MELINA ATLANTIC CIRCUIT 2005-2006:   MIEHISTÖN JA VENEEN ESITTELY   |   LOKIKIRJA   |   REITTI

Cowes - Kiel 28.6.-6.7.2006

Päivitetty: 08.07.2006

06.07.2006 Kielin kanava, Holtenaun sulku; Melina sulkuportin päässä Itämereltä.

Cowes oli maineensa veroinen purjehduskeskus, jossa olisi viihtynyt pitempäänkin, mutta nyt alkoivat aikataulut vähän painaa. Nostimme kytkintä keskiviikkona 28. päivä kesäkuuta kello 8.00. Tarkoitus oli vielä tankata vieressä olevalla huoltsikalla, mutta aamun alavedellä siellä oli vain kaksi metriä vettä, joten siirsimme homman seuraavaan satamaan. Samaan aikaan Commodores Cupin hätäisen näköiset veneet pyörivät sataman edessä olevalla lähtöalueella, joten ilmassa oli sitä urheilujuhlan tunnelmaa. Lähdimme puskemaan koneella Solentia itään vastatuulessa ja myötävirrassa. Valtavat konttilaivat, sellaiset 8000 kontin kuskaajat ja maailman rumimmat laivat eli autojenkuljetusalukset peittivät maisemaa ja poikittain kiisi joka kylästä yhteyslauttoja mantereen puolelle. Liikennettä siis riitti yllin kyllin. Meidän takanamme starttasivat kisaveneet ja ne lähtivät kaiken keskelle kryssimään peräämme. Ajelimme neljän solmun nopeudella, joten pikkuhiljaa Commodores Cupin pikakiitäjät sujahtelivat molemmilta puoliltamme ohitse kohti kääntömerkkiä. Kaikilla oli täysi iso ja kolmonen keulassa, laidalla istui jopa 14 kaveria. Useimmat shortseissa ja teepaidassa, vaikka joka aalto heitti vettä ja ilman lämpötila oli +14 astetta. Parin tunnin kuluttua saavuimme omalle reittipisteelle, joka oli myös kisan kääntömerkki. Siellä nousivat genaakkerit ja spinnut vauhdilla, vaikka osattiin sitä rintsikoita tehdä tälläkin tasolla. Seurasimme hetken kisaajien ähellystä ja kapu muisteli omia kisavuosiaan, mutta nyt ei enää polttanut katsella muiden menoa.

Me otimme oman kurssimme kohti Doverin kapeikkoa ja avasimme pelkän genuan. Tuuli oli suoraan nenästä, mutta pystyimme pitämään hyvinkin 6 solmua lasissa reilun 30 asteen luovikulmalla, joten meno oli vallan mukavaa vastaisesta aallokosta huolimatta. Iltapäivällä tuuli keveni ja päätimme nostaa myös ison. Ensin rulla sisään, iso ylös ykkösreivattuna ja keula uudestaan auki. Tuulta kuusi metriä sekunnissa, metrinen aallokko ja aurinko paistoi. Ei muuta kuin menoksi. Bang! Ehdimme purjehtia vain puoli minuuttia, kun styyrpuurin ylempi välivantti pamahti poikki. Irrotimme salamannopeasti skuutit, jotta saimme purjeista paineen pois. Samalla försti nosti nokan tuuleen ja kapu kiskoi kaksin käsin genuan sisään. Heti perään iso alas ja pussiin. Nyt oli aikaa ihmetellä. Mitä, miksi, minne? Seldenin rikissä on kolmet saalingit ja rod-vantit. Oikean puoleinen ylempi diagonaali katkesi t-terminaalin juuresta ja vantti jäi heilumaan saalingin päästä. Väsymismurtuma vai jokin akuutti syy? Vaikea sanoa. Tsekkarin päätehän meni muutama viikko sitten poikki vasemmalta puolelta, mutta samasta saalinkivälistä. Olisiko sillä ollut vaikutusta? Vai onko 30.000 mailia rikille sellainen määrä, että vanttien uusiminen alkaa olla ajankohtaista? Nyt oli tärkeintä löytää satama, jossa saisimme uuden vantin tilalle. Brighton oli helppo valinta; se oli lähin, vain 25 mailia, ja siellä oli satamankirjan mukaan rikihuolto. Soitimme vielä marinan toimistoon ja tarkistimme, että alavedelläkin voi tulla satamaan. "Kyllä, chart datum on 2,0 metriä ja alavedellä on 1,2 sen päälle, joten kaikki hyvin. Tervetuloa!" Näin mekin olimme laskeskelleet Reedsin Nautical Almanacasta. Volvoilimme keventyneessä tuulessa ison aallonmurtajan aukkoon, jonne pujahdimme iltaseitsemältä. Hitaasti valuimme poijutettua väylää kolmen metrin syvyisessä vedessä kohti marinaa. Välillä kaiku näytti vain 2,5 metriä ja sitten pysähtyi, kun marinan laitureihin oli 50 metriä matkaa. Kaiku näytti nyt 2,2 ja Melinan syväys on 2,4 metriä. Savessa oltiin ja Volvo sai puskea kunnolla taakse ja eteen, eteen ja taakse ennen kuin kelluimme taas vapaassa vedessä. Oli aika soittaa uudestaan marinan toimistoon. Nyt vastasi eri henkilö. "Ei, ei tänne mitenkään pääse alavedellä, koska hiekkapankit ovat siirtyneet ja mataloittaneet väylää. Eilen yksi saman syväyksinen pääsi sisään ylävedellä, mutta nojaa nyt vinossa laituriin. Tervetuloa ensi viikolla, sillä ruoppaamme lähipäivinä väylän syvemmäksi."

Taas piti lukea Reedsiä. Pari seuraavaa vaihtoehtoa olivat pieniä ja matalia, joten otimme kurssin kohti Doveria, jonne oli 65 mailia matkaa. Ilta oli kaunis, tuuli heikentyi kolmeen neljään metriin, joten mukavahan meidän oli heittää yön yli Doverin rantaan. Siltä se näytti melkein tunnin. Sitten alkoi taas puhaltaa suoraan nokasta. Ensin kuusi metriä, kohta yhdeksän ja koko yön 11-13 metriä. Me puskimme hitaasti nopeasti kasvaneessa aallokossa eteenpäin. Pidimme lokinopeuden neljässä solmussa ja motoroimme luovimalla 30 asteen kulmalla, jotta keulan iskut aaltoihin olisivat vähän vähemmän rajuja. Silti sisällä meno kuulosti hurjalta, ja joka kerta aallon lyödessä kannella tuli katsottua mastoon. Ajelimme kolmen tunnin vahteja, mutta sisällä ei paljon uni maittanut. Kuka sitä nyt patarummussa nukkuisi. Kuuden aikaan aamulla ajoimme Doverin isoon satamaan ja siellä Granville Dockin sulkuallasportin taakse tyyneen veteen. Pikainen aamupala ja kapu nostettiin taas mastoon. Försti siunaili sähkövinssin ihanuutta. Puolessa tunnissa vantti oli irrotettu ja laskettu alas. Toisen puolen vantista oli otettu kaikki mitat ja päätteet digi-kuvattu. Melinan varustekansioissa oli myös Seldenin kaikki tiedot rikistä, joten näillä eväillä pitäisi saada uusi tilalle aika helposti. Doverin satamasta löytyi Dover Yacht Company, jonka ilmoitus lupasi nopean palvelun ja firman ovessa oli Seldenin mainos. Hieno homma. Kapu arvio korjausajaksi pari tuntia. Yksi kuusimillinen vaijeri, johon puristetaan teeterminaali toiseen päähän ja vanttiruuvin kierre toiseen. Väliin vanttiruuvi ja kiinnitys mastoon. Kaksi tuntia myöhemmin ei ollut vielä löytynyt juuri sitä kaveria, joka osaisi tehdä homman. Tunnit matelivat ja kapu kuumeni. Myöhään iltapäivällä Sean löytyi ja hän tarkasti mitat ja lähetti tilauksen jonnekin. Me lähdimme tarpomaan korkealle mäelle Doverin linnaan ja tutustumaan salaisiin sodan aikaisiin tunneleihin, joissa sodanjohto teki aikanaan tärkeät päätöksensä. Aika mielenkiintoinen paikka ja linnakin oli hieno. Henrik VIII:n henki leijui käytävillä. Seuraavana aamuna kapu oli kahdeksalta DYC:n oven takana kuullakseen, että nyt puuttui joku osa ja menee ainakin seuraavaan aamuun, ennen kuin uusi vantti on täällä Doverissa. Yksi, kaksi, kolme.. .. kapu laski hitaasti kymmeneen ja palasi veneelle. Förstillä oli hyvä ajatus; "nythän meillä on koko päivä aikaa tehdä veneen huoltohommia". Aivan, niinhän siinä sitten kävi.

Lauantaiaamuna kapu koputti taas DYC:n ovea. Ovi ei ollut lukossa, joten kapu astui melkein sisälle. Silloin pärähtivät hälyttimet ulvomaan niin että koko satama raikui. Hätäinen perääntyminen ja kova selittäminen telakka-alueen kavereille miten tässä nyt näin kävi. Seuraavaksi vielä käväisy satamamestarin toimistossa ja samat selitykset. Harbour master otti ja soitti firman omistajalle ja alle puolessa tunnissa ulvonta loppui. Vanttia ei vaan näkynyt. Vihdoin puolen päivän aikaan TNT:n oranssi paku pyörähti satama-alueelle ja kapu juoksi perään. Siellähän se sitten oli. Paketissa oli 132 punnan lasku ilman tilinumeroa, joten kapu latasi tasarahan satamamestarin kouraan, joka lupasi hoitaa homman eteenpäin. Sitten vaan mastoon. Alle puolen tunnin uusi vantti oli paikallaan kiristettynä ja försti ompeli nahkasuojan takaisin paikalleen. Kello oli 14 ja oli aika lähteä.

Aloimme hitaan luovimisen utuisessa säässä kohti Ranskan rannikkoa. Erilaista laivaa oli joka puolella ja tutkalla varmistimme niiden kurssit. Ajoimme määräysten mukaan reittijakovyöhykkeiden yli poikittain, jotta kukaan ei tulisi moittimaan sakkolapun kanssa. Ovat kuulemma näillä kulmilla aika tarkkoja näissä asioissa. Samalla mietimme minne asti nyt menisimme. Kaiken odottelun jälkeen tuntui hyvältä olla merellä ja päätimme seilata suoraan Helgolandin saareen. Ranskan ja Belgian rannikon edustalla on paljon matalia hiekkapankkeja, joiden seassa navigointi vaati pientä tarkkuutta. Suomen saaristossa tarvitaan suurta tarkkuutta, joten tämähän kävi melkein harjoittelusta. Heittelimme silloin tällöin vendoja ja väistelimme laivoja. Yö oli mukavan valoisa, ainakin jos vertaa Atlantin kokemuksiin. Ajelimme kolmen tunnin vahdeilla siten, että aina vahdin jälkeen olimme tunnin verran molemmat kannella ja sen jälkeen alkoi varsinainen kolmen tunnin vahti. Yhteisen jakson aikana hoidimme reivaukset tai niiden purut, aamupalat, lounaat ja illalliset. Tuuli puhalteli koko ajan idän ja pohjoisen väliltä tarjoten meille kaiken aikaa otsatuulta. Määrä sentään oli sopiva. Melina kulki maukkaasti eikä aallokko paukuttanut pahasti. Vuorovesivirrat olivat välillä meidän ilonamme ja sitten vuorostaan surunamme. Pitkänmatkan purjehduksella peli menee aina tasan, joten niistä ei kannata niin välittää.

Sunnuntai iltana saavuimme Hollannin rannikon edustalle, jossa illan pimetessä ympärillä oli noin miljoona valoa. Laivoja, kalastusveneitä, purkkareita, öljynporauslauttoja, loistoja ja poijuja. Surfilautoja ei näkynyt. Tutka pyöri kaiken aikaa, itse asiassa puolitoista vuorokautta yhteen menoon. Juuri auringon laskun hetkellä teimme taas vendan ja nyt vuorostaan kakkosgenuan takaliikkiin syntyi metrinen pystyrepeämä. Alashan se piti ottaa, viikata, pakata ja vaihtaa keulaan kolmosgenua. Siihen ähellykseen kului taas muutama tovi. Koko yön jatkoimme luovimista koilliseen ja aamun valjetessa ja tuulen keventyessä vaihdoimme keulaan enemmän tavaraa. Cowesissa korjattu rullagenua sai tuuletusvuoron ja taas saimme kuutisen solmua lokiin. Itäfriisien saaret häämöttivät horisontissa ja Helgoland jossain 150 mailin päässä itäkoillisessa.

Aurinko paistoi lämpimästi koko matkan ajan ja yötkin olivat vain viileitä, koska tuuli puhalteli mantereelta päin. Ajoimme enimmäkseen ruori lukittuna, jolloin Melina itse toimi tuuliperäsimenä ohjaten koko ajan 30 asteen apparenttikulmalla. Saimme tekstarin sy Tarinan Reijolta, Aulilta ja Erikalta; he olivat Helgolandissa ja lupasivat odotella meitä siellä. Oma ETA:mme oli 18 tuntia, mutta kaikki viimeisetkin sata mailia olivat niin nenästä kuin mahdollista, joten sekin venähti muutamalla tunnilla. Tiistaiaamuna näimme Helgolandin korkeat törmät ja hitaasti luovimme nyt vuorostaan kahden solmun vastaisessa virrassa kohti satamaa. Yhdentoista maissa 4. päivä heinäkuuta saavuimme Helgolandin satamaan ja kiinnityimme samaan letkaan, jossa olivat sy Tarina ja myös toinen suomalaisvene sy Saranne. Matka Doverista kesti noin kolme vuorokautta ja kaikki 400 mailia olivat pystykryssiä. Ei heti tullut mieleen, milloin viimeksi on luovinut tällaisen matkan yhteen menoon. Olimme kuitenkin virkeitä ja aloimme nauttia samantien Helgolandin satamaelämästä Aulin, Reijon ja pikku-prikan kanssa. Me isommat otimme sen perinteisen kaksilla perunoilla.

Iltapäivän kiertelimme saarta ja ihailimme sen luontoa. Saaren historia on mielenkiintoinen, varsinkin sotahistoria. Toisen maailmansodan lopulla liittoutuneet yrittivät upottaa koko saaren pommittamalla sitä ankarasti. Onneksi saari piti pintansa ja vain toisen laidan reunat sortuivat mereen. Nyt saari on suosittu turistikohde; saahan siellä verovapaata tavaraa elämänsä iloksi. Försti ilahdutti kapua parilla Casalla bisseä ja muutamalla pullolla malariantorjujaa. Samaan kyytiin mahtui vielä leipää ja tuoretavaraa. Kaupan poika toi tavarat ja förstin sähköautolla marinaan ja kantoi vielä kaiken painavan veneen viereen, joten kapun ei tarvinnut kokea syyllisyyttä kaupparetkeltä lintsaamisessa.

Illan vietimme Aulin, Reijon ja Erikan kanssa. Sy Tarina on matkalla etelään Kanarialle ja jatkaa sieltä ARC 2006 kisan mukana Caribialle. Reijo on jo kertaalleen tehnyt vastaavan reissun, joten ilta kului rattoisasti kokemusten vertailussa. Toivotamme heille oikein, oikein mukavaa ja turvallista matkaa. Hienoja kokemuksia on edessä.

Keskiviikkoaamusta irrotimme myös omat köytemme ja suuntasimme Euroopan mantereelle; tähän asti kaikki maakontaktit olivat olleet saaria. Luimme vuorovesitaulukkoja vähän tavallista tarkemmin, koska Elben suulle ei kannata saapua väärään aikaan. Pahimmillaan saa kuuden solmun vastavirran, jolloin loppuu Volvoltakin voimat. Saimme lähtiäisiksi vastaisen virran ja edelleen vastatuulen, joten kuuden tunnin kuluttua olimme edenneet vasta 18 mailia eli kolmanneksen matkasta. Elben sisääntuloväylän kaventuessa vaihdoimme fossiilisten polttoaineiden käyttöön ja pian virtakin alkoi kääntyä myötäiseksi. Muutama tunti myöhemmin gps-loki lauloi iloisesti melkein kymmentä solmua. Nyt alkoivat poijunumerot kasvaa ja vain neljä tuntia myöhemmin saavuimme Kielin kanavan Brunsbuttelin sulkuun. Sulussa saimme puolalaisen vieraan. Heidän koneensa sammui juuri sulkuun ajaessa ja he huusivat hädissään meitä apuun. Otimme köydet vastaan ja jarrutimme veneen vauhdin saaden sen kiinni Melinan kylkeen. Gdanskin pojat yrittivät penkoa konehuonetta, mutta sulun auetessa lähdimme kuljettamaan heitä kyljessämme kohti Brunsbuttelin marinaa, joka oli aivan kulman takana. Yhtäkkiä heidän koneensa alkoi taas putputtaa ja irrotimme heidät kyljestämme aivan marinan edustalla. Päivän hyvä työ palkittiin parilla puolalaisella oluella, jossa pullokoko oli ainakin miehekäs; sellainen 66 senttilitraa. Itsellemme löytyi kylkipaikka 53-jalkaisen tuliterän Hansen kyljestä, jota turkkilainen siirtomiehistö oli kuskaamassa Välimerelle. Satamamestari tuli oikein veneelle perimään maksun, joka oli vaivaiset 7,7 euroa. Lupasi vielä samaan hintaan aurinkoisen päivän huomiseksi.

Neljäs kerta Kielin kanavaa ei enää saa päätä kiertymään maisemien katseluun. Ne on nähty ja todettu aika vaatimattomiksi. Kapu järjesteli valokuvia ja ratkoi ristisanoja, försti taas siivoili venettä ja tuuletti paikkoja, vuorotellen pidettiin ruorivuoroa. Päivä oli edelleen aurinkoinen ja todella lämmin, aina Holtenaun sulkuun asti. Samalla kun sulku aukeni, alkoi salamoida ja tummat ukkospilvet vyöryivät kohti. Ajelimme parisen mailia Kielin lahtea Laboan uuteen Baltic Bay marinaan ja saimme köydet kiinni kreivin aikaan. Kapu lähti juoksujalkaa sataman toimistoon hoitamaan maksut kuntoon. Sinne asti pääsi vielä kuivin jaloin, mutta sitten taivas repesi. Kahdenkympin satamamaksun vastineeksi tarjolla oli superhyvät palvelut. Kaikki oli uutta, puhdasta ja toimivaa. Edelleen loistava hinta-laatu suhde. Ankara salamointi ja kaatosade jatkui toista tuntia, joten försti pakkasi vihdoin itselleen parit gore-takit päällekkäin ja lähti pelastamaan kapun sateen saartamasta satamatoimistosta. No, kapuhan oli tällä välin luovinut räystään alla kulman takana olevaan kuppilaan ja nautti sy Sarannen miehistön kanssa geeteetä. Tarjoilija toi yhden lisää ja sitten meillä kaikilla oli niin mukavaa.

Olimme nyt saapuneet Itämerelle, omaan kotilammikkoon. Olimme Caribialta lähtiessämme aprikoineet miltä tuntuu saapua Itämerelle. Se tuntui oikein hyvältä. Matkaa kotilaituriin on vielä varmaan 700 mailia, mutta se ei enää tunnu miltään. Matkalla poikkeamme Bornholmille ja tietysti Christiansölle. Heinäkuun 22. päivänä on Merikarhujen kesätapaaminen Karhunmöljässä ja sinnekin ajattelimme ehtiä. Sitten alkaa heinäkuun vika viikko ja Melina Atlantic Circuitin vika viikko. Melinan kotisatama Espoon Haukilahdessa saa matkalaiset takaisin perjantaina 28. päivä heinäkuuta kello 17.00. Toisaalta se on aivan liian lähellä ja toisaalta sitä jo odottaa kovasti.

Kaikki kuvat © Liukkonen.