Iles des Saintes - Martinique 01.-10.03.2006

Iles des Saintes • Dominica • Martinique

Päivitetty: 10.03.2006

08.03.2006 Martinique, Mt.Pele, 1398 metriä.

Iles des Saintes tarjoili meille todella lokoisia päiviä. Yhtenä aamuna ajattelimme jo lähteä eteenpäin, mutta kun taivas oli aamulla vähän pilvessä, niin päätimme ottaa lungisti. Mitäs sitä pilvisenä päivänä merellä tekisi. Puolen päivän jälkeen aurinko otti selkävoiton pilvistä, mutta silloin oli jo liian kuuma seilata. Päätimme pysyä biminikatoksen alla, josta silloin tällöin pulahdimme 27 asteiseen veteen virkistymään. Karnevaalikulkueet jatkoivat useana iltana jo tuttua menoa. Ääntä tuli yli äyräiden, mutta muuten meno oli jo hieman väsähtänyttä. Mukavinta oli katsella lapsia, jotka oli puettu aivan ihaniin karnevaalihepeniin.

Toinen päivä maaliskuuta ryhdistäydyimme ja nostimme ankkurin jo ennen yhdeksää. Otimme kurssin eteläkaakkoon kohti Dominican pääkaupunkia Roseauta. Peruspasaati puhalteli maltillisesti noin kympin korvilla, joten luvassa oli 40 mailia aika tiukkaa hankavastaista. Hyvä että meni yhdellä tikillä.

Isossa oli pari reiviä, joista toinen vähän turha, ja keula viisi - kuusi kierrosta sisällä. Melina ahmi maileja kevyesti ja iltapäivän alussa pääsimme Dominican leehen, jossa valtameren maininki silottui kokonaan. Samalla lähti tuulikin, joten volvoilimme tunnin verran kunnes tuuli heräsi uudestaan. Kolmen aikaan kiinnityimme Fort Young Hotellin poijuun vartiksi, jotta kapu pääsi kirjaamaan meidät Dominicalle sisään ja ulos. Lupasimme olla maassa alle 24 tuntia. Paikallinen palveluntuottaja Panchokin saapui perärutkullaan ja tarjosi meille omaa mooringiaan mailin päässä. Hetken kaupallisten neuvottelujen jälkeen siirryimmekin sinne, koska siellä rannan reuna tarjosi paremman suojan mainingilta. Pancho ojensi meille keulasta mooringköyden ja toisen vielä perästä, joten pysyimme tarkasti omalla tontillamme. Kymmenen metrin päässä naapurissa asusteli 70-jalkainen Swan samoin eväin. Vesi oli uskomattoman kirkasta; pohja näkyi kaikkine meritähtineen yli 10 metrin syvyydessä.

Perjantaiaamuna olimme taas yhdeksältä menossa. Ensin pienet snorkkeloinnit Dominican eteläkulmassa ja sitten merelle. Suuntamme Martiniquen St.Pierreen oli edelleen eteläkaakkoon ja tuuli tietysti itäkaakossa. Kahden reivin meno oli silti maukasta, koska Atlantin maininki tuli itäkoillisesta. Aurinko paistoi, loki naputti seitsemän solmun luovivauhtia, meri oli pehmeä. Harmi, että iltapäivän alussa Martiniquen reuna vei taas tuulen. Nyt selvisimme kuitenkin puolessa tunnissa takaisin tuuleen, joka alkoi puhallella ensin lännestä, sitten idästä ja etelästä vuorotellen. Melinan vesivana oli kuin juosten lorotettua, mutta ennen neljää olimme jo ankkurissa tutussa lahdessa St.Pierren kaupungin edustalla. Saimme vielä paalupaikan eli olimme eka vene jollalaiturista. Kapu sai jopa samana iltana hoidettua virkansa, koska St.Pierressä maahantuloleimat saa kolmesta eri paikasta. Varsinainen office on yleensä kiinni, mutta paikallinen turisti-info ja rannan nettikahvila hoitavat muodollisuudet näppärästi. Martinique on oiva esimerkki siitä, kuinka helpoksi asiat voidaan tehdä, jos niin halutaan. Paperit hoituvat kuntoon paikoissa, joissa veneilijä muutenkin asioi; venetarvikeliike, huoltoasema, nettikahvila, info-piste. Hyvä Martinique. Toinen äärilaita on Antigua, jossa merkittävä osa väestöä työllistetään tällä turhanaikaisella paperin pyörittelyllä.

Lauantai 4.3. oli förstin toiveiden täyttymys. Kapu oli jo edellisenä iltana tehnyt tiedusteluretken rantaan, jonka seurauksena försti ilmoittautui aamulla scuba - sukelluskurssille aamu kymmeneltä. Paikallisen sukelluskerhon RIB-vene oli juuri lähdössä kymmenen hengen kuormalla muutaman mailin päässä olevaan sukelluskohteeseen. Förstille oli pakattu omat lelut mukaan; oli märkäpuku, räpylät, maski, regulaattori ja painava pullo. Försti oli odottanut jonkinlaista kuivaharjoittelua tai pientä luentoa ennen lähtöä, mutta sukelluskouluttaja Jaques vakuutteli koulutuksen hoituvan nopeasti ns. luonnonmenetelmällä, eli veneeseen vaan. Perillä kokeneet sukeltajat kierähtivät jollasta mereen ja katosivat syvään merenalaiseen rotkoon. Muutaman minuutin pikakoulutuksessa käytiin läpi regulaattorin käyttö ja käsimerkit, neuvottiin korvien ilmastoiminen ja maskin tyhjentäminen vedestä. Sitten vaan jollan viereen veteen ja Jaquesin avulla kamat selkään.Veneen reunatampista kiinni ja pää pinnan alle tehtävänä harjoitella regulaattorilla hengittämistä muutaman minuutin ajan. Ohjaajan vahtiessa vieressä valuttiin pikkuhiljaa veneestä roikkuvaa köyttä pitkin 4 metrin syvyyteen korvia tasaisin välein ilmastoiden. Sitten käsi kädessä ensimmäiselle lenkille, vähän väliä OK -merkkiä näyttäen, eli kaikki kunnossa. Toinen aloittelija liittyi seuraan ja sitten päästettiin jo kädestä irti. Sukellus kesti puolisen tuntia 4-6 metrin syvyydessä ja kokemus oli vallan upea. Kapu saikin loppupäivän kuulla yksityiskohtia aamun retkestä. Förstin sukellusta harrastavan Nora -tyttären mielestä homma oli varsinainen pikapikakurssi. Saa nähdä, koska Melinan varusteisiin kuuluu yksi sukelluspuku kokoa S. Illalla päätimme juhlistaa förstin elämystä menemällä rantaan syömään paremman sorttinen ranskalainen illallinen. Se oli juuri täydellisesti sellainen, tarjoilijakaan ei osannut muuta kuin ranskaa.

Sunnuntaina lähdimme hiipimään Fort-de-Francen lahden etelälaidan kauniiseen Anse Mitanin ankkurilahteen. Nyt tuuli puhalteli kevyesti etelästä. Ihmeellinen suunta ja ihmeellinen määrä, mutta sehän meille kelpasi. Kerrankin tarjolla 4-5 metrin kevyttä kryssiä, sillä Anse Mitan oli 20 mailin päässä etelässä. Ajoimme täydellä isolla ja kakkosgenualla aivan sileässä vedessä. Meno tuntui huiman hienolta; eihän tällaista seilausta voi olla kuin Suomen saaristossa ja Miessaaren selällä. Sitä menoa olisi jatkanut mieluusti koko päivän, mutta Melina oli eri mieltä; nyt mennään kovaa ja korkealle. Reilun kolmen tunnin jälkeen kiinnityimme Anse Mitanin huoltsikan laituriin tankkaamaan vettä ja pesemään veneen edellisviikon suolakylvyistä. Illaksi siirryimme lahdelle ankkuriin. Yökin oli tyyni ja kertaakaan ei satanut. Mitä se tällainen Caribia on?

Maanantaina keli jatkui samanlaisena; tuulta 5-6 metriä, melkein pilvetön taivas, ei yhtään sadekuuroa, lämpöä + 32 astetta. Päätimme tehdä pienen päiväretken naapurilahteen uimaan ja snorkkeloimaan. Tämä oli tietysti förstin ehdotus. Valuimme pelkällä genualla kuuden mailin päähän ja försti pääsi heti veteen. Rannan korallireunat ja lukuisat värilliset kalat kiehtoivat förstiä taas niin pitkään, että lopulta kannelle kiipesi kylmästä hytisevä uimari. Paluu Anse Mitanin lahdelle oli taas aivan upeata luovia. Sileä vesi ja huima vauhti. Voi kun kryssi olisi aina tällaista oli molempien toive.

Tiistai sujui taas lokoisasti ankkurissa. Kapu kuskasi spinnun paikalliseen purjeneulomoon, joka lupasi muutamassa päivässä vahvistaa spinnun alempien paneelien saumat, jotta ne taas kestävät tulevat koitokset. ARC:n aikanahan försti sai iltapuhteena ommella saumoja kasaan kohdista, jotka koskettivat rullattua keulapurjetta. Ystävämme sy Numbawan saapui myös Anse Mitanin lahdelle, joten luvassa oli yhteistä hauskaa. Aloitimme Karin ja Arjan kanssa illallisella rannan reunassa olevassa ravintola La Langoustessa. Hummeriahan se vaati ja vähän valkoviiniä. Ja paljon hauskoja juttuja siitä miten sy Numbawanin ja sy Melinan retket ovat sujuneet Antiguan jälkeen, jossa erosimme tammikuun vikalla viikolla. Samalla sovimme, että aamulla on herätys kuudelta.

Kuudelta, koska olimme lähdössä vuokrapirssillä kohti mahtavaa Mt.Pelen tulivuorta. Ennen seitsemää Opel Astra kuskasi meitä elegantisti pohjoiseen. Välissä oli vain saaren pääkaupunki Fort-de-France ja aamuruuhka. Menomatka Mt.Pelen juurelle kesti kaksi ja puoli tuntia, matkaa oli 70 kilometriä. Osaa ne täällä tropiikissakin rakentaa kunnon liikenneruuhkat. Autolla pääsimme Pelen rinnettä noin 500 metrin korkeuteen ja sitten vaihdoimme goretex -lenkkarit jalkaan ja nostimme eväillä ja vesipulloilla ladatun repun pykälään. Ei muuta kun ylös. Ylin huippu olisi 1398 metriä merenpinnasta. Se oli selvä tavoite. Parkkitasanteen opaskartta kertoi kiipeämisen huipulle kestävän noin 2,5 - 3 tuntia. Me luulimme sen olevan edestakainen aika. Olimme tietysti väärässä.

Aluksi meno oli kuin jyrkkää mäkeä nousisi. Pikkusen alkoi hikoiluttaan ja henkikin tuntui kulkevan äänekkäästi. Sitten alkoi vasta eka nousu; neliveto päällä etenimme pienten kivilohkareiden keskelle muodostunutta polkua ylöspäin. Ekalla harjanteella uskoimme olevamme voiton puolella. Takana oli melkein tunnin kapuaminen. Harjanteen takana paljastui uusi totuus. Nyt vuorostaan lähdimme todella jyrkän rotkon reunaa alas ja vastalaitaa ylös. Vaikeusaste alkoi olla sitä luokkaa, että oli parempi pitää tasapaino ja varoa huolella irtonaisia kiviä. Muuten pysähdys alhaalla olisi aika dramaattinen. Toisen tunnin jälkeen aloimme kysellä muutamalta vastaantulijalta vieläkö on pitkä matka huipulle? He huohottivat ranskaksi jotain siihen suuntaan, että taitaisi vielä muutama mäki olla edessä. Aloimme vähän laskea aikatauluja ja olimme pikkuhiljaa samaa mieltä; pelkkä menolippu olisi kolmisen tuntia. Pariin otteeseen pidimme viiden minuutin eväs- ja juomatauon. Samalla saimme hengityksen vähän tasaantumaan.

Jatkoimme sitkeästi eteenpäin, sillä huipun täytyi olla jo lähellä, eikä sitä näin pitkälle selviytyneinä haluttu antaa periksi. Taisi olla neljäs harjanne, jonka laella mietimme vielä kerran homman mielekkyyttä. Totesimme yhdessä, ettei se ole mies eikä mikään, jos ei ole vähän pöhkö. Jatkoimme taas lähes pystysuoraa rinnettä alaspäin rotkon pohjalle, jotta pääsimme taas nelinkontin vastamäkeä ylös. Nyt Mt.Pelen huippu tuli ensimmäisen kerran näkyviin. Välissä oli vielä kolme harjannetta eli ensin alas ja sitten taas huohottaen ylös. Kaksi tuntia ja neljäkymmentäviisi minuuttia lähdön jälkeen ahtauduimme vihdoin huipun lohkareiden keskelle ja kuikuilimme reunalta alas. Vähän vatsanpohja pyörähti, kun kurkkasi reunan yli. Otimme pakolliset kuvat kuin paremmatkin vuorikiipeilijät, mutta Suomen lippu jäi sentään laittamatta kivien väliin. Katselimme huipulta alas meren rannassa olevaa St.Pierren kaupunkia. Tuntui hurjalta ajatella reilun sadan vuoden takaista tragediaa. Silloinhan vuori räjähti tulivuoren purkautuessa ja tuhosi koko kaupungin. Kiipeilyreittiä lukuun ottamatta koko vuori oli nyt tiheän vihreän kasvillisuuden peitossa. Musta laavakivi näkyi vain pieninä läntteinä pystyseinissä.

Paluu alas sujui tietysti kevyemmin, mutta jyrkkien kohtien kiipeäminen alaspäin oli tehtävä vielä varovaisemmin. Polvet muistuttivat olemassaolostaan ja reisilihakset alkoivat olla maitohapoilla. Muutama maisemankatselutauko ja vesihörppy tekivät hyvää. Viisi tuntia lähdön jälkeen olimme alhaalla lähtöpaikalla. Päätimme nauttia oluet. Isot. Pohdimme vielä hetken retkeämme. Se oli paljon, paljon rankempi ja vaativampi mitä olimme etukäteen luulleet. Reitin jyrkimmät kohdat olivat sitä luokkaa, että monelta jäisi nousematta. Jotkut kohdat oli rakennettu portaiden tapaan, mutta pääosin reitti oli luonnon muovaama. Luontoarvot olivat kohdallaan; kaiteita ei ollut missään.

Paluumatkalla ajelimme vielä sademetsäalueen läpi. Tie kiemurteli sellaisessa viidakossa, että ajoittain ei taivasta näkynyt. Paikallinen kasvitieteellinen puutarha esitteli vielä lajien kirjoa. Täällä ovat sementtiset puhelintolpatkin vihreän kasvuston peitossa.

Torstai sujui kotitöissä. Försti siivosi ja pyykkäsi. Kapu istui koneen ääressä, lajitteli valokuvia ja näpelöi keyboardia nettilokikirjan päivittämiseksi. Kajuutan lämpötila oli + 29,5 astetta, mutta ulkona paistoikin aurinko pilvettömältä taivaalta. Viiden metrin tuuli keinutti Melinaa ankkurissa. Caribia esitteli parasta puoltaan.

Perjantai-iltana saimme vieraita ihan Suomesta asti. Jaska ja Mari lensivät Pariisin kautta Fort-de-Francen kentälle. Heille oli varattu yksi hotelliyö F-de-F:n ja meidän piti siirtyä Anse Mitanin lahdelta kaupungin edustalle poimimaan heidät veneeseen. Onneksi saimme hotellin osoitteen; Rue de Anse Mitan, Trois Ilets. Hotelli olikin ainakin 50 kilometrin päässä Fort-de-Francesta, mutta vain 200 metriä Melinan ankkuripaikasta. Parempaa osoitetta olisi ollut vaikea löytää. Mitenkä se Muhamed ja vuori nyt menikään. Seuraavan viikon aikana seilaamme Jaskan ja Marin kanssa Dominican ja Iles des Saintesin kautta Guadeloupelle. Ei pöllömpää.

Kaikki kuvat © Liukkonen.