ARC 2005: 4. viikko - 10.12.-18.12.2005

Atlantic Rally for Cruisers

Päivitetty: 19.12.2005

ARC 2005, luokka E, toinen sija, Finngulf 44.

Päivät St.Lucian Rodney Bayn satamassa kuluivat letkeästi. Kun Melina oli saatu kaikin puolin land shape kuntoon, oli aikaa istuskella biminikatoksen alla sitloodassa ja nauttia silloin tällöin pieni siivu virkistävää kylmää. Veneitä saapui satamaan 20-30 päivässä ja aina alkoivat uudet laituribailut.

ARC:n rantaohjelma oli melkein hengästyttävä. Joka päivä ja ilta oli tarjolla huvia ja hyötyä. Oli luentoja Caribian kruisailusta ja keittiöstä. Oli Heineken Full Moon Partya ja Steel Pan Playoffsit. Yhtenä iltana Rodney Bay Marinan pomo kutsui koko arkkiporukan kotiinsa coctailpartylle. Aika kova juttu kutsua melkein 1000 henkeä himaansa! No, oli kaverin recidenssikin vähän kaupunkikaksiota isompi. Talossa oli kolme kerrosta ja neliöitä varmaan 1000. Hehtaarin tontille mahtui vieraiden lisäksi useampi Heineken teltta ja Steel Pan ryhmä.

Försti ja Hanna tekivät sunnuntaina kirkkoretken ja istuivat aamupäivän Thanksgiving Messussa. Virsilaulu oli kaukana kotimaisesta poljennosta, siellä oli vaikea pitää rytmijalkaa rentona. Yhtenä päivänä lähdimme pienelle seikkailuretkelle viidakkoon. Tunnin parin ajelu saaren läpi pikkubusalla antoi hyvän kuvan saaren infrastruktuurista. Varsinkin kun oppaamme osasi kertoa monipuolisesti saaren elämästä ja historiasta. Perillä meitä odotti Canopy Tour. Sademetsän keskelle oli rakennettu vaijerirata, joka kierteli kukkuloilta ja puiden latvuksista ympäriinsä. Puimme kiipeilyvaljaat yllemme ja kypärän päähän. Valjaista kiinnitettiin ploki vaijeriin, jonka varaan jäimme istumaan. Sitten vain menoksi. Kiisimme alas vaijerin varassa kohti jokiuoman toisella puolella olevaa puuhun rakennuttua lavaa. Pieni jarrutus vaijerista ja perillä oltiin. Tarzan huuto jäi vain kaikumaan viidakkoon. Välillä kapusimme jalan ylös kukkuloille, joilta taas saimme huimat kyydit vaijerirataa alaspäin. Hommasta tuli aika poikamainen olo. Ei se mitään sellaista oikeata extreemiä ollut, koska vaijereita oli varmuuden vuoksi kaksi ja pudotuskorkeuskin alas maanpinnalle oli alle viisikymmentä metriä. Mutta se riitti meille. Suosittelemme.

Tiistaina satamaan kurvasi sy Numbawan, jolla Myrtsi on tekemässä jo toista circum navigation kierrostaan. Ekahan tuli tehtyä jo 80-luvulla sy Dikellä. Vietimme taas kerran mukavat hetket yhdessä Karin kertoessa tulostaan Atlantin ylitse viikkoa aikaisemmin. Vähemmän mukava kokemus oli ollut törmääminen valaaseen. Vene oli pomppinut kuin kumipallon päällä ja seurauksena oli ollut potkuriakselin vääntyminen. Onneksi peräsin säilyi ehjänä. Barbadokselta oli löytynyt telakka, jonka pomo oli hoitanut homman aika elegantisti. Oli suoristanut akselin ja tarjonnut miehistölle illallisen hintaan nolla rahayksikköä.

Saman kohtalon oli kokenut myös ARC:n suomalaisvene sy Annamin. Iso valas oli sukeltanut suoraan veneen alle ja törmännyt potkuriakseliin. Taas oli akseli banaanina, mutta nytkin peräsin säilyi ehjänä. Nyt Annamin odottaa osia Hallberg-Rassylta ja huonoimmillaan vene on useita päiviä telakalla St.Lucialla. Taitaa tuo valaiden suojeluohjelma olla aika tehokas. Karille tämä oli kolmas kolari valaan kanssa. Sysipimeällä merellä nämä asiat täytyy vain unohtaa, muuten ei pysty yöllä seilaamaan.

Keskiviikko oli sitten Jukalle ja Hannalle kohtalon päivä; suolakaivokset Suomessa odottivat. BA:n lento Lontooseen lähti illan suussa, joten päivän lounas oli meidän viimeinen yhteinen ateria pitkään aikaan. Olimme viettäneet yhdessä nelisen viikkoa, josta Atlantin ylitys kesti vajaan kolme viikkoa. Olimme kokeneet yhdessä varmasti yhden elämme huippuhetkistä. Ei sitä joka päivä, tai siis joka vuosi pääse kokemaan tällaista seilausta. Tämän vuoden ARC oli myös muuta kuin paljon mainostettua kevyttä mukavaa pasaatipurjehdusta. Nyt oli milk run kaukana. Aluksi kovaa kryssiä, sitten piinaavia pläkiä. Kaksi trooppista myrskyä kehittyi hurrikaaniksi (Delta ja Epsilon), jotka pyörivät reitin varrella ja kun lopulta pasaati tuli, sitä tuli kaksin käsin. Neljä viimeistä vuorokautta olivat kovaa kyytiä, jossa veneen pitäminen hanskassa oli jo kunnon duunia. Moni vene koki pahojakin vaurioita, joten ei Atlantin ylitys edelleenkään ole mikään piece of cace. Joskus se voi olla helppoa, joskus se on raskasta. Meri on edelleenkin arvaamaton, puhumattakaan yllättävistä sääilmiöistä, joita ei pitäisi olla täällä tähän aikaan. Mutta kun vaan on.

Torstaina irrotimme köydet ja suuntasimme pohjoiseen seuraavalla saarelle Martiniquelle. Kapu kävi kirjauttamassa meidät ulos St.Luciasta, joka vaati taas parin sivun verran paperitöitä. Matkaa Fort-de-Francen satamaan oli noin 30 mailia, joten heti puolen päivän aikaan ankkuroimme Martiniquen pääkaupungin edustalle odottamaan tullin ja imigration officen aukeamista siestan jälkeen. Puoli kolmelta kapu ajeli kumpparilla rannassa olevaan toimistoon, joka oli kuitenkin kiinni ja kuollut. Puolen tunnin selvittely paljasti, että koko homma on siirretty kaupungilla olevan venetarvikeliikkeen hoidettavaksi. Kun paikallinen Maritim alias Sea Service vihdoin löytyi, alkoi homma toimia. Parit lomakkeet eteen ja kynä käteen. Varttia myöhemmin tyytyväinen kippari pyyhälsi takaisin kumiveneellä alukseen. Olimme kirjautuneet uuteen maahan sisään ja lisäksi olimme samalla kirjautuneet jo seuraavana päivänä pois mukanamme förstin tytär Nora sulhasensa Antin kanssa. Tieto syntymäajoista ja passinnumeroista riitti, ihmisten näkeminen ei ollut tärkeää. Ajelimme vielä 12 mailia saaren laitaa pohjoiseen ja tulimme juuri illan pimetessä St.Pierren satamaan, jonka laiturilta poimimme Noran ja Antin kannelle. He olivat olleet sukeltamassa viikon verran näillä vesillä ja nyt jatkoimme yhdessä purjehduselämää. Jälleennäkemisen ilo oli aitoa ja sitä oli kaikilla, förstillä varmasti eniten.

St.Pierre on saaren alkuperäinen pääkaupunki, joka tuhoutui tulivuori Mt. Pelen purkauksessa 1902. Caribian Pariisina tunnettu kaupunki muuttui hetkessä savuaviksi raunioiksi ja sen kaikki 30.000 asukasta kuolivat kahta lukuun ottamatta. Toinen oli kivivankilassa virunut murhamies, jota sittemmin esiteltiin pahoin palaneena ympäri maailmaa. Nykykaupunki on vain kalpea muisto suuruuden ajoista.

Perjantaina palasimme takaisin St.Lucian Rodney Bayn Marinaan, jossa tuttu paikkamme odotti Melinaa. Taas tehtiin saapumisilmoitus tullille ja maahantuloviranomaisille. Kaikki kolmena kappaleena. Kalkeeripaperin kulutus on näillä vesillä edelleen runsasta. Samalla hankimme cruising permitin saaren muihin satamiin ja erityisesti luvan vierailla saaren eteläpäässä, jossa ovat mahtavat Pitons vuoret. Sinne suuntaamme ensi viikolla.

Lauantai 17.12. oli pitkä päivä. Kapu heräili jo aamuyöstä miettimään ovatkohan lopulliset tulokset jo ilmestyneet ARC:n toimiston seinälle. Auringon noustua kapulle tulikin pakottava tarve pistäytyä toimiston oven takana. Siellä oli kuitenkin vain tieto, että kilpailun tulokset julkaistaan vasta palkintojenjako tilaisuudessa klo 16.30 alkaen. Siihen oli tyytyminen ja odottavan aika oli tietysti pitkä mutta raastava. Olimme kuulleet myös juttuja siitä, että joidenkin veneiden ilmoittamat sakotettavat konetunnit olivat aika lailla alakantissa. Joku alkupäivät koneella ajanut vene, joka oli käynyt matkalla vielä Cap Verdellä tankkaamassa, oli ilmoittanut käyttäneensä moottoria yhteensä 20 tuntia. No, purjehdushan on herrasmieslaji, jossa kunnia ja omatunto on tietysti aina puhdas, joten ehkä nuo huhut olivat vain huhuja.

Kello 16 puimme veneykköset päälle ja suuntasimme sataman parkkipaikalle, josta shuttlet kuskasivat jännityksen täyttämät seilorit palkintojenjako tilaisuuteen viiden easyn (East Caribian Dollar) vastineeksi. Sitten alkoi Prize Giving Ceremony. Cruisingveneet oli jaettu kahdeksaan eri luokkaan, johon vaikutti veneen koko, purjevarustus ja miehistön kokoonpano. Racingluokkia oli lisäksi kaksi, plus vielä oma luokka monirunkoveneille. Lisäksi oli vielä kutsutut veneet eli yli 60 –jalkaiset, joille oli myös cruising ja racing sarjat. Ja kaiken lisäksi vielä open division, jossa oli kokonaista kaksi venettä. Molemmat satajalkaisia. Ylivoimainen enemmistö oli enintään 60-jalkaisia cruisingveneitä. Melina oli sijoitettu luokkaan E.

Ja sitten tuloksiin. Isoimman cruisingluokan A voitti First 47.7. sy Just Do It 3 ollen samalla overall tuloksissa viides. Koko cruising divisionan overall voittaja oli D-luokassa purjehtinut Swan 51 sy Northern Child of St.Peter Port. Luokassa E pronssia keräsi J-42 sy Jezebel, hopean nappasi Finngulf 44 sy Melina ja kullan kaappasi silmiemme edestä Oyster 47 sy Kindness. Melina oli luokkansa eka vene maalissa ja Kindness saapui vajaa kaksi vuorokautta myöhemmin, mutta heillä oli noin 30 tuntia vähemmän sakotettavia konetunteja. Konetuntien sakkokerroin ilmoitettiin etukäteen olevan 1-2 ja nyt tuloksissa se paljastui olleen 1,75. Kapu oli kyllä jo edellisinä päivinä tehnyt pienen excell-harjoituksen maaliintuloajoista, konetunneista ja tasoituskertoimista. Tiesimme, että sakkokertoimen ollessa 1,0 - 1,5 olisi Melina luokkavoittaja, mutta sakkokertoimen ollessa 1,6 - 2,0 olisi meidän tyytyminen hopeaan. No, ei se hopea ole häpeä sekään. Tarinan opetus oli kuitenkin se, että kilpailutulosten kannalta ei konetta olisi kannattanut käyttää lainkaan. Yleiskilpailun 10 parasta venettä ilmoitti konetunteja nolla tai enintään 10. Las Palmasin päässä meitä oli ohjeistettu käyttämään konetta alkumatkasta, jos meno hyytyy alle kahden kolmen solmun. Näillä nuoteilla mekin pistimme Volvon töihin, kun lokin eka numero oli kaksi.

Ensimmäinen vene maalissa oli 100-jalkainen Leopard of London, joka saapui Rodney Bayn eteen maalilinjalle 3. joulukuuta iltapäivällä eli yli viisi päivää ennen Melinaa. Merellä on edelleen kymmenen venettä, joista viimeisen arvioitu saapumisaika on juuri ennen vuoden vaihdetta. Tasan ei käy onnenlahjat tässäkään lajissa.

Atlantic Rally for Cruisers ARC on nyt takana. Me mietimme pitkään osallistummeko siihen vai emme. Nyt kun kokemus on takana, on helppo sanoa YES. Kyllä kannatti. ARC on todella iso, loistavasti organisoitu tapahtuma, joka tarjoaa monenlaista oheisohjelmaa, iloa ja hyötyä osallistujille. Merellä jokainen on tietysti yksin ja tekee omat ratkaisunsa, mutta ennen ja jälkeen purjehduksen ARC tarjoaa todella paljon. Yksi iso asia on tutustua muihin seiloreihin, joiden kanssa talven aikana monesti tavataan Caribian sateessa. Me olemme saanet jo monia uusia ystäviä, joiden kanssa on ollut ja tulee olemaan monia mukavia hetkiä. Suosittelemme osallistumista ARC-tapahtumaan lämpimästi.

Jouluviikon Melina seilailee St.Lucian ja Martiniquen vesillä. Jouluaattoa vietämme nelistään (kapu, försti, Nora ja Antti) jossain Martiniquen suojaisessa lahdessa saaren etelälaidalla. Voi olla, että Myrtsin näköinen pukkikin kapuaa alukseen. Luvassa on varmaan aika erilainen Joulu.

Toivotamme kaikille ystäville ja läheisille Joulun Iloa. Olette ajatuksissamme.
Ilkka ja Elina

Kaikki kuvat © Liukkonen.

ARC 2005

Melinan päivittäistä matkaa voi seurata suoraan ARC:n sivuilta (www.worldcruising.com/ARC), josta löytyy mm. venevalikko. Melinan päivittäinen sijainti ja edellisen vuorokauden eteneminen kirjautuu web-sivuille kerran vuorokaudessa. ARC:n lähtöä voi seurata myös suorassa lähetyksessä osoitteessa www.palmasport.es