St.Lucia - St.Vincent & Grenadines 19.-31.12.2005

St.Lucia • Martinique • St.Lucia • St.Vincent & Grenadines, 19.12.-31.12.2005

Päivitetty: 05.01.2006

31.12.2005 Tobaco Cays, Caribian hienoin koralliriutta-alue.

ARC oli nyt takana ja Caribian cruisailu alkoi. Aikaa tähän harrastustoimintaan on reilu neljä kuukautta, joten aika lungisti seilaukset voi ottaa. Pikku Antillien alue on päästä päähän noin 600 meripeninkulmaa eli suurin piirtein Hesa - Köpis väli, johon olemme yleensä varanneet viikon verran aikaa.

Jätimme jo tutuksi tulleen Rodney Bayn ja suuntasimme etelään St.Lucian ehkä tunnetuimpaan luonnonsatamaan Marigot Bayhin. Matkaa kevyessä sivumyötäisessä kertyi kokonaista 10 mailia. Siihen merenkulun saavutukseen riitti genuan aukaiseminen. Perillä odotti tuttu meno. Jo mailia ennen satamaa saapui ensimmäinen boatboy tarjoamaan palveluitaan. Kun mooring oli kiinni keulaknaapissa alkoi varsinainen tarjonta. Tumma poika toisensa perään kävi erilaisilla kelluvilla kappaleilla meloen tarjoamassa banaania, leipää, jäätä, puuveistoksia, kotiloita, taksipalveluita, ravintolapalveluita, roskien vientiä maihin ja vaikka mitä. Ystävällisesti mutta määrätietoisesti pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että me emme juuri nyt tarvinneet mitään. Mutta maybe tomorrow.

Marigot Bay on todellinen hurricane hole, johon myös amiraali Nelson aikoinaan pakeni ranskalaislaivastoa. Nelson pujahti syvälle lahden pohjukkaan ja naamioi aluksensa palmunlehvillä, joten takaa-ajajat eivät lainkaan huomanneet suojaisen kannaksen takana olevaa alusta. Tänä päivänä Marigot Bay on Mooringsin charterveneiden tukikohta ja muutenkin hyvin suosittu ankkurilahti. Rannalla oli useita ravintoloita, mutta tällä kertaa Melinan keittiö voitti paikallisen tarjonnan.

Seuraavana päivänä pistimme paremmaksi; 11 mailia johon mahtui vielä lounasstoppi väliin. Mukanamme seilasivat förstin tytär Nora ja sulhonsa Antti, jotka ovat innokkaita sukelluksen harrastajia. Heille nämä vedet ja erityisesti vedenalainen maailma tarjosivat erilaista katsottavaa verrattuna Suomenlahteen. Korallit, kalat ja hylyt kirkkaassa lämpimässä vedessä olivat heille uutta sukelluskokemusta. Hyvin tuntui maittavan. Illalla menimme leffaan. Paikallinen kino oli Melinan istumakaukalossa, jossa läppärillä esitettiin Hitchcockin "Täydellinen rikos". Kukaan ei nukahtanut kesken leffan.

St.Lucian eteläpäässä ovat mahtavat Pitons vuoret, joiden huiput kohoavat noin 800 ja 900 metrin korkeuteen suoraan merestä. Vihreät jyrkät vuoret ja sininen Caribian meri muodostavat yhden upeimmista maisemista koko Caribian alueella. Nehän piti nähdä, joten teimme seuraavana päivänä viiden mailin matkan. Nyt ei viitsitty edes keulaa avata, vaan latasimme akkuja. Sehän kelpaa aina selitykseksi, kun perjantai iltana ajelee Skrubarille koneella.

Olimme ensin Pitonsien välissä mooringpoijussa, josta illaksi siirryimme mailin pohjoiseen Soufrieren kylän edustalle. Kylän tunnetuimman ravintolan Hummingbirdin lähellä on seitsemän poijua, joista yksi oli vapaana. Suuntasimme sinne ja sinne suuntasi myös himmeän pojan ajama pieni motskari, joka ehti ensin. Boatboy Jeff ilmoitti varanneensa poijun jollekin toiselle veneelle ja vaati sitten 10 easyn rahaa siitä, että antaa sen meidän käyttöön. Normaalisti nämä palveluntarjoajat nostavat köydenpään veneeseen ja odottavat siitä 5-10 easyn korvausta. Toiminta on kuitenkin täysin epävirallista ja rahan antaminen on vapaaehtoista. Tämä Jeff oli tiukkana ja selitti kaksin käsin, että hän saa siltä toiselta veneeltä kympin ja kietoi vielä köyden pään oman veneensä perärutkun ympärille. Siinä eivät auttaneet mitkään lasten kasvatuksen keinot. Kapun oli kaivettava kuvetta ja siten saimme viimeisen poijun. Koko alueella on ankkurointi kielletty, joten olisimme muussa tapauksessa joutuneet ajamaan usean mailin päähän toiseen lahteen. Hetken päästä tuli Marine Rangersin vene ja heille piti maksaa se virallinen poijumaksu, joka oli viisikymmentäneljä easya. Nyt tuli sentään kuitti, jossa kerrottiin että kaikki rahat menevät alueen vedenalaisen luonnon suojeluun. Niinpä varmaan. Yöllä saimme vielä kunnon tuuliherätyksen, kun kolmelta pantiin vuorten välistä iso puhallin päälle. Vantit vinkuivat 16 - 18 metrin tuulessa ja keulaköysi knirrasi ja knarrasi knaapissa.

Pari päivää oli vielä jouluun, jonka olimme päättäneet viettää Martiniquella. Keula suunnattiin taas pohjoiseen ja ajoimme puoli päivää tiukkaa sivuvastaista takaisin Rodney Bayn satamaan. Nyt matkaa kertyi sentään 19 merimailia, johon riitti taas pelkän keulan avaaminen. Tutussa satamassa saimme veneen huuhdeltua ja vesitankit täytettyä. Samalla kapu sai taas lomakkeet täytettäväksi, sillä seuraavana päivänä jatkaisimme toiseen valtakuntaan.

Aatonaatto valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Olimme heti aamusta valmiit lähtemään Martiniquelle. Juuri kun irrotimme köysiä kuulimme kaijalta suomea. Muutama sana vaihdettiin Saimaalta tänne seilanneen sy Rautaneidon kavereiden kanssa ja samalla selvisi heidän ongelmansa. Miehistössä ollut Jussi yritti kovasti päästä Martiniquelle ja Fort-de-Franceen, mutta lennot ja jopa lauttavuorot olivat täynnä. Siihen hätään Melina tarjosi sopivan kyydin. Samalla vain Melinan miehistöluettelo meni uusiksi. Kaikki paperit tehtiin vielä kertaalleen customin ja immigration kanssa ja sitten pääsimme merelle. Otimme kurssin pohjoisluoteeseen ja annoimme mennä navakassa itätuulessa kahdeksaa solmua pelkällä jennillä. Silti Kiuruveden poika totesi ensimmäisen niiauksen kohdalla: "Tämä taitaa olla enempi sellainen loppujäykkä vene".

Fort de Francen kuviot olivat jo tutut, joten kapu suunnisti suoraan Sea Servicen tiskille tekemään selvityksen saapuvasta aluksesta ja sitten takaisin veneelle, jossa Jussi jo odotti pääsyä maihin. Hänellä oli edessä vielä matka Dominikaaniseen tasavaltaan. Me taas suuntasimme keulan etelään ja vajaan tunnin päästä ankkuroimme Anse Mitanin lahdelle. Olimme saapuneet Melinan joulusatamaan. Ja kohta alukseen saapui tuttu mies. Myrtsihän se kapusi kannelle ja toi tullessaan ti´punchit. Siitä se juttupussi aukeni ja ilta meinasi loppua kesken.

Jouluaatto

Aurinkoista, lämpöä aamusta + 27 astetta. Puolen päivän aikaan aloitimme joulunvieton perinteisellä riisipuurolla. Matkaa sy Numbawanista oli vajaa 50 metriä, joten Karilla oli lyhyt jollamatka pöytään. Puurossa oli tietysti manteli ja puuro nautittiin glögin kanssa. Samalla tavalla kun kaurapuuro vineton kanssa. Joulupukkikin oli löytänyt tänne pienelle Caribian meren saarelle ja saapui vielä Suomen ajassa. On sitä varmaan kiirettä pitänyt. Oli kovia paketteja ja oli pehmeitä paketteja. Aina se on yhtä jännittävää avata joululahjoja.

Illalla menimme kaikki yhdessä ulos. Pöytävaraus oli tehty Ravintola Le Marineen. Helppo valinta. Ravintola tarjosi kelpo aterian ja joulun viihteeksi vielä paikallista kansantanssia ja taikureita. On se joulu täälläkin. Tarjoilijalle yritimme selittää, että me sentään tulemme siitä maasta, jossa joulupukki asuu. Näytti vähän hölmistyneeltä.

Joulupäivän ratoksi lähdimme ajelemaan Tapaninpäivän malliin. Pikku Clion renkaat ulvahtivat joka kaarteessa, kun koko viiden hengen lasti oli sulloutunut pirssiin. Kiertelimme Martiniquen etelä- ja kaakkoiskulmia ja sieltä Fort-de-Francen kautta takaisin. Matkaa kertyi melkein 200 kilometriä. Kaunista ja vihreää. Upeita rantoja ja hitaita ravintoloja. Lounaspaikassa meinasi pinna palaa, mutta Myrtsi muistutti, että vika on meidän ajankäytön tehokkuustavoitteessa. Joka tapauksessa blue marlin maistui erinomaiselta. Tipit jäivät kuitenkin pieniksi, sen verran puolentoista tunnin odotus jäi kaivelemaan hampaankoloon.

Illalla Nora ja Antti suuntasivat lentokentälle ja lähtivät takaisin Suomeen. Heillä oli paluu arkeen, mutta meillä oli vielä muutamia kuukausia aikaa kierrellä Caribialla. Tapaninpäivän aamuna Melina lähti vuorostaan etelään kohti Tobaco Caysin hienoja maisemia. Ensin oli vaan käytävä Rodney Bayssa kirjoittautumassa taas uuteen maahan. Customin tyttö hymyili jo tuttavallisesti. Taas sama mies tulossa tai menossa.

Seuraavana aamuna lähdimme jenkkivene sy Speranzan kanssa yhtä matkaa kohti St.Lucian eteläkulmaa ja Pitonseja. Speranza on Hallberg-Rassy 40, joka osallistui myös ARC:iin. He vaan tulivat maaliin vasta joulupäivänä 36 päivää Las Palmasista lähdön jälkeen. Noin viisi päivää startin jälkeen oli moottori mennyt epäkuntoon ja seuraavana päivänä oli erillisen dieselgeneraattorin sähköjohdot palaneet. Miehistö oli jo sammuttimien kanssa konehuoneessa, mutta he saivat sentään käryävät johdot irrotettua ilman veneen palamista. Läheltä vaan piti. Sen jälkeen heillä oli neljän päivän matka Cap Verdelle ilman konetta ja sähköä. Ihan kuin ennen vanhaan. Perillä he joutuivat odottamaan varaosia Ruotsista 12 päivää ja sitten olikin edessä 15 päivää Atlanttia ennen maalilinjaa, joka oli jo viikkoa ennen poistettu Rodney Bayn edustalta. Kolmen hengen miehistö oli kaikesta huolimatta iloisella mielellä ja vietimmekin yhdessä hauskan illan ravintola Hummingbirdin pöydässä Pitonsien katveessa. Koko miehistö oli purjehduksenopettajia San Franciscosta ja he toivat tätä uutta venettä omistajan laskuun länsirannikolle. Aika kiva keikka kaikesta huolimatta.

St.Lucian jälkeen seuraava saarivaltio on St.Vincent & Grenadines, jonka alueelta löytyvät koko Caribian hienoimmat riutat eli Tobaco Cays. Ensin piti vaan käydä pääsaarella kirjoittautumassa tähän valtakuntaan ja vakuuttaa allekirjoituksella, ettei aluksessa ole aseita, ammuksia, huumeita, koiria jne. Nämä paperit tehtiin Wallilaboussa, joka nousi tuntemattomuudesta maailman tietoisuuteen elokuvan avulla. Pirates of the Caribbean kuvattiin tässä lahdessa ja siellä olivat kaikki lavasterakennukset edelleen paikoillaan. Paikallinen boatboy oli nimeltään Joel, ja hänen kanssaan teimme diilin. Saimme rantaravintolan poijun keulaan ja Joel pyysi vielä rantaan vietävää erillistä köyttä, jonka avulla vene pysyisi samassa suunnassa ahtaassa lahdessa. Me lykkäsimme Joelin käteen ankkuriliinan pään. Pikkusen poika raapi päätään, ei ollut varmaan ennen nähnyt miten kelalta tulee 56 metriä ankkuriliinaa. Vastineeksi palveluista tarjosimme 10 easya ja kylmän Heinekenin. Hymy oli sen verran leveä, että hinta oli ilmeisesti oikeaa parempi.

Bequia on pieni saari noin 15 mpk St.Vincentin eteläpuolella, ja Admiralty Bay saaren eteläkulmassa on yksi alueen suosituimpia satamalahtia. Nytkin siellä oli satakunta venettä ankkurissa. Tipautimme jollan mereen, kiinnitimme Hondan viisiheppaisen perään ja hurautimme rantaan. Port Elisabeth oli yhtä kuin yksi katu, joka kulki rannan reunaa. Koko saarella asui 8000 asukasta, ja kaikki joiden kanssa keskustelimme olivat superystävällisiä. Saarella asuva norjalaisrouva järjestää vuosittain skandinaavien joulujuhlan, joka tuo tähän satamaan runsaasti erityisesti pohjolan purjehtijoita. Nytkin laskimme ainakin 15 norskilippua ja kymmenkunta ruotsalaista. Suomea edusti Melinan lisäksi sy Linda.

Uuden vuoden aattona nostimme 20 kilon Brucen Admiralty Bayn hiekasta ja otimme kurssin etelään Tobaco Caysin edustalle, jonne matkaa oli vajaa 30 mailia. Tuuli puhalteli idästä 7 - 10 metrin teholla, joten matka joutui mallikkaasti. Neljä ja puoli tuntia myöhemmin Bruce kaivautui Tobaco Caysin hiekkaan Petit Bateaun ja Petit Rameaun väliseen salmeen. Suoraan edessä aukeni Atlantin valtameri, jonka aallokolta suojasi edessä oleva hevosenkenkäriutta. Maisema oli huikaisevan upea, vesi smaragdin vihreää, saaren rantahiekka häikäisevän valkoista. Onneksi aurinkolaseissa löytyi.

Vietimme uuden vuoden juhlaa Melinassa varmuuden vuoksi Suomen ajassa. Epäilimme, että kuusi tuntia myöhemmin emme olisi enää hereillä. Hieno ateria ulkopöydässä teepaita päällä, tähtitaivas ja mainingin pauhu saivat muistelemaan vähän erilaisia vuoden vaihteita. Yhteiseksi tekijäksi jäi tähtitaivas. Tasan kello 24 paikallista aikaa alkoi tapahtua. Heräsimme rakettien paukkeeseen ja kovaääniseen menoon. Tietysti joku urvelo ampui punaisen laskuvarjoraketin, ihan kuin kotona Tontunmäessä. Pikkuhiljaa meno hiljeni ja mainingin pauhu jäi soimaan korviin. Vene keinui kevyesti tuudittaen meidät uuteen purjehduskauteen, joka alkoi tammikuun 1. päivänä. Ei ihan paha.

Kaikki kuvat © Liukkonen.