MELINA ATLANTIC CIRCUIT 2005-2006:   MIEHISTÖN JA VENEEN ESITTELY   |   LOKIKIRJA   |   REITTI

Bermuda - Azores 21.5.-3.6.2006

Bermuda • Azores

Päivitetty: 06.06.2006

29.05.2006 Matkalla Azoreille; valasparven keskellä.

Sunnuntaina 21.5. kello 12.00 Melina ja miehistö olivat valmiit aloittamaan paluumatkan pisimmän osuuden Bermudalta Azoreille. Kurssi Faialin saaren Hortan satamaan oli itäkoillinen ja DTW (etäisyys reittipisteeseen) oli 1800 merimailia. Tuuli puhalteli lounaasta kymmenisen metriä sekunnissa ja aurinko säteili siniseltä taivaalta. Aivan upea aloitus pitkälle purjehdukselle. Nostimme ykkösreivatun ison ja avasimme keulan kokonaan. Viritimme vielä ulkoskuutin, jolla saimme seilit istumaan vallan viimeisen päälle hyvin. Sitten vaan mentiin 120 asteen apparenttikulmalla. Vahdit alkoivat pyöriä tuttua kiertoaan neljän tunnin jaksoissa ja nautimme suuresti menosta, koska aallokkokin oli vielä varsin kohtuullinen. Yöllä universumin energialaitos kytki virrat päälle, joten tähtikartalle tuli taas käyttöä. Yön sydämessä teimme vielä kakkosreivin ja rullasimme genuan reilusti sisään. Aamulla tuuli kuitenkin heikkeni ja teimme samat hommat toisinpäin.

Maanantaina tuli eka 24 tuntia täyteen. Lokiin oli kertynyt 180 mpk, joka tasaisen taulukon mukaan tarkoitti kymmenen päivän reissua. Siis aika vauhdikasta menoa. Päivä oli edelleen hyvin kaunis ja tuulen suunta pysyi lounaassa. Ajelimme päiväsaikaan käsin ja etsimme innokkaasti horisontista muita veneitä. Bermudalta lähtiessä kaksi muuta venettä nosti seilejä samaan aikaan, mutta ne hävisivät jo pari tuntia myöhemmin horisonttiin, siis taakse horisonttiin. Joku laiva nähtiin silloin tällöin, mutta muuten oli aika yksinäistä. Iltahämärässä Satu kiljaisi salongissa -torakka!--, mutta onneksi kyseessä olikin yksinäinen viinirypäle, joka katossa riippuvasta hedelmäverkosta karattuaan kieri vikkelästi salongin lattian poikki. Yön pimetessä salamat alkoivat leiskua taivaankannella. Osa niistä alkoi olla jo niin lähellä, että jyrinä ja kumu kuuluivat vain muutama sekunti salaman jälkeen. Kello oli 24 ja oli aika tehdä kolmosreivi. Loki nakutti reivaamisenkin jälkeen 8-9 solmua 14 metrin tuulessa. Aamun valjetessa kelikin taas rauhoittui ja ukkosmyrä oli vain sateinen muisto, joka oli hoitanut kannen makeavesihuuhtelun. Päivä jatkui harmaana, mutta poutaisena tuulen pysyessä edelleen lounaassa vähitellen heiketen. Kello 12 saimme toisen vuorokauden mailit; tasaista menoa - taas 180 mailia eli nyt jo 360 takana. Päivän mittaan aallokko kasvoi ollen illalla jo sitä luokkaa, että keittiössä tarvittiin 60 asteen haara-asento. Tummat pilvet peittivät koko taivaan, joten yöllä oli pimeätä kuin ryssän helvetissä. Melinan keula leikkasi pimeyttä ajoittain melkein kymmenen solmun vauhdilla ja mietimme mitäs sitten tehdään, jos ihan oikeasti alkaa tuulla. Nythän tehoa oli tarjolla vasta 12- 14 metriä.

Keskiviikkona heti puolen yön jälkeen tuuli keveni äkisti ja nostimme ison kakkosreiviin ja avasimme keulan kokonaan. Sitä iloa kesti kolme tuntia, sitten rintama iski päälle. Vettä tuli kuin Vantaankoskesta ja hetkessä tuuli kohosi enimmillään 18 metriin sekunnissa. Tätä menoa kesti toiset kolme tuntia, sitten tuuli rauhoittui kymmeneen metriin kääntyen samalla länsilounaaseen. Jatkoimme vielä aamupäivän samalla halssilla, mutta kello12 teimme reissun ekan jiipin. Takana oli nyt 520 merimailia yhteen menoon styyrpuurin halssilla. Alkuyöstä tuuli henkäili enää 3-4 metriä pohjoiskoillisesta ja Melina hiipi 4-5 solmun vauhdilla itään. Merikin tasoittui yllättävän nopeasti, joten elämä oli taas mallillaan. Ruoka pysyi lautasella ja miehistö sai vapaavahdissa kunnolla nukuttua.

Herätys tuli torstaina kello 8 kun uusi ukkosrintama iski päälle. Kakkosreivi tehtiin ennätysnopeasti ja genuasta puolet rullattiin sisälle. Yhdessä minuutissa tuuli oli noussut 10 metriä kovemmaksi, mutta vain 15 minuuttia myöhemmin tuuli katosi kokonaan ja purjeet jäivät lätkymään mainingissa. Sade jatkui rankkana ja tuntia myöhemmin Volvon saildrive sai ekan kerran töitä. Tähän asti kone oli käynyt vain akkujen latausta varten. Olimme purjehtineet yhteen menoon melkein neljä vuorokautta ja yli 620 meripeninkulmaa. Puolen päivän aikaan takana oli yksi kolmannes ja edessä kaksi kolmannesta koko matkasta. Kuusi tuntia naftapasaatia riitti. Kolmelta iltapäivällä siirryimme seilausosastolle hiipien neljän solmun vauhdilla hankavastaista isossa mainingissa. Ilta oli edelleen hyvin pimeä ja sateinen. Ennen kymmentä tuli vielä yksi ukkosmyrä. Ehdimme vetää vain keulan sisään kun alkoi puhaltaa. Ykkösreivattu iso kuljetti Melinaa 9 solmun vauhdilla halki sysimustan alkuyön.

Perjantaina tuuli taas keveni ja ajoimme melkein koko päivän ykkösreivatulla isolla ja täydellä genualla suoraan kohti Hortaa. Tuuli puhalteli pohjoisluoteesta tarjoten meille ihanteellisen 90 asteen apparenttikulman. Upeaa menoa, jota mikään muu vene ei päässyt näkemään. Hiljaista oli ympärillä. Kymmenisen delfiiniä sentään saapui illansuussa ilahduttamaan meitä temppuillen veneen ympärillä puolisen tuntia. Antti oli useampana päivänä kokeillut kalastusta, mutta heikolla tuloksella. Taas oli väärä vauhti tai väärä aika tai väärä viehe.

Lauantain vastainen yö oli pitkästä aikaa kirkas, ei satanut eikä salamoinut. Tuuli kiertyi pohjoisen kautta pohjoiskoilliseen ja me aloimme ajaa 40 asteen luovia kakkosreivillä ja pienellä keulalla. Purjeita oli reilusti vähemmän mitä voisi olla, mutta pitkässä matkapurjehduksessa on tärkeätä pitää vauhti mukavan letkeänä, jotta vene ei ryskisi aallokossa. Kova vauhti niin vastaiseen kuin myötäiseen tekee elämisen, syömisen, pukemisen ja nukkumisen epämukavaksi. Me emme halunneet väsyttää itseämme turhaan vaan koko matkan ajan pyrimme minimoimaan purjeiden määrän. Silti mentiin välillä melkein turhankin kovaa, mutta kun toi Finngulf ei oikein tahdo hiljaa mennä.

Lauantaina puolen päivän trippi oli saman verran kuin DTW eli olimme puolimatkassa. Sitä juhlimme oikein kakkukahvilla. Kapu vähän haikaili geeteetä, mutta kun meillä on pysyvä kulttuuri olla kuivin suin offshore-osuuksilla niin siihen oli tyytyminen. Ja olihan se kahvi kuumaa ja kakku hyvää. Kuusi vuorokautta vaihtelevaa menoa oli takana, josta koneajoa vain alle 10 tuntia eli alle 40 mailia, koska volvoilimme vain 1200 kierroksen nopeudella. Viimeiset puolitoista vuorokautta helminen oli seissyt ruorissa ja miehistö oli vahdillaan suorittanut valvontaa yhteentörmäyksen välttämiseksi. Joka päivä ainakin yksi laiva oli ollut mailin parin päässä. Veneitä ei vaan näkynyt. Viime päivinä meitä kiusasi reilu vastavirta, joka vähensi vauhtia 1-1,5 solmua. Missään pilottikirjassa ei kerrota sellaisesta, mutta virtakarttoja tutkiessamme tulimme siihen tulokseen, että kyse oli jonkinlaisesta Golf-virran akanvirrasta. Mene ja tiedä, mutta hidasti kyllä kunnolla menoa.

Illan pimetessä teimme isoon toisen reivin, jotta välttäisimme -tricci di calzone- tilanteet. Termihän on -italiaa- ja tarkoittaa -miehet rikkinäisissä kalsareissa heti kannelle-. Yö oli kuitenkin rauhaisa ja meno vakaata. Reilusti reivattu iso auttoi myös autopilotin toimintaa. Pystyimme käyttämään 1-responsia, jolloin ohjausliike oli pieni ja hidas ja siten sähkönkulutus minimissään. Vauhtia oli vähemmän, mutta meno sitäkin pehmeämpää.

Vapaavahti keinui uneen ja tähdet tuikkivat tummassa sametissa. Kansivahdilla oli aikaa ihmetellä maailmankaikkeuden syntyjä syviä. Nykytietämyksen mukaan se -big bang- tapahtui viisitoista miljardia vuotta sitten ja oma aurinkokuntamme kehittyi 10 miljardia vuotta myöhemmin. Jokainen taivaan tähtönen voi tarjota kodin korkealle kehittyneelle sivilisaatiolle, vai voiko- Nobel-palkittu fyysikko Enrico Fermi kuittasi tämän huudahtamalla: -No missä he sitten ovat-- Fermin paradoksina tunnettu kysymys on vaivannut tutkijoita jo puoli vuosisataa, eikä tieteen maailmassa ole syntynyt yhteisymmärrystä. Toiset uskovat etiäisiin, toiset eivät. Vähän niin kuin joulupukkiin.

Sunnuntaina 28. päivä toukokuuta tuli viikko täyteen. Mukavaa kuuden solmun menoa jarrutti taas yli solmun vastavirta. Vahdit pyörivät vaivatta ja aikaa riitti kirjallisiin harrastuksiin. Satu ahmi Sudoku-tehtäviä, joista vaikeimmatkin alkoivat sujua vauhdilla. Förstille maistui Leonardo da Vincin elämänkerta ja välipalaksi Sudoku-tehtävät. Insinööri-Antti luki manuaaleja; sääfaksin käyttö, autopilotin ohjekirja, nautical almanac ja siihen malliin. Kapu ahmi Dan Brownia, nyt oli vuorossa Enkeleitä ja demoneita. Illan ja yön meno jatkui samanlaisena. Viiden kuuden metrin pohjoinen liikutti Melinaa kuuden solmun nopeudella suoraan kohti Faialin saarta.

Maanantaiaamuna tuulta oli enää 3-4 metriä ja sekin oli kiertynyt luoteeseen, joten meidänkin meno alkoi ryytyä. Uudet grib-filet lupasivat koneajopäivää, mutta kuinkas kävikään. Tuulta riitti sen verran, että pystyimme hiipimään koko päivän seileillä. Aamupäivän aikana saavuimme Keski-Atlantin merieläinpuistoon. Ensin kohtasimme 200 delfiinin laivueen, josta 20 otuksen viirikkö tuli tekemään kohteliaisuusvierailun Melinan ympärille. Tuntia myöhemmin kolme isoa merikilpikonnaa nousi veneen viereen kellumaan. Ja sitten alkoi tykistökeskitys. Yli viisimetriset vesipatsaat nousivat ilmaan kaapelin tai parin päässä veneen ympärillä; kuin parhaassa rannikkotykistön ammunnassa. Kapu muisteli armeija-aikaansa; RT:n tulenjohtajalla oli runsas kokemus tämännäköisistä vesipatsaista, nyt ei vaan kuulunut raskaan tykistön jylinää. Sen sijaan vierestä kuului silloin tällöin raskas henkäys. Ympärillämme oli ainakin 20 valasta, joiden arvelimme pilottikirjan kuvauksen perusteella olevan fin whaleja. Laitoimme koneen käymään tyhjäkäyntiä toivoen sen pitävän nämä yli 20-metriset otukset riittävän kaukana. Lähin tuli vain viiden metrin päähän uimaan laiskasti Melinan viereen. Silloin ei tuntunut oikein kivalta. Olimme kuulleet riittävän monta juttua valaiden ja veneiden välisistä maaotteluista, joissa kaikki veneet olivat kärsineet peräsin- tai vetolaitevaurioita. Välillä valaat jo hävisivät, mutta vielä ennen pimeää pari suihkua nousi kaapelin päässä. Onneksi valaat poistuivat, tai niin me halusimme uskoa, koska niiden näkeminen pilkkopimeässä oli täysin mahdotonta. Päivän aikana tuli 1200 mailia täyteen lokiin, joten takana oli nyt 2/3 osaa koko matkasta. Oli aika tehdä jiippi. Olimmehan ajaneet viimeiset 700 mailia paapuurin halssilla.

Tiistain vastaisena yönä matka sujui hitaasti ja väärään suuntaan. Etenimme vain kolmen solmun vauhdilla ja kurssikin oli itäkaakkoon, kun BTW oli 70 astetta. Mutta se nyt oli ainoa suunta mihin vene edes vähän kulki seileillä. Aamulla heti päivän valjettua yksi valas tuli vielä viereen suihkimaan. Missähän ne olivat koko pimeän yön ajan.

Saimme parin päivän välein säätietoja myös Melina Onshore Support tiimiltä. Vuoroin Jukalta ja vuoroin Antin työkaverilta Juhanalta. Viestit tulivat Iridium satelliittipuhelimen kautta tekstiviesteinä ja sääkartat sähköpostin kautta. Aamun sääkartta kertoi ikävän uutisen. Iso matala oli kehittymässä Azoreiden luoteispuolella ja liikkumassa hitaasti kaakkoon. Otimme itse neljän päivän tuulikartat ja gribit olivat samaa mieltä. Loppuviikosta edessä olisi kovia kelejä, joita ei voinut mitenkään kiertää, jos nyt aikoi Azoreille mennä. Teimme tarkkoja analyysejä sääennusteista ja sen perusteella lähdimme leikkaamaan jyrkemmin itään tai melkein itäkaakkoon, jotta muutaman päivän kuluttua voisimme taas nousta melkein koilliseen kovenevissa itätuulissa. Se oli oikea ratkaisu silloin. Matala ei vaan noudattanut ennustettaan.

Matka Azoreille alkoi taas olla niissä lukemissa, että saimme tuttuja vertailuja. Puolen päivän aikaan edessä oli Köpis-Hesa väli. Jatkoimme koko ajan purjeilla, joten jouduimme käyttämään konetta vain lataukseen. Kohtuullinen sähkön kulutuksemme edellytti noin kolmen tunnin päivittäistä latauskäyttöä. Niillä käyttötunneilla pystyimme pitämään akkujen lataustason 50 % ja 80 % välillä, jolloin latausteho oli vielä melko hyvä. Akkuja ei kannata tällaisessa tilanteessa ladata täyteen, koska viimeiset 20 % vaativat varsin pitkän ajan lataustehon pudotessa alle 10 ampeerin.

Toukokuun vika päivä eikä vieläkään yhtään venettä näkyvissä. Yö sujui rauhallisesti ja aamulla olimme jo Christiansön tasalla eli vain 450 mailia himaan. Ajoimme edelleen itäkaakkoon, koska uudet tuulikartat vahvistivat matalan jatkavan ennusteen mukaisesti. Tosin se oli syvenemässä ja tuulet siten kasvamassa. Nyt meillä oli vielä kevyttä menoa vauhdin ollessa koko ajan yli kuusi solmua. Aamupalan aikaan saimme taas ison delfiinilauman veneen ympärille kisailemaan. Nyt ei kukaan enää kaivanut kameraa; onhan noita nyt nähty. Päivä oli aurinkoinen, mutta tummat pilvimassat alkoivat täyttää taivaan reunaa. Siellä se matala lähestyi.

Torstai aamuna matkaa Azoreille oli 250 mailia eli Visbystä Hesaan; ei paljon mitään. Tuulta oli 12 metriä etelälounaasta ja koko ajan odotimme sen kiertymistä itään päin. Taivas oli lyijynharmaiden pilvien peitossa, jotka roikkuivat melkein Melinan maston korkeudella, no melkein. Yhdeksältä näimme veneen, kohta kaksi venettä. Oma kurssimme leikkasi suoraan niiden väliin ja ei aikaakaan kun olimme niiden välissä. Toinen pari mailia oikealla puolellamme ja toinen saman verran vasemmalla. Aika hauskaa, että nämä matkan ekat veneet olivat Suomi-laivueen sy Erica ja sy Jonega, jotka olivat lähteneet yhdessä sy Venlan kanssa noin 30 tuntia ennen meitä. Venla oli jäänyt 15 mailia taakse, joten se jäi näkemättä. Ja kohta katosivat nämä toisetkin. Hetkessä raju saderintama vei kaiken näkyvyyden ja tuuli nousi samalla kovimmillaan 18 metriin. Melinan keula halkoi aaltoja jopa 11 solmun vauhdilla. Kun myrä pari tuntia myöhemmin oli ohi, olimme taas yksin.

Puolen päivän aikaan teimme kovasti laskelmia nopeudesta, matkasta ja etasta. DTW oli 240 mailia ja vauhtia taas mukavat kuusi solmua. Jos keskinopeus säilyisi saamana olisimme perillä Hortan satamassa sopivasti neljältä aamulla eli kello seitsemän utc eli siis valoisaan aikaan. Se kuulosti hyvältä. Melina oli kuitenkin eri mieltä; se pisteli koko ajan kovempaa ja kovempaa ja siten ETA alkoi olla sydän yöllä. Emme kuitenkaan uskoneet siihen, että ehtisimme illan hämyssä kassiin, joten teimme kolmosreivin ja kelasimme genuan reilusti sisään, jotta vauhtimme pysyisi kuuden solmun tasolla. Näin etenimme taas yhden pimeän yön, sillä kalpea kuun sirppi ehti valaista vesivanaa vai muutaman tunnin alkuyöstä.

Aamuyöstä tuuli kiertyi ennusteiden vastaisesti takaisin lounaaseen, joten latasimme genuan puomille, edelleen reilusti pienennettynä. Nyt pääsimme ajamaan taas suoraan kohti maalia. Päivä oli kaunis, kirkas ja tuuli alkoi hiipua. Olimme tulossa matalan keskukseen, tai niin me luulimme. Iltaan mennessä tuuli taas voimistui ja vauhdikas meno jatkui pienillä purjeilla. ETA oli taas pikkutunneilla pimeässä. Koko perjantaipäivän jatkoimme kohti Hortaa ja tuuli pysytteli sivumyötäisenä. Me olimme turhan takia tehneet reilun leikkauksen etelämmäksi välttääksemme vastatuulet. No ei valiteta, mutta maileja tuli taas tehtyä lisää. Viimeinen 100 mailia meni rikki ennen puolta päivää ja loppusuora alkoi. Melina pisti kirivaihteen päälle, vaikka kuinka yritimme ajaa pienillä seileillä. Loki naputti koko ajan 7-8 solmua ja matka taittui kokka kohisten.

Lauantaina 3. päivä kesäkuuta alkoivat mailit olla vähissä. Azorien Faialin saari oli näkynyt jo 30 mailin päästä ja nyt puskimme viimeisiä merimaileja saaren eteläpuolitse kohti Hortan satamaa. Oli keskiyö ja merellä tietysti sysipimeää. Rannan lukuisat valot hohtivat kirkkaina, kun kello 00.30 (laiva-aikaa = Bermudan aikaa) laskimme purjeet. Sataman aallonmurtajan takana aallokko rauhoittui ja puikkelehdimme satama-alueelle ankkuroitujen veneiden lomitse Hortan sataman vastaanottolaituriin. Nytkin puolet ankkuroituneista veneistä oli ilman ankkurivaloa, joten niiden havaitseminen rannan lukuisia valoja vasten oli hankalaa. Satama näytti olevan täynnä ja kohta selvisi ettei vain näyttänyt. Se oli tositäynnä. Kukaan ei ollut enää muutamaan päivään lähtenyt merelle ja uusia paatteja saapui koko ajan sisään. Sataman vartija osoitti meille polttoainelaiturista paikan toisen veneen kylkeen. Kiinnittyminen sujui nuottien mukaan. Naapuriveneen porukka ei edes herännyt meidän saapumiseen.

Paikallinen kello oli utc ajassa ja näytti neljää. Oli sopiva aika tehdä pienet aamu geeteet tai oikeastaan parit. Valtameri oli taas ylitetty. Gps-lokissa oli 1908 merimailia ja vietimme merellä 12,5 vuorokautta. Olimme siis 1,5 vrk etuajassa omaan tavoitteeseemme. Hyvä näin sillä jo aamun kuluessa tuuli lisääntyi nopeasti ja kiertyi itään. Olimme taas selvinnet sataman suojaan kreivin aikaan. Bermudalta Azoreille on tavallaan kolme reittiä; eteläinen, keskimmäinen ja pohjoinen reitti. Pohjoisreitin odotusarvona ovat parhaat tuulet. Eteläisin on taas niille veneille, jotka pystyvät seilaamaan myös kevyessä tuulessa tai niille, joilla on runsaasti polttoainetta. Oma reittimme kulki parisataa mailia eteläisen reitin eteläpuolelta, jossa tuulten pitäisi olla hyvin heikkoja jos ollenkaan. Tänä keväänä se oli hyvä ratkaisu, sillä pohjoisen reitin kiertäjät olivat saaneet rajua kyytiä koko ajan. Erica, Jonega ja Venla olivat alkumatkan vielä meidänkin eteläpuolella ja välttivät kokonaan meitä kiusanneet ukkoset. Tosin heillä oli motorointitarvetta selvästi enemmän. Eli kokonaisuutena reittimme oli vallan onnistunut ja valtameren ylitys helpompi kuin odotimme. Emme tehneet yhtään vastakäännöstä, joka kertoo ettei pahemmin tarvinnut kryssiä. Jiippejä tehtiin varmaan puolenkymmentä, mutta reivihommia sitten runsaasti. Osasimme pitää vauhdin maltillisena, joten olimme kaikki varsin virkeitä ja venekin oli kuin päiväpurjehdukselta tullut. Volvo latki dieseliä alle sata litraa eli kolmanneksen kuormasta ja senkin pääosin lataukseen. Koko matkan merimaileista motoroimme vain 2 %. Aika hyvin seilattu. Vettäkin oli melkein puolet jäljellä, vaikka kävimme vähintään joka toinen päivä suihkussa. Kalaa ei saatu yhtään, mutta muuten keittiö tarjosi herkkuja toisensa perään. Kokkikolmikko försti, Antti ja Satu vuorottelivat pentrissä taikoen maukkaita aamupaloja, hyviä lounaita ja herkullisia päivällisiä. Aika usein hommaan liittyi kohtuullinen määrä akrobaatin taitoja, sen verran keikkuvaa meno oli välillä. Kapulta meinasivat jo adjektiivit loppua kesken yrittäessään kuvata makuelämysten iloa.

Hortan marinan polttoainelaiturissa nukuimme muutaman tunnin makeat unet keinumattomassa veneessä, mutta jo ennen yhdeksää paikallista aikaa kapu oli paperihommissa, jotka sujuivat yllättävän nopeasti ja vaivatta vaikka oltiinkin Portugalissa. Vain kaksi visiittipaikkaa ja nekin vierekkäin. Erittäin ystävällinen satamamestari levitteli käsiään ja pahoitteli, että satama oli todella täynnä. Satama-altaassa oli ainakin 30 venettä ankkurissa odottamassa paikkaa ja vastaanottolaiturissa toistakymmentä kylkikiinnityksessä. Pienen neuvottelun jälkeen hän ehdotti kalasataman pientä pistolaituria, johon voisimme kiinnittyä kyljittäin toisen isomman veneen kylkeen. Siellä ei ollut sähköä eikä vettä, mutta hintakin putosi alle 12-metristen veneiden luokkaan. Se oli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä. Varsinkin kun tuulen kiertymän myötä se olisi jatkossa sataman suojaisin kulma. Tällä välin Antti oli hoitanut polttoaine- ja vesitankit täyteen ja roskatkin oli kiikutettu pönttöihin. Kymmeneltä olimme jo kiinni ison kanadalaisen jahdin kyljessä ja aloimme nauttia kunnon aamupalaa. Hetken vielä kelasimme taakse jäänyttä valtamerta. Kaikki olivat samaa mieltä; hieno homma ja hyvin selvittiin. Melinakin sai omat kiitoksensa. Finngulf toimi kuin ajatus. Mitään korjattavaa ei ilmennyt, mitään ei hajonnut, mitään ei tarvinnut uusia reissun jälkeen. Vene oli siltä istumalta valmis uusiin koitoksiin. Ja niitähän vielä riittää. Onhan pelkästään Englantiin 1300 mailia.

Nyt kuitenkin nautimme viikon verran Azorien saarista. Täällä Faialin saarella ajattelimme olla neljä päivää ja sitten siirtyä 70 mailia koilliseen ja rantautua Terceiran kulmaan. Sieltä Satu sitten flygaa Portugalin kautta kotiin ja Antti jatkaa kanssamme aina Englantiin asti, jonne saapuminen tapahtunee juhannusviikolla. Mutta katsotaan nyt näitä kelejä ensin. Nyt se matala on äitynyt oikein pahaksi ja parkkeerannut Azorien eteläpuolelle. Tuulta merellä on myrskylukemissa ja aallokko kuusimetristä. Ei tekisi mieli olla nyt merellä. Jollain hitaalla paatilla Faialin saari vasta näkyisi sateen keskeltä, mutta finngulfarit ne nauttii satamassa geeteetä.

Kaikki kuvat © Liukkonen.