Kiel-Haukilahti 8.-28.7.2006

Kiel • Christiansö • Maarianhamina • Haukilahti

Päivitetty: 28.07.2006/16.08.2006

17.07.2006 Maarianhamina; försti ja kapu taas Suomessa.

Jätimme erinomaisen Baltic Bay marinan lauantaiaamuna heinäkuun 8. päivänä. Meillä oli ruhtinaalliset 20 päivää aikaa ehtiä kotilaituriin, joten mitään kiirettä ei olisi. Tuuli huokaili hennosti, joten aloimme edetä moottorimarssilla kohti Bornholmia. Nopeat rahtilaivat tulivat alle vartissa horisontin takaa kohdalle, joten kansivahti sai olla tarkkana runsaan liikenteen seassa. Pohjolan valoisa yö tuntui melkein päivältä; edes keskiyöllä ei ollut kuin hämärää. Vuorokauden volvoilun jälkeen saimme seilituulta kaakosta ja aloimme hiljaisen hiipimisen horisontissa häämöttävää Bornholmia kohti. Aurinko paistoi ja meri oli sileä. Kaikki olisi voinut hyvin. Mutta tässäkin paratiisissa oli käärme; meri oli karmeassa kunnossa. Paksut sinilevälautat peittivät veden pinnan ja lauttoja tuntui olevan loputtomiin. Oli kuin purjehtisi hernekeitossa.

Iltapäivällä saavuimme Bornholmin pohjoiskulmaan ja kaarsimme Allingen suojaisaan satama-altaaseen. Siellä hernekeitto oli entistä sakeampaa ja haisi vielä pahalta. Ikään kuin viikon kattilassa seisoneena. Pyörähdimme satama-altaassa ympäri ja otimme kurssin 15 mailin päässä olevaan Christiansön saareen. Uskoimme leväongelman olevan siellä lievemmän, koska saarten välissä olevassa salmessa on läpivirtaus. Siis seilit ylös ja menoksi. Pari tuntia myöhemmin seilit alas ja sisään. Koko matkan vihreänkeltaiset levälautat herättivät toisaalta inhoa ja toisaalta todellista huolta Itämeren tulevaisuudesta. Tuollaisilla vesillä ei kyllä kukaan viihdy. Pystytäänkö rehevöitymisen jatkumiselle vielä tekemään jotain vai onko leväpuurossa veneily tulevaisuuttamme?

Onneksi Christiansön satama oli puhdas levästä, mutta toisaalta täynnä veneitä. Satamamestari viittilöi meitä kiertämään saaren ympäri ja kiinnittymään pohjoispuolen yhteysaluslaituriin. Tämä oli kapun 23. käynti saarella ja eka kerta kun tämä laituri osoitettiin huvivenekäyttöön! Matkaa Kielistä kertyi noin 200 merimailia, joka nyt tuntui pikkuheitolta sileässä vedessä.

Maanantaina olimme jo aamuseitsemältä irrottelemassa köysiä, sillä matkaa Kalmariin oli melkein 100 mailia ja seuraavan yön ajattelimme viettää satamassa. Rivakka lounainen työnteli Melinaa keula kohisten koko päivän ja puhtia riitti vielä Öölannin salmessakin, joten Kalmarin rantaan kiinnityimme iltakahdeksalta. Feel Good tarjosi taas puhdasta purjehdusnautintoa. Satama oli tietysti täynnä, mutta yksi melkein Melinan kokoinen kylkipaikka löytyi saksalaisen ja ruotsalaisen veneen välissä. Molempien veneiden kipparit olivat kannella, joten ajoimme viereen ja kysyimme olisivatko herrat niin ystävällisiä, että siirtäisivät veneitään, toinen metrin pari eteenpäin ja toinen taaksepäin. Saku kuittasi hyppäämällä rantaan ja siirsi köytensä viereisiin pollareihin. Svenskille homma ei sopinut, ei selittänyt miksi. Me yritimme kuitenkin mahtua veneiden väliin, mutta se viimeinen metri puuttui, joten perämme jäi ruotsalaisen keulan tasalle. Herra svenssoni seisoi kannella ja katseli vierestä. Tämän jälkeen kapu ilmoitti ystävällisesti mutta varsin määrätietoisesti, että Melina tulee kiinnittymään hänen kylkeensä. Vastaus oli kova selitys varhaisesta lähdöstä, joten hänen Malönsä kylkeen ei kannata tulla. Nyt tuli kapun mitta täyteen; oli paikkoja muualla tai ei niin tähän ja juuri tähän me nyt kiinnitymme. Svenssonille leviteltiin käsiä ja kuitattiin iloisesti aamuherätyksen kello seitsemältä olevan meille ihan ok. Ajoimme hiljaa viereen ja försti kiinnitti keulaköytemme naapurin kokkaan. Kapu ojensi peräköyden, mutta ukkopahan vain käänsi selkänsä. Nyt tuli kapun upseerikoulutukselle käyttöä. Komentoääni ei jättänyt valinnanvaraa, joten kaveri ei uskaltanut muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa köyden vastaan. Kun kaikki köydet ja fendarit olivat kunnossa esitimme svenssonille kiitoksen. Tack! Ei vastausta. Okei, osataan sitä mykkäkoulua meilläkin, joten aamun lähtötoimet sujuivat hiljaisuuden vallitessa. Oli muuten koko reissun eka ja ainoa kerta, jolloin saimme näin ynseän vastaanoton. Kaikkialla muualla vastaus on ollut "be my guest" ja auttavat kädet.

Kalmarissa pidimme bunkraus- ja huoltopäivän. Kaikki palveluthan ovat siellä aivan vieressä, joten satama on oivallinen tässäkin mielessä. Förstille myönnettiin kulttuurivapaata sen verran, että hän ehti visiteerata Kalmarin linnassa. Edelliset toistakymmentä Kalmarin käyntiämme ovat olleet niin hätäisiä, että linna on aina jäänyt näkemättä.

Keskiviikkoaamuna lähdimme kuudelta lentävillä eväillä. Eli silmät auki, köydet irti ja menoksi. Vasta sen jälkeen hammaspyykki ja aamupala kulussa. Etelänpuoleiset tuulet puhaltelivat vienosti, mutta spinnu jaksoi juuri ja juuri pysyä vedossa. Päivän tilastomerkintä oli puolenpäivän jiippi. Seuraavana yönä tuuli tyyntyi pariksi tunniksi, mutta aamuneljältä saimme taas 4 - 5 metriä westiä, joten jatkoimme mukavaa hiipimistä sileässä vedessä kohti Nynäshamnia. Juuri sataman edessä päätimmekin jatkaa matkaa vielä kymmenisen mailia ja mennä ruotsalaiseen luonnonsatamaan ankkuriin. Ruotsin Utön viereinen saari Rånö tarjosi sellaisen idyllin ettei paremmasta väliä. Kelpasi siellä loikoa ja lorvia päivän verran. Uimistakin harjoitimme förstin välityksellä 14 -asteisessa vedessä. Säätiedot kuultuamme lähdimme kuitenkin illalla Nynärin vierassatamaan ja saimme hyvän paikan kaijan suojanpuolelta. Aamuyöstä tuulen viuhuessa sitä osasikin arvostaa.

Perjantaiaamuna Nynärin rantaan pyyhälsi Hannan kipparoima sy Walma miehistöineen. Hanna seilasi kanssamme Caribialla St.Martinin vesiä huhtikuun lopulla, joten jälleennäkemisen ilo pursui melkein yli äyräiden. Jos ei Nynäshamn kaupunkina ole kummoinen niin sataman kalakaupat ovat toki käymisen arvoisia. Päivän kruunasikin loistava kalapäivällinen Walman kabyysissa. Vain tunnelma saattoi ylittää aterian erinomaisuuden.

Heinäkuun puolivälin lauantai valkeni kauniina ja aurinkoisena. Odotimme vieraita, tai siis tuttuja. ARC-gastimme Jukka ja Hanna saapuivat junalla Nynäriin ja puoliltapäivin oli taas halausten paikka. Heidän uusi veneensä on valmistumassa vasta syksyn taitteessa, joten olivat raukat joutuneet kitumaan maissa melkein koko kesän. Ei siinä kauan ihmetelty, kun jo lähdettiin jatkamaan matkaa. Melina ja Walma pistelivät perätysten kohti Ruotsin Utön Kyrkvikeniä, jonne 10 mailin seiluun jälkeen upotimme ankkurit saveen. Aamulla sitten vinssattiin ylös 30 metriä savista ankkurikettinkiä; yksi merivesisuihku olisi aika kiva keulassa. Caribian valkoinen hiekka ei tuottanut näitä ongelmia.

Päivän seiluut suuntautuivat nyt Sandhamniin, sinne Ruotsin itärannikon purjehduskeskukseen. Aamupäivä meni Volvon piikkiin, mutta viimeiset 15 mailia saimme sentään kryssiä ihannekelissä. Sandhamnin satama oli melkoisen täynnä, mutta saimme poijupaikan Walman perästä ja onnistuimme varaamaan Värdshusista pöydän, jonne Melinan ja Walman yhteensä 8 -henkinen miehistö siirtyi nauttimaan illallista. On se Värdhus vaan aina varma valinta. Hyvää ja hintavaa.

Maanantaina 17. päivä heinäkuuta otimme kurssin Suomeen ja Maarianhaminaan. Ajoimme Sandhamnista ulos avomerelle jo seitsemän jälkeen ja tuntia myöhemmin spinnu liehui korkealla. Lounaistuuli puhkui ensin 5 - 6 metriä, mutta ennen puoltapäivää tuulta oli tarjolla jo tuplasti eli tehoa nelinkertaisesti. Melina kiisi paraativauhtia ja Jukka ruorissa hihkui onnesta. Iltapäivällä jiippasimme ison ja vaihdoimme genuan puomille. Kyllä kymmenen solmua riittää matkapurjehdukseen. Kymmenen tunnin seilauksen jälkeen kiinnityimme Maarianhaminan länsisataman kaijaan ja iskimme käpälät Suomen maaperään. Vähän siinä oli fiilikset pinnassa.

Tiistai kului vaivatta kylän kiertelyssä ja bunkraushommissa. Seuraavana aamuna suuntasimme Saaristomerelle navakassa luoteistuulessa. Peruskurssimme oli itään, joten meno oli pehmeää pienessä mainingissa. On huima ero purjehtia saariston suojassa verrattuna valtamereen. Aurinko paistoi ja Melina ahmi maileja. Välillä teimme ykkösreivin, sitten purku, taas ykkönen ja kohta kakkosreivi. Rivakasta tuulesta huolimatta meri oli melkein sileä. Upeata! Kuudenkymmenen mailin ja vajaan kahdeksan tunnin kuluttua kiinnityimme Lammanin merikarhusatamaan. Voi mikä tyyni rauha siellä vallitsikaan. Vastaanottokomiteakin oli komea, kun laiturin muiden veneiden miehistöt kerääntyivät Melinan keulan eteen. Halaukset ja kättelyt kestivät pitkään. Nyt oli aika päästä saunaan; ekan kerran yli vuoteen. Kapulle se taisi olla melkein liian kuuma kokemus. Vähempikin olisi riittänyt.

Torstaina koukkasimme pohjoiseen ja luovimme Kihtiä ylös kohti Katanpään linnakesaarta, jonne muutamia vuosia sitten valmistui hyvä vierassatama. Saimme Walman viereemme ja sitten olikin luvassa kapun suosikkiruokaa. Förstin mainio pasta carbonara on tullut niin tunnetuksi, että kuulemma googlessa hakusanalla carbonara aukeaa Melinan kotisivut. Melinan ja Walman miehistöt ahtautuivat Finngulfin sitloodaan odottamaan herkkua, jota försti oli tehnyt kahdella kattilalla. Ei tarvinnut paljoa tyrkyttää, toinen ja kolmaskin kierros kelpasivat. Ihme ja kumma, kaikki meni. Mutta sen jälkeen ei ollut myöskään nälkäisiä. Onneksi peräruokaa varten vatsassa on oma osasto, jonne panna cottaa katosi vielä kohtalaista isompi annos. Nyt oli liivit pyöreinä.

Perjantaina koukkasimme Kustavin Ströömin läpi ja ajoimme Vuosnaisten lossin viereen vierassataman kaijaan. Försti ja Hanna kipaisivat käymään kaupassa ja samalla nappasimme Walman kippari-Hannan alias Hammin kannelle mukaan merikarhujen kesäkokoukseen. Walma jatkoi uudella miehistöllä eteenpäin. Me ajoimme muutaman mailin Karhunmöljään ja hiivimme hyvin varovasti kapeasta salmesta sisään satamaan, jossa mainio laituripaikka odotti vapaana.

Oli aika tehdä pieni yhteenveto. Kapu laski yhteen Melina Atlantic Circuitin legit ja lopputuloksena oli aikamoinen määrä merimaileja. Melina lähti Haukilahdesta kesäkuun 11. päivänä ja saapui suoraan kesäkokoukseen käymättä lähtöruudun kautta.

Varsinainen juhlapäivä oli lauantai, jolloin kello 12 nostettiin saarella Suomen lippu salkoon ja veneissä juhlaliput mastoon kahisemaan tuulessa. Illalla oli sitten puheiden ja maljojen aika. Kommodori-Jukka piti virkakautensa viimeisen, mutta sitäkin paremman kesäjuhlapuheen. Ja sitten olikin palkintopöydän vuoro. Helgolandissa tapaamamme sy Saranne oli purjehtinut perhemiehistöllä pisimmän matkan heinäkuun alusta saapuessaan kesäkokoukseen ja pokkasi Olga-pystin. Sitten oli Melinan vuoro. Pisin matka kesäkokoukseen: 16.350 meripeninkulmaa. Kapu ja försti pokkasivat Maija-maljakon ja pussasivat päälle. Yleisö taputti.

Kaikki hauskat juhlat päättyvät ajoissa ja puolen yön jälkeen satama uinahti yön hämyyn. Sunnuntaiaamuna motoroimme takaisin Vuosnaisten rantaan, jossa Jukka, Hanna ja Hammi hyppäsivät kyydistä. Monimuotoinen kuljetuslogistiikka hoiti kaikki takaisin kotikulmille ja me lähdimme kaksistaan seilaamaan Melina Atlantic Circuitin vikaa viikkoa kohti Espoon Haukilahtea. Tämäkin päivä oli kaunis ja aurinkoinen. Lounatuuli henkäili kevyesti ja me nautimme vaihteeksi hiljaisuudesta ja hiljaisesta menosta. Illalla Melina lipui Korppoon pohjoispuolella olevaan Lillholmenin merikarhusatamaan, jossa kelpasi nauttia saaren kauneudesta ja sataman rauhasta.

Maanantaina otimme kurssin Hiittisten kulmaan ja määränpääksi sovittiin Ådskärin upea saari aivan ulkomeren reunassa lähellä Bengtskärin majakkaa. Nauvon Berghamnin kulmalla näimme pienellä luodolla ison hylkeen ottamassa aurinkoa. Merimetsoja riitti sitten useampiakin. Ne ovat yleistyneet valtavasti ja yhdyskunnat erottuvat kaukaa. Pienet ja vähän isommatkin saaret ovat aivan valkoisena niiden ulosteista ja sopivalla tuulella ne tunnistaa hajun perusteella monen mailin päästä. Osa saarten puustoa on täysin kuollutta; sen verran väkevää kamaa merimetsot työntävät perästään. Olisikohan jo aika jotenkin rajoittaa niiden hallitsemattomalta tuntuvaa yleistymistä?

Hiittisten kulmassa suunnitelmamme muuttui, kun paksu lähes täysin näkyvyyden vievä sumu verhosi maiseman samalla kun tuuli tyyntyi. Ådskäriin ei ollut enää asiaa, joten otimme kurssin Hankoon 20 mailin päähän. Försti istui naviskassa ja vahti tutkaa ja karttaplotteria. Kapu tuijotti silmät sirrillään sumun sekaan ja yritti nähdä jotain. Tosin aika huonolla menestyksellä. Försti ilmoitti koko ajan tutkakaikuja olevan milloin kaapelin milloin puolen kaapelin päässä tai vieläkin lähempänä. Erilaisia moottoriääniä kuului useita, mutta eyeball-navigointi ei tuottanut mitään tulosta. Välillä ajoimme tarkoituksella aivan jonkun poijun viereen, että saimme varman fixin. Näkyvyyttä oli enintään muutama veneenmitta. Joitakin tunteja myöhemmin olimme Hangon itäsataman edustalla ja hiivimme kuin haamu satama-altaaseen etsimään vapaata poijua. Itämerenportin puolelta saimme lopulta mainion kylkipaikan ja huokaisimme helpotuksesta. Se oli yksi pahimpia sumuja, missä koskaan on tullut liikuttua. Minkälaista se olisi ollut ilman tutkaa ja karttaplotteria? Ei ainakaan kivaa.

Aamulla sumu oli vain pelkkä muisto häikäisevässä auringonpaisteessa. Pikainen kauppareissu ruoka- ja juomakauppaan ja ennen puoltapäivää olimme taas menossa. Nyt saimme loistavan avotuulen, jossa seilasimme parissa tunnissa Matgruvanin merikarhusataman rauhaan. Koko matkan siunailimme purjehduksen helppoutta sileässä vedessä ja ihailimme kauniita kalliosaaria. On se Suomen saaristo vaan aika kova juttu. Taas oli rannalla iso joukko halattavia ystäviä. Ihana nähdä kavereita pitkästä aikaa.

Keskiviikon vietimme Matgruvanin kauniissa satamalahdessa ja puleerasimme Melinan kantta ja kylkiä. Aurinko lämmitti ihanasti ja tuuli vilvoitti sopivasti. Kapu lämmitti saunan ja taas kelpasi nauttia Suomen suven ihanuudesta.

Torstai oli koko matkamme toiseksi viimeinen päivä. Silloin kelpasi seilata "kotisaareemme" Skrubböseen. Siellähän vietämme useimmat viikonloput purjehduskauden aikana. Helsingin ja Espoon silhuetit häämöttivät horisontissa, mutta vielä saimme nauttia yhden illan Suomen saariston upeudesta.

Perjantaina oli edessä koko Melina Atlantic Circuitin vihonviimeinen osuus. Kolmentoista meripeninkulman matka Haukilahteen kotisatamaamme Espoon Merenkävijöiden hienoon satamaan. Olimme olleet reissussa 413 päivää, joista 170 vietimme satamassa tai ankkurissa. Eli kyllä sitä kaiken matkanteon keskellä osattiin välillä rauhoittuakin. Näimme yhteensä 124 eri satamaa ja 20 eri valtiota. Lokiin kertyi matkaa 16.515 meripeninkulmaa, josta matkasta yli puolet kertyi Atlantin valtamerellä. Merellä vietimme 71 yötä ja loput 172 päivää olivat normaalia päiväpurjehdusta päivämatkojen vaihdellessa muutamasta hassusta mailista yli sataan meripeninkulmaan.

Haukilahteen saavumme perjantaina 28.7.2006 kello 17.00, mutta se on vielä viiden tunnin päässä.
Vähän jännittää.

Kaikki kuvat © Liukkonen.