonna 1502 ja saari oli pitkään tarkoin varjeltu salaisuus. Se on kooltaan noin 75 km2 eli noin Ahvenanmaan pääsaaren kokoinen. Asukkaita on vain reilut 4000, joista neljännes asuu pääkaupungissa Jamestownissa. Brittilaivat löysivät saaren 1588 ja myöhemmin siitä käytiin pieniä jäsentenvälisiä Hollannin kanssa. Kruunun siirtomaa status annettiin vuonna 1834 ja se onkin yksi viimeisiä brittiläisen imperiumin jäänteitä. Hallinnollisesti siihen kuuluvat myös Ascension sekä Tristan da Cunha, tuo maailman eristynein asuttu saari. St.Helena on viehättävä, pittoreski paikka, jossa olisi helppo viihtyä pitkäänkin. Saarelle rakennetaan parhaillaan isoa lentokenttää vuorten keskelle ja se on jakanut vahvasti mielipiteitä. Tuo varmasti paljon lisää turisteja, mutta sitä ennen pitäisi rakentaa tieverkkoa uusiksi, hotelleja ja muita matkailijapalveluita. Nyt saarella on 36 majoitushuonetta, joten ison jumbon laskeutuessa vain eturiville on katto pään päälle. Nykyinen turisti tulee laivalla Kapkaupungista ja silloinkin pitää osoittaa, että hotellihuone on varattuna. Joidenkin mielestä lentokentän perussyy onkin sotilaspoliittinen. Täältä on hävittäjäkoneille lyhin matkaa lentää Falklandin saarille Argentiinan rannikolle, jos vaikka vuoden 1982 tapahtumat meinaavat uusiutua. Useiden paikallisten mielestä erittäin suuri ja kallis lentokenttäprojekti olisi pitänyt vaihtaa kunnon sataman rakentamiseksi saarelle. Nyt ei risteilylaivan peruskauraa (ylipainoinen, huonosti liikkuva amerikkalainen) nosteta laiturille kuin nostokurjella.

Saarikierros Robert Petersin johdolla

Saaren vähäiset vuokra-autot olivat lentokenttätyömaan käytössä, joten valitsimme opastetun History on wheels –kierroksen saaren ympäri. Se oli nimensä mukainen autosta ja kuskista lähtien. Kärry oli noin 50 vuotta vanha Datsunin avopaku, jonka lavalle oli putkesta väännetty pitkittäiset puupenkit. Kärry pysyi kasassa lähinnä uskon varassa. Kuskikin oli samaa historiasarjaa, kohta 80 -vuotias, joka kaihin samentamilla silmillään ei varmaan täyttänyt ajokorttidirektiivin näkövaatimuksia. Mutta toisaalta hän osasi kaikki tiet ulkomuistista. Papparainen oli asunut lähes koko ikänsä saarella ja oli toiminut vajaat 30 vuotta koulubussin kuljettajana. Näillä erittäin kapeilla vuorenseinämillä kiemurtelevilla teillä ei vauhti ole ongelma, vaan pudotuskorkeus jos lähtee lapasesta. Vaan hienosti herra Peters hoiti kuskin hommat ja samalla toimi kävelevänä wikipediana. Hän tietää varmasti kaiken tästä saaresta, ja mekin nyt aika paljon.

Napoleonin ”vankilan” ruokasali kelpaisi kelle vaan.

Jokainen suomalaislapsi on varmasti pelannut aikoinaan Afrikan Tähteä, tuota oivallista lautapeliä, joka on yli 50 vuotta ilahduttanut lapsia ja aikuisia. Siitähän tämä St.Helena on meille tuttu. Ja sitten on se toinen tuttu tarina Napoleonista. Kenraali Bonaparte karkotettiin saarelle vuonna 1815 hänen hävittyä briteille Waterloon taistelun. Häntä kohdeltiin täällä varsin kunnioittavasti, vaikkakin samalla vartiointiin oli panostettu kunnolla. Saarelle komennettiin 3000 miestä vartioimaan tätä yhtä vankia ja saaren ympäri pörräsi pari sotalaivaa. Lisäksi kaksi isoa fregattia oli ankkurissa. Samalla tällä toiminnalla haluttiin viestittää ranskalaisille, ettei kannata yrittää Napoleonin vapauttamista. Karkotusta kesti vain kuusi vuotta, sillä Napoleon Bonaparte kuoli syöpään 51 -vuotiaana vuonna 1821. Hänet haudattiin ensin St.Helenalle, mutta 19 vuotta myöhemmin arkku kaivettiin esiin ja vietiin ranskalaisten sotalaivojen saatossa kotimaahan ja lopullinen hautapaikka on Les Invalides kirkossa Pariisissa.

Jaakobin portaat

Jamestownin keskustasta nousee jyrkkä rinne, jonka harjalle on tietysti aikoinaan rakennettu linnoitus. Tähän rinteeseen on tehty 699 porrasaskelmaa, joita pitkin pääsee oikaisemaan ylös. Tie vuoren seinämällä vie myös perille, mutta autollakin sinne ajaa helposti vartin. Alun perin apuna oli höyrykonekäyttöinen lavetti, jota vaijeri kiskoi ylös ja painovoima alas. Tänä päivänä jokainen itseään kunnioittava turisti kipaisee portaat ylös. Antti pisti pohjat yhdeksän minuuttia ja saapui sitten punaposkisena kuppilaan, jossa muu miehistö nautti virvokkeita. Virallinen ennätys on kuulemma neljä minuuttia 45 sekuntia. Siinä ajassa joku skotti oli nelivetotekniikalla kirmannut Jamestownista 200 metriä korkeammalle 699 askelman päähän. Kapua kiinnosti enemmän miten nopeasti pääsisi alaspäin ja vähän testaili menetelmää, jossa selkä toisella kaiteella ja jalkaterät toisella kaiteella liukuisi niitä pitkin alas. Tekniikka vaatii vielä vähän hiomista, joten ennätyskokeilu on vielä tekemättä. Ilmeisesti näistä syistä täällä piti jokaisen esittää matkavakuutuskortti saapuessaan saareen.

Kapu testaili liukumenetelmää Jaakobin portaiden alasmenoon.

Good news and bad news

Pieni sekatavarakauppa pääkadun reunalla oli paikka, josta ihme ja kumma löytyi kaksi Vartan heavy duty akkua, tosin vain 170 Ah kokoisia. Mutta nekin kelpasivat tässä hädässä. Nyt on ainakin tuliterää virtaa tarjolla. Vanhat lahjoitettiin ”jatkojalostukseen” ferry boatin kuskille. Sitten ne huonot uutiset; saarella ei ole lainkaan gsm-verkkoa. Tasan ensimmäisen kerran tämän reissun aikana löytyi paikka, jossa meille niin itsestään selvä palvelu puuttui. Wifi-verkko sentään löytyi parissa kuppilassa; se taas oli hidas ja epäluotettava, mutta vastaavasti kallis (10 € tunti). No, toisinpäin täällä saa kiireinen matkailija olla ihan rauhassa.