Martinique - St.Martin 11.-24.3.2006

Martinique • Dominica • Iles des Saintes • Guadeloupe • Montserrat • St.Kitts • St.Martin

Päivitetty: 25.03.2006

21.03.2006 Montserrat, Soufriere Volcano on toimiva tulivuori.

Lauantaiaamuna maaliskuun 11. päivänä seisoi Anse Mitanin lahden laiturin päässä kaksi tummatukkaista mutta vaaleanahkaista ystäväämme odottaen kapun jollakyytiä alukselle. Molemmilla oli vain käsipakaasit eli viikon matkavarusteet olivat mahtuneet pieniin selkäreppuihin. Kokeneita purjehtijoita. Caribia oli armollinen tulokkaita kohtaan. Jaska ja Mari saivat ekat päivät nauttia pilvisestä ja ajoittain jopa sateisesta säästä välttäen samalla nahan polttamisen heti kättelyssä. Lämpöä riitti kuitenkin vaikka muille jakaa.

Halausten ja tuliaisten jaon jälkeen otimme kurssin Martiniquen luoteiskulmaan tuttuun St.Pierren satamalahteen. Rulla läväytettiin auki ja muutahan ei tarvittu. Kymmenen metrin itätuuli kiidätti meidät saaren suojan puolelle, jossa sitten tuulihanat kierrettiin kiinni ja dieselhana avattiin tunniksi. Iltapäivän alussa Bruce laskeutui kuuden metrin syvyyteen ja laskimme jollan veteen. St.Pierren museo sai taas vierailijoita. Aluksen kantapeikot olivat siellä jo kolmatta kertaa, mutta silti tämänkertainen opas osasi kertoa uusia asioita Mt.Pelen purkauksesta ja kaupungin täydellisestä tuhosta vuonna 1902.

Sunnuntaiaamuna kirjauduimme ulos Ranskasta ja navigaattorin reittiviivat veivät meidät Dominicalle Roseaun edustalle, josta taas nappasimme mooringpoijun Fort Young Hotellin edustalta. Lokin 40 mailia saatiin aikaan ykkösreivatulla isolla ja täydellä genualla. Taivas oli koko päivän tasaisen harmaa, joka kolmen kuukauden kokemuksen jälkeen tuntui meistäkin oudolta. Illalla alkoi vielä oikeasti sataa. Ravintola La Petite Melinan keittiö taikoi herkkuja, joita nautimme sateen rapistessa tai oikeastaan rummuttaessa kannella. Tunnelma oli melkein kotoinen, vain salongin lämpömittarin lukemat häiritsivät.

Aamulla varasimme hotellin retkitarjonnasta uusia kohteita. Tiskin takana istui huolitellusti pukeutunut Sonja, joka lupasi rakentaa meille jotain uutta mukavaa. Olimmehan jo yhden retken tehneet luoliin ja putouksille tammikuussa. Haimme vielä uimapuvut ja pyyhkeet veneeltä ja ilmoittauduimme pikkubusan edessä. Sonja kiipesikin itse rattiin, vaihtoi korkokengät lenkkareihin, kääri pitkän hameensa polviin ja tallasi kaasun pohjaan. Kurvailimme ylös vuorille sademetsän keskelle, ja eipä aikaakaan, kun meidät komennettiin vaatteiden vaihtoon. Kapusimme simmareissa jyrkän rinteen alas laaksoon, jossa neljä Högforssin valurauta-ammetta odotti. Paikallinen Spa oli löytynyt. Jokaiseen ammeeseen valui koko ajan lämmintä vettä kuumista lähteistä. Vesijohdot olivat avomallia: halkaistuja bambun runkoja. Loikoilimme kylpylässä puolisen tuntia lämpimän juoksevan veden hieronnasta nauttien. Aika pienin investoinnein tämä kylpylä oli saatu kasaan, voisi olla hyvä paikka veteraanikuntoutukseen. Pieni pullo kylmää Caribia ei tehnyt kipeätä kuuman kylvyn jälkeen. Kiertelimme vielä katsomassa parit putoukset ja muutaman rikkilähteen, jotka höyrysivät pahalle haisten. Muistuttivat samalla, kuinka ohut meidän pallon kuori on. Illalla hotellin terassilla maistui kunnon barbeque. Ruokahalua lisäsi hieno maisema; Melina kellui ankkurissa 50 metrin päässä.

Tiistaina jatkoimme Dominican länsilaitaa 20 mailia pohjoiseen Portsmouthin edustalle. Meno oli kuin Saimaalla. Tuulee, ei tuule. Tuulee idästä, tuulee lännestä. Tuulee vähän, tuulee paljon. Keskimäärin kuitenkin sopivasti. Sataman boatboykin saapui tarjoamaan palveluitaan. "Good afternoon captain, my name is Jeff Frank" kuului kohtelias avausrepliikki. Kapu kaivoi taskusta käyntikortin ja katsoi nimeä: Jeff Frank. Olimme tavanneet jo edellisellä visiitillä tammikuussa. Siitähän syntyi diili seuraavaksi aamuksi. Indian riverin mangrovemetsikkö odotti. Iltapäivän rantaretki antoi arkkitehti Jaskalle uusia näkemyksiä talon mallista. Että peltitynnyreistä voi tehdä näin rumia talojakin, ei pelkästään steel pan soittimia ja että Sea View Restaurantin näköala muodostui hurrikaanin rannalle paiskaamasta ruosteisesta rahtilaivasta. Jeff saapui aamulla tasan kello seitsemän ja nappasi meidät ja sy Annaminin porukan kyytiin. Suomen valtuuskunta soudettiin kapeaa jokiuomaa pitkin syvälle viidakkoon, jossa vähän tavallista mäntyä erikoisemmat puut kasvoivat. Isot ravut vilistivät mangrovejuurakoissa ja kolibrit ja muut hippiäiset visersivät taustamusaa.

Ennen puoltapäivää Melina oli jo menossa Iles des Saintesille. Yksi reivi isossa ja keularulla pari kierrosta sisällä tarjosivat täydellisen ruoritasapainon kuskin iloksi. Kolmekymmentä helppoa mailia taittuivat vauhdilla. Kerran loki näytti alle kahdeksaa solmua. Aurinkokin päätti palata taivaalle ja näyttää miten kunnon rusketus hankitaan Caribialla. Jaskan kädet olivat purjehdushanskojen käytön jälkeen vitivalkoiset ja ranteesta ylöspäin tumman ruskeat. Iltapäivän ratoksi kävelimme kukkulan laelle katsomaan Napoleonin linnaketta, joka on reilut sata vuotta Suomenlinnaa nuorempi. Näytti se muurin reuna kaipaavan täälläkin kunnostusta, vaikka jään ja pakkasen vaikutus on hieman vähäisempi. Vietimme toisenkin päivän näillä kulmilla. Vaihdoimme vain ankkuripaikasta toiseen, matkaa oli melkein puoli mailia saaresta toiseen. Sehän ei meille riittänyt vaan seilasimme upeassa kelissä parin tunnin nautiskelun lähisaarten ympäri. Vaivanpalkaksi löysimme uuden sukeltelupaikan ja valkean biitsin. Kelpasi siinä auringonlaskua katsella ankkurissa.

Perjantai oli Jaskan ja Marin viimeinen purjehduspäivä, mutta sitäkin parempi. Tiukkaa luovia navakassa tuulessa kauniissa auringonpaisteessa. Itätuuli tarjoili enimmäkseen alle 10 metrin annoksia, mutta ehti hetken iltapäivällä tarjota tehoa kahden reivin verran. Melina kiisi kohtuullisessa mainingissa paraativauhtia. Paikalliset charterpulkat peruuttivat kovaa. Illalla ajoimme Point-a-Pitren suojaisaan marinaan, jossa Melina kiinnittyi pitkästä aikaa laituriin. Edellisen kerran maasähkökaapeli oli kiinnitetty vajaa neljä viikkoa sitten Antigualla.

Viikko oli taas vierähtänyt vauhdilla. Viimeinen yhteinen ilta Jaskan ja Marin kanssa vietettiin 'Tuuliruusussa' nauttien restaurantin erinomaisesta tarjonnasta. Ranskalainen keittiö on näilläkin vesillä takuuvarma. Hyvää tulee ja myös riittävästi. Laskun tullessa pöytään Jaska nappasi sen määrätietoisesti ja antoi uuden sirukortillisen Visan maitokahvin väriselle kaunottarelle, joka sitä aikansa näpelöityään levitteli ranskalaisia käsiään ja hymyili epävarmasti "monsier, korttinne ei toimi". No, seuraava kortti jo toimikin, mutta mielenkiintoista oli todeta, että uusi sirukortti on tositurvallinen; tililtä ei lähde mitään. Kiitos Jaska ja Mari, oli ilo saada taas seilata kanssanne.

Vietimme satamassa toisenkin päivän, jolloin saimme pyykättyä veneen, varusteet ja miehistön. Tankkasimme vettä ja leipää, jotta seuraavana aamuna olisi mukava lähteä jo varhain eteenpäin. Yö oli melkein tyyni, joten alkuillasta oli keulassakin aika lämmintä. Uni ei oikein tahtonut tulla. Kello 22 paikallinen Mölydisco aloitti ohjelmatarjonnan. Sama jumputus jatkui tunnista toiseen. Vähän ennen kahta kapu katsoi kelloa, varttia vaille. Hienoa, kohta se taitaa loppua. Turha toivo. Mekastus jatkui viiteen asti aamulla ja meillä oli tarkoitus heräillä kuudelta auringon kanssa. Pikkusen kävi kapukin kuumana ja mietti kenet voisi mennä herättämään kostoksi. Voi kun olisi tiennyt missä se discon omistaja asui, olisi poika saanut kuulla aamulla pari tuntia Säkkijärven polkkaa ämyrit täysillä.

Ennen kahdeksaa olimme kuitenkin jo menossa, ja upea päivä vei yön harmit mennessään. Seilasimme 50 mailia Guadeloupen luoteiskulman Deshaiesin ankkurilahteen. Pitkästä aikaa isopurjeen kaikki 60 neliötä saivat tehdä töitä. Ensin sivutuulta, sitten avotuulta, sitten luovia. Koko ajan aurinkoista ja melkein sileä meri. Kyllä Caribia voi olla erilainen. Pari kuukautta sitten etenimme isossa aallokossa kaksilla reiveillä ja nyt veneen sisällä ei edes tuntenut, että vene oli kulussa. Rauhallinen ja hiljainen yö kruunasi päivän edellisyön muutaman huonosti nukutun tunnin jälkeen.

Maanantaiaamuna försti suoritti puhelintiedusteluja. Mikä on tilanne Montserratin tulivuorisaarella? Voiko sinne mennä? Onko satamassa palveluita? Miten tullaus ja muu byrokratia? Kolme neljä puhelua antoivat vastaukset. Soufriere volcano on aktiivinen, mutta saaren luoteiskulman satamaan voi tulla ja siellä on tilapäinen custom ja immigration. Siis sinne.

Upea purjehdussää jatkui ja etenimme sivumyötäistä 45 mailia kuudessa tunnissa. Ajoimme saaren itäpuolitse pohjoiseen, jolloin näimme parin mailin päästä Soufrieren toimivan tulivuoren. Se röyhtäili. Noin 10 minuutin välein kraatterin huipusta pöllähti valtaisa tuhkapilvi, joka nousi huipun ympärillä olevien pilvien yläpuolelle. Itäinen pasaati kuljetti kaiken tuhkan ja myrkkykaasut saaren länsipuolelle, jossa koko taivas oli rusehtavan harmaa. Aluksia varoitetaankin purjehtimasta saaren suojanpuolella, elleivät halua kannelleen tuhka- ja nokikuorrutusta ja syövyttäviä kaasuja. Kiersimme saaren pohjoiskulman ja ankkuroimme pieneen lahteen, jonka nimi oli tietysti Little Bay. Siellä oli ennestään viisi purjevenettä. Nostimme keltaisen tullilipun (Q-lippu) saalinkiin ja tutkimme kiikarilla ympäristöä. Lahden pohjukassa oli tilapäinen satama ja tilapäiset palvelupisteet viranomaisille. Tilapäisyys on tietysti suhteellista, sillä tilanne on ollut tällainen viimeiset 10 vuotta ja jatkuu samana vielä vähintään 10-20 vuotta. Ainakin sen ajan tulivuoren odotetaan olevan aktiivinen.

Aamulla kapu hurautti jollalla maihin ja löysi kontin, jossa sijaitsi tulli. Taas tehtiin paperia kaksin käsin. Kun kaikki oli kunnossa, sai mennä toiselle luukulle, jossa yksi tumma tyttö peri tullausmaksun ja kuitilla sai sitten kolmannelta luukulta leimat papereihin. Näiden leimattujen lomakkeiden kanssa mentiin vielä vanhaan rekkaperävaunuun, jossa immigration officerit saivat iskeä omat leimansa papereihin. Sataman vartiomieskin halusi täytättää omat lomakkeensa ja iski niihin sitten mahtipontisesti useita leimoja. Epäselväksi jäi, mitä varten. Hyvä puoli on kai se, että ainakin puolitusinaa henkilöä tuli työllistetyksi tälläkin vierailulla hetkeksi. Ja olihan satamassa muutama muukin vene.

Tuskin oli paperibyrokratia valmis kun patamusta neekeri huuteli tervehdystään; "Good morning Sir, my name is White. You need a taxi?" Kaupalliset neuvottelut olivat lyhyet, mutta onnistuneet. Samuel oli oiva opas ja huolellinen kuski, jolla oli kylän siistein Toyotan vani. Kiertelimme ensin saaren asuttua pohjoiskulmaa ja kuski kertoi elämästä saarella. Kymmenen vuotta sitten saarella asui noin 15.000 henkeä, enimmäkseen saaren lounaiskulmassa olevassa Plymouthin kaupungissa. Sitten Soufriere volcano purkautui rajusti ja tuhosi 75% saaren taloista. Nyt vain pohjoiskulma on asuttu ja valtaosa saaresta on asumiskelvoton. Muutama tuhat ihmistä sinnittelee saarella uskoen parempaan tulevaisuuteen. Onneksi ennen ensimmäistä isoa purkausta pääkaupunki ja sen ympäristö ehdittiin evakuoida, joten vain parikymmentä ihmistä menetti henkensä tulivuoren purkauksessa.

Tunnin ajelun jälkeen tulimme vanhan jokiuomaan, jossa joskus on ollut silta yhdistämässä saaren pohjoisosan ainoan tien muuhun saareen. Nyt jokiuoma oli täyttynyt mudasta ja tuhkasta. Siltaa ei edes näkynyt. Tien vieressä oli kyltti, joka varoitti jatkamasta matkaa. Tai sen sai tehdä omalla vastuulla. Koko yhteiskunnan infrastruktuuri puuttui siitä eteenpäin. Ja sen kyllä huomasi. Maisema alkoi näyttää hyvin harmaalta. Muutamat harvat talot olivat jotenkin hassun matalia. Tosiasiassa ne olivat hautautuneet ikkunan tasolle asti maan sisään. Jatkoimme matkaa heikkokuntoisia teitä pitkin kohti Plymouthin kaupunkia. Samuel näytti vastapäistä rinnettä, joissa oli useita autioita taloja. "Tuo tuossa oli minun kotini, nyt se on autiotalo puolittain tuhkan peitossa." Nousimme yhä ylemmäksi ja kun maastovaihteetkin loppuivat jatkoimme jalan kapuamista harjanteen päälle. Sieltä aukeni koko totuus. Soufriere tulivuori hönkäili taivaalle kaasuja 500 tonnia vuorokaudessa. Kraatterin reuna kasvoi 15 kuutiota sekunnissa, joten sen risaiset reunat sojottivat kuin torahampaat. Harmaa tuhkapöly peitti taivaan ja maan. Maisema oli kuin mustavalkoinen valokuva ja muistutti aika paljon kuusta otettuja kuvia. Valtaisat tuhka- ja mutavyöryt olivat valuneet huipulta saaren itä- ja länsilaidalle peittäen kaiken alleen. Alhaalla merenrannassa oli Plymouthin kaupunki. Korkeimmat talot näkyivät kuonan alta, mutta valtaosa kaupunkia oli hautautunut jopa kymmenien metrien syvyyteen. Keskellä tuhkatasankoa näkyi pieni terävä kolmio. Se oli kirkontornin huippu. Katselimme lohdutonta näkymää melkein sanattomina. Muistelimme käyntiämme saarella 10 vuotta sitten. Mikä olikaan se englantilaisrouvan pitämän ravintola, jossa kävimme illallisella?

Samuel johdatti meidät takaisin autolle ja ajelimme vielä rantaan katsomaan marinaa, tai siis entistä marinaa. Tukeva sementtilaituri pollareineen oli jäljellä. Merenranta oli vain siirtynyt 200 metriä ulommaksi. Rannasta jatkoimme taas ylös vuorille, josta löytyi Montserrat Volcano Observatory. MVO perustettiin 1995 ensimmäisen purkauksen jälkeen valvomaan ja seuraamaan tulivuoren toimintaa. Sen tehtävänä on myös antaa viranomaisille tarvittavaa tietoa vuoren nykytilanteesta ja ennustaa tulevaa toimintaa, jotta mahdolliset uudet evakuoinnit voidaan tehdä ajoissa. Meillä oli tuuria, sillä aina tiistaisin MVO järjesti opastetun kiertokäynnin laitokseen, jonka aikana observatorion johtaja kertoi Soufrieren aiemmista purkauksista ja heidän monipuolisista menetelmistään nykytilanteen arvioimisessa. Pahin purkausjakso oli vuosina 1995 - 1997 ja viimeiset isot purkaukset olivat kesällä 2003, jolloin 120 miljoonaa tonnia kraatterin seinämää romahti alas. Tämän vuoden helmikuusta alkaen tulivuori on taas muuttunut hyvin aktiiviseksi ja nyt pelätään uutta isoa purkausta jatkossa. MVO on asettanut erilaisia sensoreita ympäri vuorta, joiden värähtelyt piirtyvät graafisesti laitoksen piirturiin. Raja-arvon ylittyessä järjestelmä soittaa päivystävän vulkanologin kännykkään. Mielenkiintoinen duuni, jos nyt sattuu tykkäämään tulivuorista.

Keskiviikkona heräsimme kauniiseen auringonpaisteeseen. Ensimmäinen asia oli vilkaista eteläistä taivasta. Ei paljon savua. Hyvä. Otimme kurssin luoteeseen St.Kittsille, jonne oli matkaa noin 50 merimailia. Loistava sivumyötäinen jatkui ja etenimme vauhdilla kohti Redondan pientä asumatonta kalliosaarta, joka osui reitin varrelle. Saari on kuulunut viimeiset reilut sata vuotta Antigualle, joka 1978 vahvisti omistustaan perustamalla saarelle postitoimiston ja julkaisemalla sarjan postimerkkejä, joista tuli varmaan alan harrastajien keskuudessa arvotavaraa. Varsinkin kun posti suljettiin vuotta myöhemmin, saarihan oli asumaton. Nyt konttorinkin on hurrikaani vienyt taivaan tuuliin.

St.Kittsin pääkaupungin Basseterren marina Port Zante tarjosi tutun laituripaikan. Iltakävely kaupungilla vahvisti saaren olevan melkein mustan. Me olimme ainoat kaukasianit. Paikkakunnan keskus oli Lontoon Piccadilly Circuksen kopio. Sellainen huononpuoleinen kopio. Marinan suihkut sentään olivat Caribian parhaimmistoa. Suihkuhuoneen koko oli kuusi neliötä ja lattiakaivot vetivät. Kun jostain olisi löytynyt edes yksi ehjä koukku vaatteille ja seinään peili parranajoa varten, olisi paikka saanut melkein täydet pisteet.

Vielä oli reilut 60 mailia St.Martinille, joten yhdeksältä olimme jo menossa. Saimme seilata koko päivän upeassa sivumyötäisessä. Itätuuli puhalteli leppeät 7-8 metriä ja syvän sininen vesi keinutti kevyesti purtta. Päivän ennätys oli 26 metriä. Siis veden syvyys 26 metriä ja pohja näkyi selvästi. Iltapäivän lopulla kaarsimme St.Martinin luoteiskulman ympäri tiukkaa luovia ja laskimme purjeet Marigot Bayn edustalla kello 18. Upea purjehdusviikko. Caribiaa parhaimmillaan. Voi kun purjehdus olisi aina tällaista.

Perjantai ja lauantai sujuivat veneen huolto- ja bunkraushommissa, oman aikansa vei myös nettisivujen päivittäminen. Lauantai iltapäivällä Melina oli valmis. Valmis tarjoamaan parasta purjehdusnautintoa. Förstin tytär Laura ja sulhonsa Rami saapuivat iltakoneella. Jälleennäkemisen iloa oli ilmassa, runsaasti.

Kaikki kuvat © Liukkonen.