Guadeloupe - St.Martin 22.1.-9.2.2006

Guadeloupe • Antigua • St.Kitts • St.Barts • St.Marteen • St.Martin | BVI • St.Martin

Päivitetty: 13.02.2006

03.02.2006 BVI, Virgin Gorda, Bitter End Yacht Club; Finngulfin regattaviiri hulmusi komeasti.

Sunnuntai 22. päivä tammikuuta valkeni puolipilvisenä. Yläkerran vesihanat avattiin vartin välein, mutta aina välissä näimme sentään sinistä taivasta. Päivän saavutukseksi jäi yhden uuden lounasravintolan löytäminen Deshaiesin lahden etelälaidalta. Käynti siellä vaati sadeviitat ja puolen tunnin seisoskelun ison puun alla pahimpien kuurojen piiskatessa maisemaa. Satamaelämä alkoi jo siinä määrin kyllästyttää, että päätimme lähteä seuraavana päivänä Antigualle, satoi tai paistoi. Pääseehän sitä takaisin tähän satamaan, jos merenkäynti tuntuu liian hurjalta.

Kapu lähti jo ennen kahdeksaa selvittämään lähtöleimoja papereihin. Viides kerta toden sanoo; nyt paikalla oli virkamies, joka lätki tarvittavat stemppelit uloskirjautumispapereihimme ja olimme valmiit vaihtamaan valtakuntaa. Nostimme mastoon Antiguan kohteliaisuuslipun ja kakkosreivatun ison, ja avasimme genuan puoliväliin. Tämä oli vielä helppo tehdä Guadeloupen saaren leessä, jossa aallokko oli vain pientä liplattelua. Tuuli puhalteli 13-15 metriä itäkoillisesta ja oma suuntamme Antigualle oli hieman pohjoisesta itään, joten yhdellä tikillä homman piti hoitua. Aurinko paistoi melkein kirkkaalta taivaalta ja arvioimme edessä olevien 45 mailin sujuvan kohtuu mukavasti. Silloin olimme vielä saarenleessä.

Puolen tunnin sisällä totuus paljastui. Ymmärsimme hyvin, miksi vhf:ltä tuli vähän väliä varoitus kovasta merenkäynnistä. Melina rytkyi aallonharjalta kuopan pohjalle ja taas uutta mäkeä ylös. Valtava maininki tuli pohjoiskoillisesta ja varsinainen aallokko itäkoillisesta. Ota siinä nyt aaltoja. Aallot itse asiassa ottivat meitä ja paiskoivat Melinaa mielin määrin. Kaikki mahdolliset luukut ja venttiilit oli suljettu, mutta silti pieniä määriä vettä lirui sisään. Onneksi ei kuitenkaan karttapöydälle. Saimme vähän väliä oikein kunnon kansihuuhtelun, kun noin puolimetriä korkea vesivirta pyyhki kannen yli pysähtyen osittain sprayhoodiin. Loppu tuli kaukaloon kastellen siellä kaiken perin pohjin. Kapu alkoi olla aika huolissaan siitä miten spreikkari kestää moiset iskut, mutta ehjänä se vaan säilyi vaikka saikin sellaisia paukkuja, että olisi voinut lentää saman tien taivaan tuuliin. Puolimatkassa tuuli päätti vielä näyttää voimansa, joten teimme kolmosreivin. Se vähän rauhoitti menoa, mutta vasta aivan Antiguan English Harbourin edessä pääsimme sileään veteen ja moinen myllytys päättyi. Laskimme seilit ja tipautimme ankkurin valkeaan hiekkaan; olipa taas yksi kokemus takana.

Ystävämme sy Numbawan oli lähtenyt jo aamuvarhaisella, koska he olivat saanet lähtöleimat edellisessä satamassa. He odottivat meitä rommiannos valmiina. Maistui. Karin mielestä aallokko oli ollut yksi pahimpia hänen pitkän purjehdushistoriansa aikana. Me olimme kokeneet samanlaista menoa matkalla Madeiralle, kun hurrikaani Vince sivuutti meidät vain sadan mailin päästä. Viikko tuollaista menoa saisi aikaan monta uutta golffaria.

Antigua on peribrittiläinen saari, joka oli aikoinaan amiraali Nelsonin päätukikohta Caribialla. Nykyisin se on ainutlaatuinen huvijahtisatama, jonne on kerääntynyt imperiumin upein laivasto. Red, blue ja white ensignit hulmusivat näiden super-mega-hyperjahtien perässä ja illalla punaiset lentokoneiden varoitusvalot paloivat mastojen topissa. Kapu ja Kari laskivat kilpaa saalinkien määrää. Voittajaksi tässä kisassa selvisi british navy blue-värinen ketsi, jonka päämastossa oli kuusi paria ja mesaanissa viisi paria saalinkeja. Yhteensä siis yhdettoista saalingit, jotka kaikki valaistiin illalla. Valoilla rakennettiin valtava joulukuusi; mukavaa että brittiläinen yläluokka haluaa jakaa dekoratiivista iloa tavalliselle kansalle. Niska vaan tahtoi tulla kipeäksi näiden jahtien katselusta.

Parin päivän jälkeen jatkoimme matkaa St.Kittsille, jonka virallinen nimi on St.Christopher. Tämänkin saaren on Columbus nimennyt. Tuuli oli edelleen itäkoillisessa tarjoten 10-12 metriä tasaista tehoa. Latasimme genuan puomille ja annoimme mennä. Huimat puuskat olivat poissa ja meno oli vallan mainiota, koska oma suuntamme St.Kittsille oli melkein länteen. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, Melinan keula halkoi vihreää vettä, meno oli vauhdikasta mutta mukavaa. Ei meistä taidakaan tulla golffareita.

Matkalla St.Kittsille ohitimme Montserratin saaren pohjoispuolelta. Nyt saaren tulivuori näytti rauhalliselta, vain pieni savuvana nousi taivaalle. Toista oli kymmenen vuotta sitten. Olimme joulukuussa 1995 charterseilauksella näissä maisemissa ja kävimme silloin saaren pääkaupungissa Plymouthissa. Tuolloin Soufriere Hill savusi ja kaikki odottivat pientä tulivuorenpurkausta. Neljä kuukautta myöhemmin se toteutui. Valitettavasti se ei ollut pieni. Valtaisa laavavirta valui ympäri saarta ja tuhkapilvi nousi 10 kilometrin korkeuteen. Nyt pääkaupunki on pelkkä aavekaupunki ja paikoin kuusi metriä tuhkan ja mudan alla. Melkein kaikki saaren asukkaat evakuoitiin, mutta pohjoiskulmaan jäi pieni reservaatti, jonka asukkaat kieltäytyivät lähtemästä. Tulivuori on edelleen aktiivinen ja pieniä ja joskus isompiakin purkauksia tapahtuu vähän väliä.

Kello 16 laskimme ankkurin St.Kittsin pääkaupungin Basseterren syväsataman edessä. Seuraavaksi kumivene veteen ja Honda perään. Emme koskaan hinaa kumivenettä perässä, vaan kuljetamme sitä ylösalaisin keulakannella, jonne se mahtuu erinomaisesti maston ja ankkurivinssin väliin. Puomin nostimella vedämme jollan ylös ja sitten mantookien ylityksen jälkeen laskemme veteen. Försti painaa perässä sähkövinssin nappia ja kapu hoitaa hommat keulakannella. Sen jälkeen Honda lasketaan jollan perään. Meillä on ystävämme Sepon rakentama pieni nostokraana tutkatolpan kyljessä, jonka avulla 28 kiloa ja 5 hevosta laskeutuvat vaivatta jollan perälautaan. Sitten vaan bensakannu ja kettinki kyytiin. Nämä toimenpiteet sujuvat melkoisella rutiinilla ja aikaa kuluu muutamia minuutteja. Sähkövinssi ja nostotalja ovat sellainen pari, joita ilman ei tulisi toimeen.

Taas kerran kapu pyyhälsi laivasataman reunaan tullia etsimään. Nyt vaikeusastetta lisäsi se, että rannassa oli kerrankin oikein betonilaituri, mutta kolme metriä korkeana eikä missään tikkaita. Pienen kaartelun ja kiertelyn jälkeen rantavallista löytyi yksi kivenlohkare, johon jollan saattoi kiinnittää ja josta pienellä taiteilulla pääsi kapuamaan ylös kaijalle. Sen jälkeen muutama sata metriä konttisatamaa ja johan kolmannella kysymällä löytyi oikea keltainen talo, jossa tulli ja maahantulovirkailijat majailivat. Missään ei ollut minkäänlaista kilpeä tai tekstiä opasteena. Yhdet paperit kolmena kappaleena ja niistä muutaman easyn maksu ja leimat omaan kappaleeseen. Sen kanssa sitten naapurihuoneeseen, jossa taas täytettiin uudet lomakkeet ja pikku maksu. Näin sitä hoidetaan kansantaloutta kuntoon täälläpäin maailmaa. Alle puolessa tunnissa kaikki oli taas valmista ja olimme tervetulleita uuteen maahan. Kapu loikki takaisin jollalle ja hurautti Melinan kylkeen. Försti oli tällä välin hoitanut puhelimitse meille oikein laituripaikan pääkaupunki Basseterren Port Zantesta, jonka yksi hurrikaani oli 1999 ehtinyt melkein tuhota. Nostimme tietysti ensin Hondan peräkaiteen telineeseen ja sitten jollan keulakannelle. Taas tuli siunailtua sähkövinssiä ja perämoottorin nostokraanaa.

Tämänkertainen visiitti Basseterreen oli vain yksi yö ja aamun hetki. Kapulle riitti sataman veneiden tarkastuskierros, mutta försti lähti sentään aamukävelylle kaupungin keskustaan ja toi tuliaisina tuoretta leipää ja digikuvia citystä. Yhdeksältä köydet irtosivat kaijasta ja otimme kurssin luoteeseen kohti Sint Maartenin saarta. Päivän aikana itäinen pasaati aikoi tehdä kuolemaa ja vauhtimme hiipui samaa tahtia. Kolmekymmentä mailia oli takana ja samat edessä. Emme ehtisi millään ilman koneajoa St.Maartenille ennen pimeää, joten teimme taktisen ratkaisun. Vaihdoimme Ranskan kohteliaisuuslipun saalinkiin ja muutimme kurssia 45 astetta oikealle. Näin saimme hyvän apparenttikulman, jolla viiden neljän-metrin henkäys tarjosi meille parin tunnin purjehdusnautinnon St.Bartsille.

Saaren oikea nimi on vuorostaan Saint Barthelemy, jonka nimen Columbus antoi veljensä Barthelemyn mukaan. Saaren kaunis pääkaupunki on Gustavia, joka muistuttaa Ruotsin suuruuden ajoista; oma saari Caribialla. Ranskalaiset antoivat saaren vuonna 1784 ruotsalaisille vaihtokauppana Göteborgin sataman vapaasta käytöstä. Ruotsalaiset tekivät siitä vapaasataman, mitä se on edelleenkin. Tätä jaksoa kesti noin sata vuotta, kunnes 1878 ruotsalaiset myivät saaren takaisin ranskalaisille tarpeettomana; olihan heillä Ahvenanmaa.

Tänä päivänä St.Barts on yksi Caribian helmistä. Kaunis ja tyylikäs paikka, jonka maailman raharikkaat ovat ottaneet leikkikentäkseen. Saaren rinteillä on toinen toistaan hienompia huviloita ja Gustavian sataman täyttävät upeat huviristeilijät. Sataman pienuuden takia sinne saavat rantautua vain alle 60 metriä pitkät alukset. Isommat jäävät redille sataman suuaukkoon, jonka ympärillä on myös jopa pari sataa eri kokoista purkkaria ankkurissa. Sisäsatamassa on parikymmentä poijua, jotka ovat käytännössä aina varattuja. Kapu päätti kuitenkin käydä ongella ja johan tärppäsi. Sisäsatamassa oli yksi yksi poiju tai oikeastaan poijupari vapaana. Försti kiinnitti Melinan keulan toiseen ja perän toiseen poijuun. Sitten vaan kysymään saammeko me oikeasti jäädä siihen. Satamamestarin toimisto oli samaa tasoa kuin Välimeren parhaissa paikoissa. Kontra-amiraalin virkapukua muistuttavassa työasussa oleva satamamestari hieman ihmetteli, miten meillä voi jo olla poiju kiinni vaikka emme olleet tehneet siihen mitään ennakkovarausta. Kapu hymyili mahdollisimman ystävällisesti ja selitti ettei halunnut vaivata moisella asialla kiireisiä virkailijoita. "Tulimme vain katsomaan ja tartuimme tilaisuuteen. Carpe diem!" Poijukartalta pyyhittiin sy Ondulen nimi yli ja tilalle kirjoitettiin sy Melina.

Olemme käyneet tällä saarella useita kertoja aiemminkin, joten iltakävelyksi riitti rannanreunan ihmettely. Marmorilaatoilla päällystettyjen jalkakäytävien reunat täyttyivät upeista shopeista, joissa varmasti Rolexit olivat aitoja ja timantit karaatista ylöspäin. Kaikki maailman muotitalot olivat edustettuina, mutta goretex-tarjonta oli vähäistä. Caribian lemmenlaivat olivat sataman edessä redillä ja Amerikantädit täyttivät pienet muotihuoneet; kirjaimellisesti. Aika moni jäi ilman Versacen uutuusmekkoa, koska kaupasta ei löytynyt XXXL-kokoa.

Yö oli pitkästä aikaa lähes tuuleton ja sateeton. Aamukin valkeni häikäisevän kauniina. Pikkuisen tuntui ylelliseltä nauttia aamukahvia ulkopöydän ääressä oman veneen istumakaukalossa Gustavian upeassa satamassa. Sitä tunsi itsensä melkein paremmaksi ihmiseksi. Kymmeneltä lumous haihtui ja irrotimme keula- ja peräköydet poijuista. Otimme kurssin kohti parinkymmenen mailin päässä olevaa St.Maartenin pääkaupunkia Philipsburgia, jossa meidän piti käydä kirjaamassa itsemme Hollannin Antilleille. Iltapäivän alussa kapu oli taas jollan kanssa rannanreunassa ja kysäisi paikalliselta poliisilta tietoa paikasta, missä homma hoituisi. "Jaaha, ei siis täällä, vaan parin kilometrin päässä isojen laivojen satamassa". Ripeä kävely 30 asteen lämmössä sai aikaan tervettä hikoilua. Perillä oli lappu seinässä; vaalipäivän takia toimisto on suljettu. Paluumatkalla paita kastui lisää. Kapu ei kuitenkaan luovuttanut, vaan muutaman ystävällisen vastaantulijan opastamana suuntasi kaupungin toiselle puolelle pääpoliisiasemalle, jossa kuulemma paperit voidaan hoitaa kuntoon, jos sataman varsinainen office ei ole auki. Ei voitu. Ei enää. "Nykyisin koko proseduuri hoidetaan Simpson Bayn sillan kulmassa olevassa poliisin sivutoimistossa" opasti vähemmän ystävällinen poliisitäti kapua, joka lähti taapertamaan paita entistä märempänä kohti rannanreunaa, jonne jolla oli jäänyt parkkiin. Pari tuntia veneeltä lähdön jälkeen lievästi kiukkuinen kippari saapui takaisin ja manaili turhaa käyntiä. Alun perinkin olimme suuntaamassa juuri Simpson Bayn laguuniin, ja käynti Philipsburgissa oli vain sisäänkirjoittautumista varten. Försti rauhoitteli kapua todeten vikaa olevan meissäkin. "Miksei meillä ole uudempia satamakirjoja?" Aivan, mutta silti vähän harmitti.

Tuntia myöhemmin olimme Simpson Bayn laguuniin johtavan sillan edessä ankkurissa ja nyt kapun visiitti kumiveneellä poliisitalolle tuotti tulosta. Taas tuli selväksi, että Melina on sluuppi ja tehoa pääkoneessa 75 konia, lisäksi piti vielä vahvistaa perämoottorinkin merkki ja teho. Plus ne normaalit osoite- ja puhelintiedot plus syntymäajat ja -paikat plus passin numerot. Eikä ole aseita eikä eläimiä. Valmista tuli ja sitten jäimme odottelemaan sillan avaamista. Olimme varanneet Simpson Bay Yacht Clubin Marinasta paikan pariksi päiväksi ja juuri ennen sillan avaamista marinan kumppari pyyhälsi viereen ja antoi ohjeet: "Sillan jälkeen odottakaa marinan edessä, minä tulen osoittamaan paikan ja autan rantautumisessa." Kapu veti kättä lippaan; selväksi tuli.

Simpson Bay on erittäin suojainen sisälahti, jonne on vain kaksi avattavan sillan takana olevaa väylää. Toinen on Hollannin Antilleihin kuuluvan St.Maartenin puolella ja toinen Ranskaan kuuluvan St.Martinin puolella. Laguunin sisällä on varmaan muutamia tuhansia veneitä. Eikä vain veneitä, vaan huimia jahteja, joiden saapuminen silta-aukosta on oma jännitysnäytelmänsä. Muutamia vuosia sitten Simpson Bayn laguuniin valmistui uusi megajahdeille suunniteltu satama. Kaikilla on oma aisapaikka, jossa aisa on 50 metriä pitkä betoninen laituri, jolle pääsee ajamaan autolla. Yksi suurimpia oli tummansininen moottorijahti, jonka perässä oli USA:n lippu. Omistaja oli Mr. Bill Gates, joka oli maksanut silta-aukon leventämisen, jotta hänen pikkulaivansa mahtui ajamaan sisään Simpson Bayn laguuniin. Varsin jalo tapa hoitaa kehitysapua.

Olemme nähneet laguunin myös toisenlaisessa tilassa. Vuonna 1995 hurrikaani Louis pyyhki 300 kilometrin tuntinopeudella saaren yli. Sen jälkeen Simpson Bayn laguunissa oli 900 uponnutta venettä. Tulimme charterseilaukselle tänne kolme viikkoa tuhon jälkeen, jolloin näky oli aika lohduton. Lentokentän kiitoradan nurmikolla oli useita purjeveneen raatoja, yksi oli lentänyt kaksikerroksisen varastorakennuksen katolle. Pienkoneet olivat selällään hangaarin reunassa ja rahtilaivat nojasivat rantahotellien seinään. Nyt kaikki oli toisin. Kaikki oli kunnossa ja paikka suorastaan kukoisti.

Lauantai kului huoltotoimissa. Vene pestiin sisältä ja päältä. Moottorin öljyt ja vedet tuli tsekattua ja merivesisuodatin vielä putsattua. Pahimmat korroosiotäplätkin hangattiin mantookitolpista. Melina oli melkein paraatikunnossa, mutta niin sieti ollakin. Itse Mr. Finngulf alias Stigo saapui iltakoneella Pariisin kautta Suomesta ja liittyi kymmenen päivän ajaksi Melinan miehistöön. Air Francen kone oli tapansa mukaan useita tunteja myöhässä ja vasta iltayhdeksältä nostimme iloisia maljoja jälleennäkemisen, purjehduksen ja ystävyyden kunniaksi.

Suunniteltu lähtö siirtyi päivällä eteenpäin, koska taas oli alkanut puhaltaa siihen malliin, että kiva oli olla laiturissa monella köydellä kiinni. Simpson Bayn laguunin reunassa olevat useat eri jahtiklubit ja niiden laiturit tarjosivat yllin kyllin katsottavaa, vaikka megajahtien kaijaan johtavan tien päässä olikin puomi ja riittävän kokoinen vartiomies. Siinä eivät auttaneet mitkään jutut. Ympäri oli käännyttävä ja palattava kuolevaisten puolelle, jossa veneiden keskikoko oli 60-70 jalkaa. Simpson Bayn laguunista voi vain todeta, että maailmassa on paljon köyhyyttä, mutta tänne sitä ei ole riittänyt.

Maanantaina 30. päivä tammikuuta palasimme avomeren puolelle ja seilasimme pelkällä genualla navakassa vastaisessa saaren toiselle puolelle eli Ranskan puolen St.Martin kauniiseen Marigot Bayn lahteen, jossa ankkuroiduimme kolmen metrin syvyyteen. Nyt kapu sai hoidettua maahantulon ja maastalähdön yhdellä käynnillä, kun sai viranhaltijan vakuuttuneeksi siitä, että lähdemme aamuvarhain eli kello viisi kohti British Virgin Islandia.

Melinassa oli varhainen herätys ja aamupuuron jälkeen olimme nostamassa ankkuria heti viiden jälkeen. Kuu antoi mukavasti valoa pujotellessamme ankkuroitujen veneiden ja laivojen välistä avoimeen veteen, jossa nostimme ykkösreivatun ison ja levitimme täyden genuan puomille. Sitten annoimme mennä. Matka eteni koko päivän hienossa avotuulessa ja loppupäässä nostimme isonkin toppiin asti. Kahdentoista tunnin purjehduksen jälkeen olimme taittaneet matkaa 86 merimailia ja saavuimme BVI:n Virgin Gordalle. Saaren pääkaupungin, Spanish Townin edestä nappasimme mooringpoijun. Nostimme keltaisen Q-lipun saalinkiin osoittamaan sitä, että emme ole vielä tullanneet itseämme sisään. Hieno purjehduspäivä, joka sai Stigonkin suun messingille. Illan kruunasi kapun suosikkiruoka pasta carbonara, jonka försti taikoi pöytään kokemuksen tuomalla taidolla.

Aamulla kapu hoiteli maahantulopaperit kuntoon ja teimme pienen saitsarin Spanish Townin kylään. Iltapäivän alussa siirsimme itsemme pari mailia etelään ja poimimme päivämooringin Virgin Gordan valokuvatuimman kohteen eli Bathsin edustalta. Jollalla pääsimme 50 metrin päässä rannasta olevaan dinghymooringiin ja siitä uimme rantaan. Kapu muistutti enemmän kultaista noutajaa uidessaan vaalea t-paita päällä muovipussiin kääritty digikamera hampaiden välissä. Perillä odotti vitivalkoinen hiekka ja täysin sileäksi hioutuneet isot pyöreät kivenlohkareet. Todelliset palterit. Tunnin kiertely lohkareiden muodostamissa pienissä luolissa osittain vedessä kahlaten oli oiva iltapäivän hupi. Lisäjännitystä toivat muutamat tädit, joiden juuttuminen kapeisiin kulkuaukkoihin oli hyvin lähellä. Ohitimme takavasemmalta yhden riskiryhmän, jonka keskipaino oli 150 kilon luokkaa. Päivämooringit on tarkoitettu enintään 90 minuutin stopille, joten mekin kuuliaisesti nostimme kytkintä ja jatkoimme illaksi kuuden mailin päähän Cooper Islandin taakse suojaisaan lahteen. Täältä löytyi taas runsaasti vapaita poijuja, joihin oli helppo kiinnittyä yöksi. Ei ihme, että BVI on niin suosittu seilausalue. Kaikki on tehty helpoksi ja kaikki toimii. Siellä onkin maailman suurin charterlaivasto, jota erityisesti jenkit käyttävät ahkerasti. Ankaran päivän päätteeksi nautimme rannan kuppilassa Painkillerit, jotka toimivat hyvin.

Toinen päivä helmikuuta suuntasimme Virgin Gordan pohjoiskulmassa olevaan Bitter Endin satamaan. Se olikin yksi pääkohteistamme BVI:lla, koska siellä pidettiin perinteinen Scandinavian Yachts Rendezvous Regatta, joka ensi vuonna järjestetään toista kertaa. Olimme sopineet Stigon kanssa, että Finngulfin lippua tilaisuudessa edustaa sy Melina. Satamaan kerääntyi toistakymmentä isoa Swania, pari Najadia ja yksi Finngulf. Melina oli laivueen pienin vene.

Tilaisuutta isännöi Bitter End Yacht Club, joka oli todella viimeisen päälle hienosti rakennettu kokonaisuus. Paikan omistajat sanoivatkin suoraan, että heidän mielestään BEYC on maailman hienoin water sport resort. Taidamme olla samaa mieltä. Scandinavian Regatan luonteeseen kuului runsaasti sosiaalista ohjelmaa. Oli grillijuhlaa, aamupalaa, pari erilaista päiväpurjehdusta lähisaariin ja vaikka mitä. Sen lisäksi Swan-kuskit kävivät vuorotellen katsomassa miltä Finngulf näyttää läheltä, päältä ja sisältä. Kehuja tuli aito amerikkalaiseen malliin. Pari kaveria tarvitsi heti Stigon käyntikortin ja FeelGoodin nettiosoitteen.

Varsinainen regattapäivä oli sitten sunnuntai 5. helmikuuta. Noin 20 merimailin rata kiersi pari lähisaarta ja muutaman poijun. Lähtö oli sentään vastatuuleen ja Melina pyöri isojen Swanien ympärillä lähtölinjan takana. Aivan liian takana, kun kuulimme minuutin paukun. Aamun kevyessä tuulessa ylitimme lähtölinjan melkein pari minuuttia myöhässä Swan 68:n peitossa. Siitä sitten alkoi takaa-ajo. Ekana peruutti Swan 47 ja seuraavaksi Najad 490, sen jälkeen etenimme muutaman mailin Swan 68 alapuolellamme. Edellä kiisi kolme Swan 56:ta ja keulilla 48, joka ainoana oli kaivanut genaakkerin kannelle. Sen asy veti sivutuulessa juuri ja juuri tehden samalla nopeasti kaulaa kaikkiin muihin. Regatan luonteeseen kuuluen kisareitti tarjoili osallistujille lähinnä sivutuuliajelua 90 asteen tosikulmalla. Mekin etenimme omassa yksinäisessä sarjassamme hyvää vauhtia. Puolet veneistä jäi meille pikkuhiljaa ja toinen puoli teki keulassa lisää rakoa. Pääasia oli, ettei kenellekään tulisi hiki. Maaliin saavuttiin samassa järjestyksessä; ekana Swan 48, sitten kolme 56:ta, sitten laivueen isoin eli Swan 68 ja pian perään Finngulf 44. Perässä tulivat muut alle 50-jalkaiset Swanit ja iso Najad. Tasoituksista ei tietenkään ollut tietoa, koska järjestäjät lupasivat laskea tulokset vasta illaksi. Me sentään rohkenimme nauttia perinteiset geeteet maaliintulon kunniaksi.

Illalla puimme veneykköset ylle; puhtaat shortsit ja Melina t-paidat, päähän Finngulf-lippikset. Ensin oli tarjolla baarissa koottujen selitysten vaihto ja sitten istuimme pöytiin. Scandinavian Yachts Rendezvous Regatan puuhanainen Jennifer toimi puheenpitäjänä ja palkintoja löytyi kaikista mahdollisista ansioista. Ainakin niin monta, että kaikki kävivät vuorollaan Jenniferiä halaamassa. Melina palkittiin kauimpaa regattaan saapuneena veneenä. Aivan, melkein 10.000 mailia piti purjehtia päästäkseen osallistumaan tähän hupikisaan. Varsinaisen pytyn, tässä tapauksessa pullon, vei Swan 48 ja kolme 56:ta olivat perässä. Melina oli viides ja samalla paras alle 45-jalkainen ja paras ei-amerikkalainen ja paras ei-Swan ja paras muuten vaan omasta mielestämme. Tuloslistan tarkempi syynäys osoitti, että ilman lähtösähläystä purjehdittu aikamme olisi sijoittanut meidät kolmanneksi. Ensi kerralla kapu muistaa sopia, kuka vahtii kelloa.

Stigon lento kotiin alkoi lähestyä, joten seilasimme maanantaina BVI:n pääsaarelle Tortolaan. Sir Francis Drake Channelissa tuuli puhalteli leppeästi takavasemmalta ja Melina kuittasi paistin toisensa jälkeen. Ajoimme Road Townin satamaan Village Cay Marinaan. Samalla kun kiinnitimme köysiä alkoi jenkkinaapuri kysellä, onkos tämä se Finngulf, joka oli Bitter Endin regatassa. FG:n maine oli kulkenut edellä.

Illalla vietimme haikeana Stigon läksiäisiä sataman aika asiallisessa muonituspaikassa. Olimme seilanneet yhdessä kymmenen päivää näillä Pikku Antillien pohjoiskulmilla. Hieno kokemus oli Stigon tiivistelmä asiasta. Melinan kantahenkilökunta oli iloinen ja ylpeä saadessaan tarjota Mr. Finngulfille mahdollisuuden tutustua firman tuotteeseen lämpimillä latitudeilla. Kiitos Stigo ja tervetuloa uudestaan! Anytime.

Melinan laituripaikka oli varattu vain yhdeksi yöksi, joten jatkoimme tiistaina matkaamme Norman Islandin Bightin lahdelle. Genua kiskaisi meidät kahdeksan mailin päähän parissa tunnissa. Taas löytyi mooringpoiju 25 jenkkitaalan vastineeksi ja aamulla försti pääsi aarteenetsintään. Stevens´n klassikkokirja Aarresaaren tapahtumat on sijoitettu tälle saarelle ja länsipäässä olevien luolien sukeltelu onkin ollut monen ahkera harrastus, koska merirosvojen aarre on edelleen kateissa. Försti daivasi pitkin riuttoja ja luolan reunoja, mutta tuli takaisin tyhjin käsin. Hyvä yritys kuitenkin. Oli sentään nähnyt ison mustekalan, joka pohjaa edetessään vaihtoi koko ajan väriä taustan mukaan.

Puolelta päivin jatkoimme matkaa ja melkein 10 mailin purjehduksen jälkeen saavuimme taas yhteen kuuluisaan paikkaan; Soper´s Hole on Pusser's rommin kotipaikka. Suojaisa satama on aikoinaan toiminut myös Caribian merirosvojen tukikohtana, jonka muistona mustia pääkallolippuja liehui siellä täällä. Ranta oli täynnä elegantteja kuppiloita ja kauppoja. Ja jenkkejä.

Yksi paikka oli vielä näkemättä; kapu oli luvannut näyttää förstille Sandy Cayn. Sitä varten piti seilata neljä mailia Tortolan länsikulmasta pohjoiseen. Sandy Cay on Mr. Rockefellerin omistama pieni matala hiekkasaari, joka kasvaa palmuja. Vaikutelma on kuin Pacificin korallisaarilla. Bruce haudattiin hiekkaan ja kapu souti förstin jollalla maihin. Saaren rannassa ohjelmaan kuului laiskan letkeä kävely vesirajassa valkoisella korallihiekalla vihreiden maininkien lyödessä hitaasti rantaan. Huvijahti Melina keinui keveästi silmien edessä 50 metrin päässä. Aurinko paistoi kuumasti ja tuuli viilensi sopivasti. Elämä tuntui olevan aika mallillaan. Illalla palasimme takaisin Soper`s Holen mooringpoijuun. Kapu kävi rannassa maksamassa poijuvuokran ja tarkisti samalla säätiedot. Nyt tulikin äkkilähtö. Seuraavana päivänä olisi tarjolla alle 10 metriä tuulta itäkoillisesta, mutta jo sitä seuraavana päivänä tuplasti. Pikavisiitti immigrationissa selvitti meidät ulos BVI:lta ja lupasimme todella lähteä aamuyöstä.

Neljältä nousimme ylös ja aamupalan jälkeen olimme kuun valaisemalla merellä matkalla kohti St.Martinia, jonne suora matka oli reilut 90 mailia. Koko päivän etenimme aika leppeässä tuulessa, ajoittain jopa suoraan pisteelle. Loppumatkasta tuuli kiertyi täysin vastaiseksi ja tippui samalla alle viiden metrin. Oli aika laulattaa Volvoa. Illan pimetessä tuuli vielä virisi, mutta nyt vuorostaan laiskuus voitti. Kapu lisäsi kierroksia koneeseen. Noin 18 tuntia lähdön jälkeen hiivimme samaan Marigot Bayn ankkurilahteen, josta olimme Stigon kanssa lähteneet reilut kaksi viikkoa aikaisemmin. Lokissa oli tasan 100 mailia, kun laskimme Brucen alle neljän metrin syvyyteen ja ketjua perään 30 metriä. Kyllä pysyy, oli kapun mielipide. Puoli tuntia myöhemmin tuli eka kokeilu. Tuuli vinkaisi hetkessä viiteentoista metriin ja alkoi sataa kunnolla. Laitoimme luukut kiinni ja totesimme taas kerran, että timing on avainsana.

Päätimme viettää viikonlopun Marigotissa ja siirryimme lauantai aamusta uuteen Fort Louis´n marinaan, jonka rakentaminen on vielä hieman kesken. Tätä ennen kapu oli tietysti käynyt virkamiehen puheilla rannassa ja saanut maahantuloleimat papereihin. Nyt olimme vapaat tekemään mitä huvittaa. Ensimmäinen huvituksen aihe oli veneen perusteellinen peseminen. Försti hoiti homman sisäpuolelta ja kapu päältä. On se veneen peseminenkin kivaa täällä, kun kylmäkin vesi on lämmintä. Kansi ja kyljet hohtivat iltapäivän alussa puhtaana ilman ainuttakaan suolakidettä. Akut täyttyivät maasähköstä ja tankit makeasta vedestä. Kyllä tällainen laiturielämä on aika ajoin mukavaa.

Iltapäivän lopulla tallustelimme Marigotin katuja etsien venetarvikeliikettä, joka myisi Awlgripin antifouling maalia. Olimme kyselleet sitä jo useasta satamasta huonolla menestyksellä. Yksi kauppa oli vielä Simpson Bayn laguunin toisella puolen, mutta sinne oli ainakin viiden kilsan kävelymatka. Ei kiitos tässä kuumuudessa oli kapun mielipide. Mutta sitten eteen ajeli pikkubusa, jossa luki Philipsburg. Hetkessä olimme penkillä kuskin takana, joka lupasi heittää meidät ulos sopivassa kohdassa. Jenkkidollarilla per naama saimme kyydin melkein perille. Island Water Worldin tiskiltä löytyi kaksi gallonan purkkia mustaa Awlgripin myrkkyä, juuri samaa kuin meillä on Melinan pohjassa. Siitä tuli heti kauppa. Samalla saimme alustavan tiedon, että voimme ehkä nostaa veneen ylös vieressä olevalle telakalle maalaamista varten. Mr. Ben Jotain tulee vasta maanantaina, joten päätimme palata asiaan heti sen jälkeen. Jos kaikki menee hyvin, nostamme Melinan ylös viikolla 7. Maalaamme pohjan ja vetolaitteen, vaihdamme sinkit ja tarkistamme potkurin toiminnan ja kaikkien läpivientien sulkuventtiilit. Sen jälkeen alus on valmis kuljettamaan meidät vaikka maailman ääriin eli Suomeen. Mutta sitä ennen ehdimme kruisailla näillä lämpimillä latitudeilla vielä kolmisen kuukautta. Hyvä niin.

Kaikki kuvat © Liukkonen.