St.Martin - Iles des Saintes 12.-28.2.2006

St.Martin • St.Barts • Antigua • Guadeloupe • Iles des Saintes

Päivitetty: 28.02.2006

21.02.2006 Antigua; Jolly Harbourin suojainen satama.

St.Martinin Marigot Bayn uusi marina Fort Louis tarjosi erinomaisen sataman, jossa Melina kellui kevyesti keula tuuleen. Viikonloppu oli sujunut toimistotöissä eli digivalokuvien järjestelyssä ja nettilokikirjan päivittämisessä. Maanantaina 13. päivä helmikuuta piti ryhtyä oikeisiin töihin. Kapu kaivoi pitkästä aikaa esille venefillarin ja lähti polkemaan Simpson Bayn laguunin toiselle puolelle selvittämään veneen nostoa. Perillä telakkamestari levitteli ranskalaisia käsiään ja lupaili nostomahdollisuutta noin kuukauden kuluttua. Se diili jäi tekemättä. Kapu kävi kuitenkin noutamassa viereisestä kaupasta ostamansa kaksi gallonaa Awlgrip-antifoulingmaalia ja niihin ohentimet. Ei ollut ihan kevyt kuorma. Pieni fillari sai toimia kuljetusalustana, jota kapu työnsi hiki otsalla + 30 asteen lämmössä. Päätien varressa tuli takaa paikallinen pikkubusa, jonka kapu sai kovalla viittilöinnillä pysähtymään. Sitten alkoivat kaupalliset neuvottelut. Bussilippu maksoi jenkkidollarin, mutta kuski halusi tietää paljonko kapu oli valmis maksamaan pyörän ja sen sarvissa roikkuvien isojen muovikassien kuljetuksesta. Toinen taala tuntui sopivalta molemmista, joten ensin maalit kyytiin, sitten pyörä kasaan ja kapu perään. Kaikille riitti oma istumapaikka.

Marigotin laidalla liikenne ryömi hitaasti eteenpäin, joten paikallisen Itäkeskuksen kohdalla kapu loikkasi pois kyydistä ja kävi ohimennen ostamassa yhden tietsikanäppäimistön yhdeksällätoista eurolla. Homma hoitui nopeasti ja muutamaa minuuttia myöhemmin kapu kiipesi takaisin fillarin ja maalien viereen samaan busaan. Se oli tällä välin liikkunut melkein 50 metriä.

Seuraava pyöräretki suuntautui Simpson Bayn laguunin pohjoisen puoleisen sillan kupeeseen, josta löytyi Polybat Caraibes. Se on pieni paikallinen telakka, jonka iso mobiilinosturi näkyi kauas. Nyt diili tehtiin heti, sillä he olivat valmiit hommiin vaikka seuraavana aamuna. Tiistaiaamuna Melina ajettiin heti sillan avauduttua telakan laituriin, jossa aamu yhdeksältä odotti nosturi ja puoli tusinaa miehiä valmiina. Ei aikaakaan, kun Melina roikkui nostoliinoissa valmiina laskettavaksi "pukille". Telakalla ei ollut kuitenkaan meille tuttuja venepukkeja, vaan kaikki veneet oli tuettu neljällä - kuudella puupölkyllä. Sellaisella puhelintolpan paksuisella. Nähtyään Melinan kölin syvyyden, 2,4 metriä, kysyttiin ystävällisesti olisiko meistä mukava saada vene alemmaksi, jotta pystyisimme helpommin maalaamaan pohjaa. Totta kai, mutta miten?

Pari poikaa palasi hetken kuluttua mukaan hakku ja lapio. Sitten pojat vaan kaivamaan hautaa kovaan hiekkamaahan. Lähes tunnin uurastuksen tuloksena maassa oli puolitoista metriä pitkä, puoli metriä leveä ja puoli metriä syvä kuoppa. Pohjalle pantiin pari kakkosnelosta ja Melina laskettiin alas. Sen jälkeen tukiparrut kiilattiin kylkiin ja homma oli valmis. Näytti epäilyttävältä, mutta kannella kulkiessa vene tuntui kuin sementtiin valetulta. Asuimme veneessä seuraavat kaksi yötä, eivätkä edes öiset tuulenpuuskat saaneet mitään huojumista tai huolestumista aikaan.

Pohjamaali oli kohtuullisessa kunnossa ottaen huomioon, että olimme seilanneet noin 10.000 merimailia. Keulassa, kölin ja peräsimen etuosassa sekä vesilinjassa alkoi punainen signaalimaali kuultaa läpi. Vetolaite kasvoi pientä näkkiä ja potkurin sinkit olivat syöpyneet puoliksi. Pohja oli itse asiassa parempi kuin odotimmekaan. Mutta silti seuraavat kaksi ja puoli päivää olivat työläitä ja pitkiä. Hioimme pohjan mahdollisimman puhtaaksi ja pesimme sen vielä makealla vedellä. Maalasimme kaksi kerrosta uutta Awlgripin antifoulingmaalia kauttaaltaan ja sudimme pari lisäkerrosta kriittisiin paikkoihin. Pesimme ja vahasimme myös veneen kyljet kunnolla. Se oli eka kerta sitten Suomesta lähdön. Vetolaite sai tietysti omat maalinsa ja uudet korroosionestosinkit. Kaikkien läpivientien sulutkin näyttivät toimivan moitteetta, joten olimme valmiit vesillelaskuun torstaina iltapäivällä. Paatti kiilsi kuin Naantalin aurinko, kun käsivarret hellänä pitelimme ohjailuköysistä Melinan laskeutuessa takaisin vihreään Caribian veteen. Näillä eväillä tullaan sitten Suomeen asti.

Telakalla viettämämme kolme päivää olivat aurinkoisia ja sateettomia, joka oli meille hieno juttu maalausta ja vahausta ajatellen. Perjantaina sai sitten jo sataa. Ja kyllä satoikin, kun lähdimme St.Martinin pohjoispuolitse kohti St.Bartsia ja Gustaviaa. Ajelimme keula vähän avattuna hankavastaista. Vettä tuli taivaasta ja merestä. Noin 25 mailin pamputuksen jälkeen ankkuroimme suolalla päällystetyn veneen Gustavian edustalle. Kapu ehti käväistä vielä satamakonttorissa kirjaamassa Melinan miehistöineen uuteen maahan, vaikka lähtösatama oli Ranskan saari St.Martin ja tulosatama Ranskan saari St.Barts. Onneksi Gustaviassa homma hoitui parissa minuutissa.

Seuraavan päivän vietimme turisteina Gustaviassa. Kävimme jopa Ruotsinvallan ajan hallintorakennukseen perustetussa museossa. Aika vaatimaton esitys, jossa kaikki tekstit olivat ranskaksi. Ei sanaakaan ruotsia tai englantia. Tai englantia sen verran, että paikallinen Lions Club oli puuhannut museon pystyyn 90-luvulla. Sataman täyttivät taas upeat moottoriristeilijät, joiden yläkansilla toisen kerroksen väki katseli henkilökunnan aherrusta alusten kiinnittyessä Gustavian pieneen satamaan. Sataman omat sukeltajat kävivät vielä varmistamassa ankkurien pitävyyden. Meillä försti tekee sen homman snorkkelin kanssa.

Sunnuntaiaamuna 19. päivä helmikuuta Melinassa oli herätys kello neljä. Tuntia myöhemmin hiivimme merelle tähtien loisteessa ja otimme kurssin kaakkoon. Antiguan länsilaidan satama Jolly Harbour odotti meitä 80 mailin päässä. Itäinen pasaati puhalteli maltillisesti alle kymmentä metriä ja Melina puski tiukkaa luovia hyvällä vauhdilla. Aurinko nousi puoli seitsemän ja kolme tuntia myöhemmin Antigua alkoi näkyä horisontissa. Matkalla näimme yhden trombin ja yhden valaan suihkun, molemmat olivat onneksi kaukana. Iltapäivän lopulla saavuimme Jolly Harbourin sataman edustalle ja laskimme ankkurin kolmen metrin syvyyteen, joten 30 metriä kettinkiä tarjosi sellaisen pidon että kelpasi.

Aamulla ajoimme satamaan sisään ja kapu lähti hoitamaan virkavelvollisuuksiaan. Se retki kesti puolitoista tuntia. Kolme luukkua, kaikilla jono, jokaisella ainakin yksi uusi lomake kolmena tai kuutena kappaleena. Ketään ei huolettanut se, että parissa alimmassa kopiossa ei näkynyt enää mitään luettavaa tekstiä. Pääasia olivat leimat, joita iskettiin kaksin käsin. Antigua tuntuu olevan brittiläisen maailmanvallanaikaisen byrokratian perillinen. Maa on varmaan maailman suurin kalkeeripaperin kuluttaja.

Itse Jolly Harbourin satama on erittäin suojainen ja sen suunnittelussa onkin otettu huomioon hurrikaanikauden riskit. Vuonna 1995 yksi Caribian historian pahimmista hurrikaaneista iski Antigualle, mutta satama selvisi hämmästyttävän vähäisin vaurioin. Naapurisaarilla tuli samalla kertaa venevakuutustapahtumaa mappikaupalla.

Vietimme Jolly Harbourin kaijassa kolme päivää, joiden aikana saimme tehtyä monenlaista pientä veneen huolto- ja ylläpitohommaa. Isojen jahtien palkkamiehistöt puunaavat veneitään aamusta iltaan, jotta ne ovat tip-top kunnossa sen harvan kerran kun niillä lähdetään merelle. Me taas olemme melkein koko ajan menossa, joten huoltoaikaa täytyy oikein varata matkasuunnitteluun. Hyvä ohje on varata päivä viikossa veneelle. Silloin paikat pysyvät kunnossa ja kaikki laitteet toimivat.

Torstaina teimme 20 mailin matkan ja siirryimme English Harbourin puolelle, jossa olimme viettäneet pari päivää pohjoiseen mennessämme. Nyt satamassa ja sen edustalla ankkurissa oli paljon enemmän veneitä. Löysimme pienen vapaan kolon, johon laskimme Brucen. Jolla veteen ja rantaan; English Harbour on todella maineensa veroinen, jota kelpaa ihmetellä toisenkin kerran. Kapu lähti etsimään lehtikiskaa ja försti tutustui Nelson Dockyardin museoon. Noin kymmenen neuvon jälkeen kapu löysi naapurisatama Falmouthista lehtikioskin, josta vihdoinkin löytyi suosikkilehti Yachting World ja erityisesti helmikuun numero, jossa oli laaja juttu ARC-2005 skabasta. Näin jälkikäteen oli erityisen kiinnostavaa lukea mitä lehti kirjoitti ylityksestä. Aika monella oli ollut pahoja ongelmia lähinnä kovien kelien takia. Me selvisimme käytännössä ilman mitään oikeita ongelmia. Siitä kiitos kuuluu hyvin tehdylle veneelle ja huolelliselle valmistautumiselle.

Iltapäivän lopulla palasimme veneelle huomataksemme sen olevan melkein vieressä olevan ison katin kyljessä. Melkein tarkoitti tässä tapauksessa puolta metriä. Saksalaiskippari katseli epäluuloisena tilannetta; pieni 44-jalkainen suomalaisvene uhkasi törmätä hänen 60-jalkaiseen kattiinsa. "Uhkaava" tilanne johtui siitä, että satamalahdella on aika voimakkaita virtauksia, jotka kääntelevät veneitä joskus jopa perä tuuleen. Iso katti kääntyili näissä tuulissa ja virroissa aivan eri tahtia kuin yksirunkoveneet. Päivän opetus: vältä ankkurointia katamaraanien lähelle. Me nostimme kytkintä ja vilkutimme sakumakkaralle ystävällisesti. Päivän mittaan satamalahti oli vain tullut entistä täydemmäksi, joten saimme oikein etsiä ankkuripaikkaa. Lopulta ajoimme syvälle sisään English Harbourin takana oleviin mataliin lahtiin ja sieltä se rako löytyi. Laskimme ankkurin ja peruutimme lähelle rannan reunaa. Kapu vei vielä jollalla ankkuriliinan perästä maihin, jolla varmistimme veneen pysymisen omalla tontilla. Ensi kerralla tiedämme mihin kannattaa tulla suoraan.

Illalla tapasimme ARC:issa mukana olleen jenkkivene sy Bluebirdin Gustin ja Janin, joiden kanssa olimme Canarialla viettäneet monta mukavaa hetkeä. Lähdimme illan pimetessä kapuamaan 500 jalkaa ylöspäin satamalahden reunassa olevan Shirley Heightsin huipulle, josta kuului steel pan musiikin rytmi. Kukkulan laella on torstaisin pikkubileet, joissa peltitynnyrimusa soi makeasti ja barbeque maistuu oluen kanssa. Maisemasta nyt puhumattakaan. Suoraan edessä aukesi English Harbour, jossa veneiden valkoiset ankkurivalot ja yli 30-metristen mastojen punaiset lentokoneiden varoitusvalot muodostivat upean valomosaiikin tähtitaivaan alla. Taustalla soi Bob Dylanin "Knock knock heaven´s door" steel pan sovituksena. Istuimme hetken hiljaa rinnakkain ja tunsimme kaikki saman fiiliksen. "Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa" toteaisi Tapsa tähän.

Lauantaiaamuna kapu oli ennen yhdeksää satamatoimiston, tullin ja maahantulo-officen oven takana. Päivän eka asiakas. Nyt tehtiin enää kolmet paperit, mutta immigration virkamies ei saapunut virkapaikalleen yhdeksäksi, joten sitten taas odoteltiin leimoja. Puolisen tuntia myöhemmin kapu suksi toimistosta rivakasti pihalle kaikki leimat papereissa ja passeissa. Försti oli valmistellut veneen lähtökuntoon, joten tehtävänä oli vain Hondan ripustaminen peräpulpettiin, jollan vinssaaminen keulakannelle ja ankkurin nostaminen. Näillä rutiineilla homma kesti kotvasta vähemmän.

Itäkoillinen pasaati puhalteli edelleen kympin ympärillä, puuskissa kaksi - kolme metriä enemmän. Kurssimme Guadeloupen luoteiskulmaan Deshaiesin edustalle oli etelään, joten meno oli vallan helppoa. Apparentti tuulikulma oli keskimäärin 90 astetta ja ajoimme täydellä isolla ja kakkosgenualla. Teimme 40 mailin matkan tasan viidessä tunnissa, joten keskinopeutemme oli kahdeksan solmua. Se ei kuitenkaan ihan riittänyt, sillä samaan aikaan Falmouthin satamasta lähtenyt iso sininen teki pientä kaulaa ja oli Deshaiesin edustalla vartin ennen meitä. Me laskimme oman ankkurimme heidän viereensä ja vilkutimme Portugalin lipulla purjehtivan Swan 48:n miehistölle "aika kiva pikku kisa, vai mitä".

Kapu käväisi vielä customin kautta ennen ilta neljää todetakseen oven olevan kiinni. Tietysti. Seinässä oli lappu "Jos paikalla ei ole ketään, voitte asioida Basseterressa tai Point-a-Pitressä." Me päätimme tehdä itsenäisen ratkaisun ja suhahtaa suoraan Iles des Saintesille, jossa olimme jo kerran asioineet pohjoiseen mennessä. Ranskan saarilla koko homma tuntuu olevan varsin muodollinen ja ainakin se hoidetaan nopeasti yhdellä ainoalla lomakkeella ilman kalkeeripaperia.

Sunnuntai 26. päivä helmikuuta oli vaihteeksi varsin tuulinen. Lähdimme Deshaiesista ykkösreivatulla isolla ja viisi kierrosta rullatulla genualla. Silti puuskissa sivukansi kastui kunnolla. Taktikoimme sen verran lähtöpuuhissa, että saimme seilit vetoon samaan aikaan Swan 48:n kanssa, joka oli myös jatkamassa etelään. Erittäin puuskainen tuuli sai meidät vuorotellen vauhtiin. Toinen seisoi melkein paikallaan kolmen metrin tuulessa ja toinen kiisi kahdeksaa solmua kolmentoista metrin tuulessa kaapelin päässä. Sitten kohta sama toisin päin. Muutaman tunnin jälkeen Swanin miehistö sai tarpeekseen, rullasi keulan sisään ja pisti ropelit pyörimään. Me roikuimme rinnalla jonkun aikaa, mutta sitten saimme keskittyä omaan purjehdukseemme. Teimme vielä kakkosreivin, joka olikin tarpeen kun tulimme saaren eteläkulmaan. Hetken tuulimittari vinkui jopa 18 metriä, mutta vakiintui sitten alle viidentoista. Viimeiset vajaa kymmenen mailia olivat kunnon kryssiä, mutta meno oli silti helppoa. Meillä oli juuri sopivan vähän purjeita ylhäällä, joten vene oli pystyssä ja kulki aallokossa kevyesti. Pääsimme toteuttamaan purjehduksen perimmäisiä tavoitteita; kovaa ja korkealle. Muutama chartervene peruutteli vastaan.

Iles des Saintesin kaunis ankkurilahti tarjosi taas suojaisan sataman. Nyt rannalta kuului villiä rumpujen pärinää ja muuta musikaalista menoa. Lähdimme heti jollalla rantaan ja pääsimme mukaan meininkiin. Karnevaalikausi oli alkanut myös tässä kylässä ja se kuului ja näkyi. Pienen kuorkin lavalla istui orkka keskellä kajareita, joista taisi löytyä watteja samanverran kuin pienestä voimalaitoksesta. Takana jammasi kymmenhenkinen rumpuryhmä ja perässä keinuivat upeasti pukeutuneet karnevaalitanssijat. Oli ilo silmälle ja korvalle. Korvalle tosin melkoinen yliannostus. Försti keinui kulkueen reunalla siihen malliin, että kapun piti melkein kiinni pitää. Muuten tuo olisi lähtenyt tanssiryhmään mukaan. Seurasimme menoa varmaan tunnin verran, mutta sitten jano voitti. Karnevaalikulkue jaksoi kiertää ympäri kylän raittia iltamyöhään. Me taas simahdimme kirja silmille ennen yhdeksää.

Me vietimme helmikuun viimeiset päivät ankkurissa Iles des Saintesin edustalla. Kapu harjoitti kirjallista toimintaa ja försti sujautti kumiveneellä rantaan tutkimaan paikallista tavarataivasta. Varmasti maailman joka kolkassa myydään turisteille erilaista t-paitaa ja muuta tarpeellista vaatetta, mutta tässä kylässä tarjonnan taso on oikeasti tyylikäs. Jopa kapu silmäili muutamaa retonkia sillä silmällä, mutta piti kuitenkin pokkansa ja käveli ohi.

Olemme nyt kruisailleet kaksi ja puoli kuukautta Caribialla ja pari kuukautta on vielä edessä. Tähän mennessä lokianturi on pyörinyt 1400 merimailia Caribian vedessä ja olemme nähneet kaikki keskeiset saaret. Toki muutama pieni on vielä edessä, erityisesti St.Martinin lähellä olevat, sillä viimeisen kuukauden vietämme niillä kulmilla. Nyt jatkamme vielä etelään Martiniquelle asti, jossa tapaamme ystävämme Jaskan ja Marin reilun viikon päästä. Mukavaa.

Kaikki kuvat © Liukkonen.