St.Martin - St.Martin 15.4.-1.5.2006

St.Martin • St.Barts • St.Marten • Anguilla • St.Martin • St.Barts • St.Eustatius • Saba • St.Martin

Päivitetty: 03.05.2006

01.05.2006 St.Martin; suomalaisten seilaajien Vappu on alkanut, sy Annamin, sy Erica, sy Joneca, sy Venla ja sy Melina.

Pääsiäislauantaina kello 12 irrotimme köydet marina Fort Louisin laiturista ja suuntasimme täysin seilein itään kohti Tintamarren pientä saarta. Tuuli puhalteli lännestä, joka on vallan ihmeellistä näillä kulmilla. Täällähän pitäisi olla aina koillispasaati, joka joskus eksyy kaakkoon.

Kantahenkilökunnan lisäksi Melinan kannella oli pari valkolaista suoraan Suomesta. Kapun kollega Bobi ja nuorikkonsa Sanna olivat pitkäperjantaina lentäneet Tampereelta St.Martinille. Bobi on ollut aiemminkin pari kertaa kanssamme näillä vesillä charter-veneillä, joten jutun juoni oli tuttu. Sopivasti seilausta, paljon uintia ja snorkkelointia sekä runsaasti uv-suojavoiteita.

Caribian kaikki satamalahdet ovat saaren länsilaidalla, niin myös Tintamarressa. Niinpä ankkuroimme saaren valkean hiekkarannan eteen, tällä kertaa tuulen puolelle. Saaren rannassa oli entinen meininki. Tico-Tico daycharter-katamaraani oli taas täynnä nudisteja, jotka kirmailivat kannella ja hiekkarannalla ja pitivät muutenkin huolta ohjelmatarjonnasta. Me taas vetäisimme simpparit ylle ja painuimme viilentävään veteen. Täälläpäin maailmaa toteutuukin kapun vaatimukset uimiselle; +27 C ja kaakelia tai korallia. Puolisen tuntia tätä huvia riitti useimmille, ei kuitenkaan förstille, jota ei tahdo saada merestä millään pois. Aina löytyy jotain uutta ja ihmeellistä katsottavaa.

Seuraavana päivänä tuuli oli taas palannut kaakkoon ja saimme oivallisen hankavastaisen, jolla kelpasi tehdä enemmänkin matkaa. Niinpä kiersimme koko St.Bartsin saaren ennen kuin suuntasimme keulan Gustavian satamaan. Saimme sisäsatamasta jopa poijun, joten sataman veneiden ihmettely oli helppoa. Ne kun olivat tarjottimella edessä.

Aamulla vuokrasimme auton. Sellaisen jeepinpennun, jonka kyljet olivat lommolla, mutta ilmastointilaite toimi. Siinä oli vielä automaattivaihteisto, mikä ilahdutti suuresti kapua, joka on ihmetellyt autoinsinöörien huonoa ihmisen anatomian tuntemusta. Laittaa nyt lattiaan kolme poljinta, vaikka ihmisellä on vain kaksi jalkaa. Jeepillä kiivettiin huimia mäkiä ylös ja alas. Bobi usutti kapua entistä jyrkemmille rinteille ja takapenkiltä alkoi kuulua eriäviä mielipiteitä, yhä kovempaa ja kovempaa. Jossain vaiheessa sekin tie päättyi ja alas oli tultava kinttupolkua takaperin. Suzuki pysyi pystyssä, joten kaikki hyvin. Maisemat ylhäältä vuoren rinteiltä olivat henkeäsalpaavan kauniita, niin olivat myös paikalliset residenssit. Muuan herra Rockefeller Amerikan maasta oli myös löytänyt tämän paikan.

Seuraavana päivänä päätimme karistaa Gustavian pölyt kannoilta ja suuntasimme merelle. Päivämatkaa kertyi lokiin viisi mailia, sekin koneella. Vastaavasti uimme varmaan saman verran Ile Fourchen luonnonsatamassa, jossa vesikilpikonnien bongaus oli helppoa. Iltapäivän lopulla kaivoimme Yazy-pelin nopat esille ja pelihimo riivasi meidät kaikki. Illan pimetessä sentään ehdimme syödä tähtitaivaan alla, mutta yksi kierros piti kalistella noppia senkin jälkeen. Bobilla oli yksi voitto ja Sannalla kaksi. Försti opetteli vasta sääntöjä ja kapu pureskeli kynsiään.

Keskiviikkoaamu valkeni kauniina ja kuumana. Seilaus Dutch Antillesin valtion Sint Maartenin saaren Simpson Bayn edustalle oli päivän urakka. Selvisimme 15 mailin matkasta kolmessa tunnissa, joten kapu ehti ennen neljää hoitaa paperworkin kuntoon ja lähdimme jollalla laguunin puolelle ihmettelemään maailman menoa. Samat superjahdit olivat edelleen marinoiden täytteenä. Muutama uusikin oli mahtunut silta-aukosta laguunin tyyneen veteen. Onhan se mukavaa, ettei takakannella oleva helikopteri heilu mainingissa.

Illalla nopat kalisivat förstin tahdissa. Tulos oli huikea 327 pistettä, joka on 87 % teoreettisesta maksimista. Kapu odotti onnen kääntymistä. Bobi taas odotteli yön viilentymistä ja alkoi viettää öitään kannella.

Torstaikaan ei tuonut helpotusta kuumuuteen. Salongin lämpömittari näytti + 33 astetta ja kaukalon ulkomittari sai auringossa uuden enkan; + 48 astetta. Kurssi pohjoiseen Anguillalle oli melko avoin, joten apparenttituulikaan ei tuonut apuansa. Kapu käväisi taas Road Bayn iloisten virkanaisten luona hoitamassa maahantulomuodollisuudet. Muut pysyivät vedessä tai biminin alla, kukaan ei halunnut maihin kävelemään. Yksi kierros yazya jaksettiin sentään pelata, eikä turhaan. Nyt kapu näytti taivaan merkit ja keräsi reilusti parhaat pisteet. Förstin enkka jäi kuitenkin voimaan.

Perjantai alkoi lupaavasti; taivas oli pilvessä. Lähdimme luovimaan Anguillan pohjoislaitaa itään väistellen riuttoja ja matalia rantoja. Puolenpäivän jälkeen tuuli tyyntyi, pilvet vaelsivat länteen ja aurinko helotti kuumana. Melinan teak-kannelle ei voinut astua paljain jaloin. Ruorimiehen ympärillä oli tungosta, kun kaikki yrittivät mahtua pienen biminikatoksen alle varjoon. Mutta ei aikaakaan, kun uusi navakka tuuli virisi idästä ja saimme vauhdikkaan slöörin St.Martinin Marigot Bayn satamaan. Ilta vietettiin perinteisin menoin kaupungin ravintolatarjontaa tutkien. Nukkumaan mentiin vasta puolen yön jälkeen, joka oli myös uusi ennätys.

Bobille ja Sannalle jäi lauantaiaamupäivä aikaa kierrellä Marigotin kauppoja ja ostareita. Eikä turhaan, sen verran oli kauppakasseja palatessa. Kantahenkilökunta laittoi veneen sillä välin putsplank ja bunkrasi perusproviantit alukselle. Iltapäivän lopulla Caribian vesiin saapui Hanna (A-M) samalla koneella, jolla Bobi ja Sanna flygasivat kotiin. Eli kiitos käynnistä Bobi ja Sanna ja tervetuloa Hanna.

Sunnuntai 23. päivä huhtikuuta oli pitkästä aikaa tuulinen päivä. Jo aamusta tuulimittari viuhui kymmenen metrin ympärillä tarjoten samalla ihanaa viilennystä auringon poltteeseen. Nostimme ison ykkösreivattuna, avasimme keulan melkein kokonaan ja aloimme tiukan luovin Tintamarren rantaan, jonne kapu oli luvannut ekan uimapaussin. Hanna kokeneena purjehtijana ei ollut moksiskaan, kun ekat tiukat puuskat iskivät St.Martinin reunasta ja Melinan kansi kastui sinivihreällä vedellä. Pärskeet toivat päinvastoin mukavaa viilennystä kuumuuteen.

Försti opetti Hannan käyttämään snorkkelia ja eipä aikaankaan, kun Melinassa oli kaksi vedenneitoa, joita ei meinannut saada takaisin kannelle. Vasta kapun laittama lounaspala sai tytöt nousemaan vedestä. Sen jälkeen riitti juttua kaloista ja korallista. Jatkoimme illaksi Ile Fourchen suojaiseen lahteen, josta löytyi vielä vapaa mooringpoijukin. Ensimmäiseksi kaikki menivät taas uimaan; kilpikonnat odottelivat vieraita. Yöllä tuuli vinkui oikein urakalla. Tällaista 15 metrin menoa ei oltu nähty ja kuultu pariin kuukauteen, joten kapu kapusi kannelle pariin kertaan varmistamaan poijun pysymisen paikallaan. Hyvin pysyi.

Aamulla itäkaakkoinen tuuli jatkui, mutta paljon rauhallisempana, joten jatkoimme aamupalan ja aamu-uinnin jälkeen St.Bartsin etelälaidalla olevaan Anse Grande Salineen. Melina näytti mallia parille 50-jalkaiselle charterpulkalle ja me nautimme menosta täysin siemauksin. Hanna seilaa itse Suomessa ja Itämerellä 40-jalkaisen sy Walman kipparina, joten kokemusta löytyi runsaasti. Silti hän jaksoi ihastella jatkuvasti Melinan vauhtia ja käsiteltävyyttä. Päivän uimalenkki kesti melkein tunnin ja lounas toisen, joten melkein tuli kiire ehtiä Gustavian edustalle illaksi.

Tiistaina tuulitarjonta jatkui samana; ESE 5 m/s. Siis paras mahdollinen, koska olimme suunnanneet keulan etelään St.Eustatiuksen saaren rantaan. Täysi iso ja rullagenua vetivät 40 asteen apparenttikulmalla Melinan kuuden seitsemän solmun vauhtiin. Paras paisti oli 52-jalkainen ranskalainen chartervene. Alkupalana oli yksi 45-jalkainen. Muita ei matkan varrelle osunut.

Ankkuroimme tuttuun lahteen Oranjestadtin edustalle ja illaksi ehdimme kylille katselemaan paikkoja. Edellisellä käynnillä kapu oli saanut jäädä veneelle, mutta nyt tuli tämäkin paikka nähtyä. Kylältä löytyi ainakin viisi pystiä, joissa muisteltiin Yhdysvaltojen tunnustamista vuonna 1776. Korkealla rantatöyräällä katsastimme vanhan linnoituksen muurit. Muuta nähtävää siellä ei oikeastaan ollutkaan. Kaukaa tuleva isohko swelli keinutti Melinaa yöllä siihen malliin, ettei meinannut punkassa pysyä.

Statian pohjoispuolella noin 25 mailin päässä on Saban saari, jonka olimme jättäneet viimeiseksi helmeksi Caribian kierroksella. Saari on pieni, pyöreä ja korkea. Rannat ovat hyvin jyrkät eikä saarella ole mitään kunnon satamaa. Sinne voi mennä vain pienen tai kohtuullisen mainingin vallitessa eikä rantautuminen silloinkaan ole varmaa. Saaren reunoilla on muutamia mooringpoijuja, joihin voi kiinnittyä, koska rannan jyrkkä syveneminen estää ankkuroinnin. Siis niin hankala kohde veneille, että nytkin saaren rannassa oli vain yksi toinen purjevene.

Kaakkoistuuli kuljetti meidät leppoisasti Saban Fort Bayn edustalle, josta nappasimme poijun. Nappaaminen ei ollut aivan helppoa veneen ja poijun keinuessa eri tahtiin metrin parin mainingissa. Sen jälkeen oma temppunsa oli laskea jolla veteen, kiinnittää Honda perään ja päästä edes puolittain kuivana käymään rannassa. Honda ei kastunut ollenkaan ja kapukin vain puoliksi eli hyvin meni. Rannassa oli pieni kivenlohkareilla suojattu satama-allas, johon jollan saattoi kiinnittää turvallisesti. Silti jollasta piti laskea ankkuri perään ja sitoa keula tiukasti laituriin, muuten satamaan kiertyvä maininki olisi paiskonut jollaa miten sattuu. Satamatoimistossa odotti kolme nuorta miestä, kaikki valkoisia. Yksi ojensi kaavakkeet, toinen otti ne täytettynä vastaan ja kolmas löi leimat. Ei edes kestänyt kauan. Sen jälkeen kapu taiteili itsensä takaisin hurjasti heiluvaan Melinaan. Nyt piti vielä saada Honda takaisin peräkaiteeseen ja jolla keulakannelle. Sekin sujui nuottien mukaan, vaikka aluksen voimakas keinunta ei yhtään helpottanut duunia. Tähän poijuun ei voinut mitenkään jäädä yöksi, joten ajelimme muutaman mailin saaren länsilaidalle, jossa maininki oli jo siedettävän ja kohtuullisen rajamailla. Perillä odotti iso lauma värillisiä kaloja, jotka näkyivät huippukirkkaassa vedessä loistavasti. Poijupaino 18 metrin syvyydessä oli helppo tarkastaa Melinan kannelta.

Illan pimetessä tähtiin pantiin valot ja niiden ihmettelyä jatkui pitkään, sillä saaren jyrkässä rinteessä ei ollut mitään asutusta eikä valaistusta häiritsemässä astronomian harrastustoimintaa. Tähtien tiirailun keskeytti vain illallinen. Mutta nyt tarjolla olikin förstin tekemä pasta carbonara, joka ei ole löytänyt voittajaansa, ei ainakaan kapun mielestä.

Aamulla heräsimme varhain, tai siis omasta mielestämme varhain. Kapu hoiti vakiotapaan aamupalan pöytään ja kohta kahdeksan jälkeen olimme taas menossa Saban ainoan sataman edustalle. Kaakkoinen maininki keinutti voimalla, mutta taas saimme jollan ja perärutkun hoideltua veteen ilman isompia ongelmia. Mitä nyt vähän merivettä pärskyi päälle. Seuraavaksi menimme kaikki jollaan kamerat tiukasti suojattuna ja ajelimme pienen aallonmurtajan taakse rantaan.

Olimme sopineet opastetusta taksikierroksesta jo edellisenä päivänä ja heti yhdeksän jälkeen valkea Toyotan vani lipui jyrkkää rinnettä varovasti alas rannan reunaan. Nousimme kyytiin ja kuski laittoi ykkösen silmään. Muita vaihteita Saballa ei tarvita. Tiet olivat niin jyrkkiä ylöspäin ja alaspäin, että melkein huimasi. Itse asiassa saarella ei ollut aiemmin lainkaan teitä, vain porrasaskelmia, joita pitkin kaikki tavarat kuljetettiin muuleilla rannan reunasta ylös vuorille. Korkealla saaren harjanteilla sijaitsevat asutut kylät, joiden asukkaat alkoivat 1940-luvulla kaivata saarelle tietä helpottamaan elämää. Hollantilaiset insinöörit kävivät tutkimassa maastoa, mutta totesivat tien tekemisen mahdottomaksi, koska saaren pinta oli niin jyrkkä ja kiviaines haurasta. Sabalainen Josephus Hassell ei luovuttanut, vaan opiskeli kirjekurssilla tienrakennustekniikkaa ja hänen johdollaan sabalaiset rakensivat käytännössä melkein paljain käsin tien, joka yhdisti saaren kaksi kylää vaatimattomaan satamaan. Vuonna 1947 saarelle tuotiin ensimmäinen auto, jolla kelpasi huristella, kun vastaantulijoita ei ollut. Nykyisin saarella on useita satoja autoa, mutta tiet ovat entiset, joten vastaantulijan kohdalla oli ahdasta.

Saari on edelleen melkoinen paratiisi. Asukkaita vähän toista tuhatta ja päälle joitakin saarelle eksyneitä turisteja. Kaikki talot ovat siistejä, hyvässä maalissa eikä roskia näy missään. Saaren asukkaat ovat pääosin valkoisia, joiden esi-isät olivat hollantilaisia, irlantilaisia ja englantilaisia. Vanhimmat suvut ovat asuneet saarella 1600-luvulta lähtien. Sabalta löytyi yllättäen myös University School of Medicine, joka aloitti toimintansa 1990-luvulla. Saaren hallintoviranomaiset olivat tehneet oivan diilin amerikkalaisten proffien kanssa, jotka opettavat nyt täällä lääketiedettä lähinnä amerikkalaisille ja kanadalaisille opiskelijoille. Joka kurssilla oli sentään yksi kiintiöpaikka sabalaiselle opiskelijalle. Lukukausimaksu ei taida olla ihan halvimmasta päästä tässä koulussa.

Saba oli ehdottomasti yksi kaikkein kiehtovimmista saarista, joita olemme nähneet Caribian kierroksella. Saban slogan "Unspoiled Queen" on hyvin kuvaava, sellaisena mekin sen koimme. Toivottavasti se liitetään Unescon Maailmanperintökohteeksi, kuten saaren hallinto on esittänyt. Siellä kelpaa myös Suomenlinnan ystävien vierailla.

Erinomainen oppaamme kärräsi meidät takaisin rantaan, josta taiteilimme itsemme takaisin Melinan keikkuvalla kannelle. Nostimme taas Hondan ja jollan kyytiin ja palasimme muutaman mailin saaren länsilaidalle tyynempään veteen pulikoimaan vielä kerran ennen matkan jatkamista. Lounasjuomaksi tarjoiltiin Hannan tuliaispullosta shampanjaa, jolla tytöt skoolasivat itsensä Saban prinsessoiksi. Olisikohan siellä kunkun paikka vapaana, mietti kapu.

Haaveet haipuivat rankkaan sadekuuroon, jonka jälkeen suuntasimme keulan pohjoiseen kohti St.Maartenin Simpson Bayn edustaa. Itäinen pasaati puhalteli vaimeana, mutta neljän viiden metrin henkäys sai Melinan kulkemaan iloisesti kolmekymmentä mailia alle viidessä tunnissa. Hanna pääsi nyt vuorostaan katsomaan Simpson Bayn kelluvat palatsit; on niissä ihmettelemistä vaikkei mieli tekisikään. Perinteitä noudattaen nykäisimme Pinacoladat naamaan sillankulman kuppilassa. Tarjoilijapoikakin tervehti kuin vanhoja tuttuja.

Perjantai oli sitten meille kaikille viimeinen Caribia purjehduspäivä. Hanna lentäisi lauantaina koti-Suomeen, försti ja kapu viettäisivät viimeisen viikon satamassa veneen huolellisessa varustamisessa paluumatkaa varten. Onneksi päivä oli mitä upein purjehduspäivä. Kaakkoistuuli tarjosi riittävästi tehoa pelkällä genualla seilaamiseen. Vauhtia seitsemän solmua, nousukulma 30 astetta ja kallistusta 15 astetta. Mihin sitä isoa tarvitaan, kysyi myös Hanna. Kiersimme St.Maarten - St.Martin saaren ympäri ja nautimme jokaisesta hetkestä. Kapu sai kiitosta, kun pysäköi Melinan hetkeksi Tintamarren rantaan, jolloin merenneidot katosivat pinnan alle. Vain keltaiset snorkkeliputkenpäät näkyivät kauas.

Iltapäivän lopulla slööräsimme parilla jiipillä Marigot Bayn lahdelle. Laskimme seilit ja ajoimme Melinan Marina Fort Louisin tuttuun satamaan. Seuraavan kerran kun köydet irtoavat on matka kotiin alkanut.

Illalla suuntasimme ravintola Le Francen terassille, jossa tarjoilijatyttö osoitti vakkaripöytäämme. Pari tuntia myöhemmin olo oli kuin pumpulissa. Taas oli takana upea viikko, jonka kruunasi käynti Saballa. Illan ohjelmassa oli enää hidas kävely kotilaiturille ja vaipuminen unen syliin. Hannan eka reissu Caribialla taisi onnistua sen verran hyvin, että taitaa tyttö lukea kotona charterfirmojen esitteitä aika innolla. "Jos vaikka ensi kerralla vuokraisi viikoksi tai pariksi sellaisen."

Vappuna Marigotin lahdelta löytyi yhteensä viisi suomalaisvenettä, Annamin, E rica, Joneca, Venla, ja Melina. Vappuaamuna kiipesimme joukolla paikallisen Ullanlinnanmäen, Fort Louisin kukkulalle brunssivarusteiden kanssa. Kuohuviinit olivat kylmänä ja rullaati rullaati soi. Omatekoiset karnevaalihatut herättivät ansaittua huomiota kylän raitilla ja muutenkin yritimme muokata Suomi-kuvaa iloisempaan suuntaan.

Melina Atlantic Circuitin viides legi eli kruisailu Caribialla on nyt tehty. Olemme viihtyneet täällä Pikku Antillien alueella viisi kuukautta, josta ajasta melkein kahden kuukauden päivät ovat kuluneet ankkurissa tai joskus marinassa. Vajaan sadan purjehduspäivän saldona on kertynyt noin 2500 merimailia. Olemme vierailleet 17 eri maassa ja nähneet 37 eri satamaa tai ankkuripaikkaa, joihin olemme saapuneet 88 kertaa. Tutuin on tietysti St.Martinin Marigot Bay, jonne olemme saapuneet 9 kertaa. Hyvänä kakkosena Gustavia seitsemän käyntiä ja kolmantena Martiniquen Anse Mitan kuusi käyntiä. Toisaalta eri satamista 17 on ollut kertavisiittejä.

Olemme todella viihtyneet täällä loistavasti ja Finngulf on edelleen toiminut hienosti. Alkuvuoden säät olivat paljon normaalia rajummat, jolloin myös me olimme vähän huolissamme jatkuisiko keli näin tuulisena koko talven. Helmikuun jälkeen tuulet ovat kuitenkin olleet melkein normaalia heikompia ja suunnatkin ovat vaihdelleet reilusti. Huhtikuu on ollut myös talvea lämpöisempi, mutta itse olemme ehtineet melko hyvin sopeutua yli + 30 asteen lämpötiloihin. Satunnaisille matkailijoille se on ollut välillä vähän liiankin kuumaa, erityisesti öisin.

Talvi Caribialla on vastannut muutenkin aika hyvin odotuksiamme. Olemme nähneet kaikki keskeiset saaret ja satamat, kylät ja kukkulat. Meillä on ollut riittävästi aikaa kierrellä myös saarissa ja nähdä paikallista aitoa elämää ja tutustua saarten historiaan. Olemme välillä pohtineet haluaisimmeko viettää täällä vielä vaikka vuoden lisää? Olemme molemmat samaa mieltä - ei, kyllä tämä riittää. Nyt on mukava jatkaa matkaa kotiin päin. Edessä on vielä monta hienoa ja mielenkiintoista kohdetta. Erityisesti odotamme saapumista Azoreille.

Meitä on myös suuresti ilahduttanut ystäviemme vierailut, jotka ovat tuoneet mukavaa vaihtelua kaksinoloon. Siitä vielä kerran lämmin kiitos kaikille teille, jotka halusitte keinua kanssamme Melinan kannella Caribian aalloilla.

Nyt on edessä viikon työrupeama, jonka aikana tarkastamme huolella veneen kaikki yksityiskohdat. Teemme tarvittavat huoltotoimenpiteet ja puleeraamme Melinan kotimatkakuntoon. Voi olla, että seuraavan kerran vene saa vahaa kylkeensä vasta Suomessa. Lastaamme veneeseen muutaman viikon muonat ja juomat, joka vaatii förstiltä melkoisen väännön. Kapun tehtävä on vain kauppakärryjen työntäminen rantaan.

Purjehtijaystävämme Antti ja Satu lentävät St.Martinille lauantaina 6.5. ja heti viikonlopun jälkeen suuntaamme nokan pohjoiseen kohti Bermudaa. Hyvä lähtöpäivä voisi olla förstin synttäripäivä 8.5. mutta katsotaan nyt säät ensin. Antti ja Satu seilaavat kanssamme Bermudan kautta Azoreille ja Antti sieltä vielä Englantiin, jonne yritämme saapua juhannusviikolla. Meillä on kaikkiaan matkaa noin 6000 merimailia kotiin Haukilahden laituriin ja aikaa noin kaksi ja puoli kuukautta. Sinä aikana saa ainakin purjehtia riittävästi. Heinäkuun viimeisen viikon perjantai voi olla se päivä, jolloin Melina saapuu kotiin. Mutta se hetki on vielä kaukana, kun asiaa katsoo täältäpäin.

Kaikki kuvat © Liukkonen.