Tobaco Cays - Guadeloupe 1.-21.1.2006

Tobaco Cays • St.Vincent • St.Lucia - Martinique • Dominica • Iles des Saintes • Guadeloupe

Päivitetty: 23.01.2006/25.01.2006

19.01.2006 Guadeloupe, Deshaies; sataa kaatamalla ja tuulee kamalasti.

Uuden purjehduskauden ensimmäinen päivä valkeni aurinkoisena, kuumana ja melko tuulisena. Melina keinui vihreässä vedessä ja tempoi ankkuriaan pienessä mainingissa, joka vyöryi edessä olevien riuttojen yli. Niiden takana parin kolmen tuhannen mailin päässä oli Afrikka.

Laitoimme kumiveneen veteen, Hondan peräpeiliin, sukellusmaskit ja muut varusteet kyytiin ja lähdimme ajelemaan pienten saarten ja riuttojen väliin. Vedenalainen maailma ei ollut parhaimmillaan, koska kasvava maininki sekoitti kirkkaan veden ja esti sukeltelun uloimmilla riutoilla. Paluumatkalla veneelle näimme ankkuroitujen jahtien joukossa yhden Suomen perälipun, joka piti tietysti mennä tarkistamaan. Sy Ninni se sieltä löytyi; Mikko oli tuttujen merikarhujen Pertin ja Juhan kanssa seilannut Atlantin yli ja oli matkalla Trinidadin kulmille. Kutsuimme herrat ja gastien paremmat puoliskot Melinaan päiväkahville, kunhan juuri lähestyvä saderintama olisi mennyt ohitse. Ne kahvit jäivät juomatta, sillä nyt alkoi tuulla todella napakasti ja vettä tuli paloruiskusta. Meillä oli 20 kg:n Bruce hautautunut syvälle hiekkaan 5 metrin syvyydessä ja ulkona oli 40 metriä 10 millistä kettinkiä. Onneksi försti oli ehtinyt ennen kelin kovenemista tarkistaa ankkurin sukeltamalla. Tuulimittari viuhui 16-18 metriä koko ajan, ja illan mittaan sitäkin kovemmat puuskat olivat melkein jatkuvia. Yöllä paras lukema oli 21 metriä sekunnissa ja lokin anturi pyöri koko ajan noin solmun virrassa. Nukuimme koiran unta ja vähintään puolen tunnin välein jompikumpi kurkki ulos yrittäen nähdä pimeydessä olimmeko pysyneet paikallamme vai oliko ankkuri alkanut rekata. Ei ollut.

Tammikuun toisena päivänä nostimme ankkurin ja suuntasimme takaisin kohti pohjoista, sillä kuukauden lopulla meidän piti olla Pikku Antillien pohjoiskulmassa eli British Virgin Islandilla. Keli oli edelleen tuulinen ja sateinen, mutta tietysti lämmin ellei suorastaan kuuma. Tuulta tarjottiin idästä 12 - 16 metriä, joten aika pienillä kankailla kuljettiin vauhdilla kuoppaista merta, jota vähän väliä loiskui kaukaloon asti. Matkaa St.Vincentin tuttuun Wallilaboun lahteen kertyi 40 mailia. Soitimme etukäteen vhf:llä boatboy Joelille ja sovimme hänen kanssaan poijusta ja varasimme ravintolasta illallispöydän. Puoli mailia ennen satamalahtea Joelin kilpailija oli vastassa pienellä soutuveneellä ja tarjosi kovasti samaa palvelua eli mooringköyden antamista vedestä ja peräköyden viemistä rantaan kiinni. Yritimme moneen kertaan sanoa, että olemme tehneet diilin Joelin kanssa, mutta poika vaan souti vieressämme kuin henkensä edestä ja intti että kyllä hän homman hoitaa, olihan hän tullut meitä vastaan merelle kauas satamasta. Sitten viereen päräytti Joel. Hänellä oli neliheppainen perärutku ja nuori soutajapoika jäi perään huutelemaan rumia. Kovaa se on kilpailu tässäkin bisneksessä.

Aamulla keli oli edelleen varsin tuulinen ja tummat pilvilautat peittivät saaren vuorten huippuja. Ajoimme taas kahdella reivillä ja keula reilusti rullattuna pienemmäksi. St.Vincentin kärjessä toteutui juuri se mistä satamakirjat varoittavat. Tuuli tuplaantui ja aallokko oli melkoista myllytystä. Samalla voimakas virta kuljetti Melinaa noin 20 astetta keulasuuntimaa alemmaksi. Eli kylkimyyryä pisteltiin St.Vincentin ja St.Lucian välinen avomeriosuus. Pitonsien kulmassa tuuli hyytyi yhdessä minuutissa ja reivit menivät pikaisesti purkuun. Yhtä pikaisesti ne tehtiin uudestaan viiden minuutin kuluttua. Ja sitten taas purettiin. Tuuli vaihteli koko ajan kolmesta metristä viiteentoista, joten purjehdus alkoi olla aika työlästä. Sade sen sijaan ei vaihdellut, nyt sitä tuli koko ajan. Nousimme St.Lucian reunaa ylöspäin aina Rodney Bayhin asti. Päivämatkaa kertyi noin 60 merimailia, joka tuntui vielä paljon pidemmältä. Onneksi yö ankkurissa Rodney Bayn edustalla oli rauhallinen, kun tuulikin ymmärsi mennä välillä nukkumaan. Aina uusi päivä kaiken muuttaa voi. Niinpä. Kaunista, aurinkoista, 8-9 metriä sivutuulta ja kohtuullinen maininki. Sellainen oli seuraava päivä, jolloin matkasimme seuraavalle saarelle Martiniquelle. Nyt kapu oli kuin vanha konkari, joka Fort-de-Francessa suuntasi määrätietoisesti Sea Servicen myymälään hoitamaan tullauksen ja maahantulodokumentit kuntoon. Helppoa ja nopeaa kun sen tietää.

Seuraavana päivänä saimme odotetut vieraat. Hate ja Hetu vilkuttivat laiturilla kello 12 ja kapu nouti heidät kumpparilla kyytiin. Hetu ja Hate ovat olleet läheisiä ystäviämme melkein 30 vuotta ja Hatehan oli gastaamassa Melinan kannella Haukilahdesta Hampuriin. Jälleen näkemisen iloa, tuliaisia Suomesta ja muutama geetee. Niillä eväillä aloitimme yhteisen 10 päivän seilauksen.

Aluksi suuntasimme Anse Mitanin lahdelle, joka oli myös tuttu paikka, olimmehan viettäneet siellä joulun. Aamulla lorotimme tankit täyteen dieseliä ja vettä ja kapu hoiti paperit kuntoon maasta lähtöä varten. Täällä homma hoitui huoltsikan tiskillä samalla kun nafta valui tankkeihin, sillä paikallinen huoltsikayrittäjä oli myös tullimies, tai siis tullihenkilö. Tämä publikaani oli parhaasta päästä; noin 30-vuotias 160-senttinen muotovalio. Merci Mademoiselle!

Päivän purjehdus oli leppoisaa menoa, keula kiskoi meitä 7-8 solmun vauhdilla Martiniquen länsilaitaa pohjoiseen, jossa 16 merimailin jälkeen ankkuroimme St.Pierren edustalle. Tämäkin oli tuttu satama, jossa edellinen käynti oli ennen joulua. Laitoimme taas jollan veteen ja menimme tutustumaan kaupunkiin. Kävimme myös St.Pierren museossa, joka vaikuttavalla tavalla kertoo kaupungin kohtalon päivistä toukokuussa vuonna 1902.

Tammikuun 7. päivä jatkoimme matkaa kohti Dominicaa, joka on seuraava saari Martiniquen pohjoispuolella. Tuulitarjonta oli edelleen varsin kohtuullinen 7-8 metriä idästä, joten seilasimme koko päivän ykkösreivatulla isolla ja täydellä genualla. Melina kulki kauniisti ja nautimme noin 40 mailin matkalla neljä paistia, joista suurin oli 49-jalkainen. Saaren pääkaupunki on Roseau, jonka edustalla paikallinen mooringkauppias tuli tarjoamaan poijuaan pari mailia ennen satamaa. Tämä Brian oli sitkeä, vaikka jatkoimme eteenpäin hänen poijujensa ohi kohti Hotel Fort Youngin edustalla olevia poijuja. Siellä hän ystävällisesti ojensi mooringköyden ja kertoi tarjoavansa monenlaisia retkiä saareen. Kiitimme ystävällisesti tiedoista ja kehuimme kilpaa mukana olleen viisivuotiaan pikkutytön kauneutta. Pappa näytti tyytyväiseltä, silloin.

Kapu lähti etsimään tullia, mutta viikonloppu oli selvästi väärä aika saapua maahan. Ei ollut paikalla konttorissaan, mutta ehkä syväsatamassa. Siis sinne. Matkaa oli muutama maili, joten Honda sai kunnolla töitä jollan perässä. Tullimies ei vaan ollut sielläkään. No, ei siinä muu auttanut kun nostaa keltainen Q-lippu saalinkiin ja jäädä odottamaan aamua, josko silloin saisimme tullauksen ja maahantulon kuntoon. Kapu sai kuitenkin maksettua pari yötä poijussa Fort Young Hotellin sukelluskeskukseen, josta saimme varattua myös retken saaren sademetsäalueella oleville putouksille. "Pikkubussi vie perille ja retki kestää 3-4 tuntia, ottakaa mukaan uimahousut, hinta 20 US dollaria" opasti sukelluskeskuksen ystävällinen virkailija.

Aamulla teimme vielä pari turhaa tullausyritystä, jotka vahvistivat sen, että parasta olisi saapua uudestaan vasta maanantai aamusta esim. kello 8. "Puoli yhdeksältä hän menee syömään ja palaa vasta kymmeneltä" valisti meitä tullirakennuksen siivooja. Briankin saapui veneellään kyselemään montako meitä lähtee hänen retkelleen. Försti selvitti tilanteen ja antoi vielä 10 easyä kouraan siitä, että mies oli puoliväkisin halunnut antaa meille poijuköyden. Turhaan menivät nekin rahat. Brian muuttui täysin eri mieheksi ja rupesi sättimään meitä huonoiksi ihmisiksi, joille eivät hänen palvelunsa kelpaa. Försti kuunteli suu auki miehen vouhkaamista ja käänsi sitten selkänsä. Kaikkien kanssa ei voi olla kaveri.

Me taas lähdimme maihin ja menimme kiertelemään kaupunkia. Aika pittoreski paikka, jossa erilaiset rakennustyylit kohtaavat seinä seinää vasten. Toinen on nykyaikainen, hyvin maalattu kivitalo ja toinen vanhoista tynnyreistä kyhätty rakennelma, jota ei edes paatunein rakennustarkastaja voisi nimittää asumukseksi. Parin tunnin kiertelyn jälkeen kokoonnuimme hotellin eteen, josta oppaamme Glen poimi Melinan neljän hengen joukkueen ja puoli tusinaa muita hotellin asukkaita retkelle sademetsiin ja putouksille. Reitti kiemurteli kapeita vuoristoteitä yhä ylemmäksi ja reilun tunnin ajon jälkeen jalkauduimme. Ison puun kyljessä oli kyltti "Titou Gorge". Oppaamme lähti edellä kantaen selässään sinisiä kellukevöitä. Vielä emme tienneet miksi. Vartin jälkeen tulimme vuoren reunaa valuvan pienen joen levennys kohtaan. Glen heitti paidan pois ja käski meitä vaihtamaan uimapuvun päälle. Vieläkään emme tienneet mitä tästä seuraisi. Katselimme kaikki toisiamme epävarmoina ja pikkuhiljaa menimme oppaan perässä pieneen jokiuomaan, jossa vesi oli huomattavan viileätä, kapun mielestä suorastaan kylmää. Opas antoi kaikille kellukevyön ja komensi meidät peräänsä. Lähdimme uimaan vastavirtaan kapeaa uomaa luolan sisälle. Valo katosi melkein kokonaan ja hämärässä räpiköimme noin 50 metriä eteenpäin vastavirtaan. Vesi oli kovertanut itselleen reitin, joka oli noin kolmisen metriä leveä ja paikoin puoli metriä, paikoin kolmisen metriä syvä. Toisessa päässä luolan sisällä oli noin viisi metriä korkea putous, josta vesi virtasi vuolaasti alas luolaan. Tästä virrasta piti vielä uida toiselle puolelle, josta löytyi veden kovertama parin neliön kokoinen kalliotasanne. Sullouduimme sinne seisomaan koko joukkue, joten ahdasta oli kuin ruuhkabussissa. Hytisimme kylmästä ja iloitsimme omasta rohkeudestamme. Ei nyt ihan joka turisti tähän luolaan uisi sisään. Ei ainakaan Caribian lemmenlaivojen amerikkalaistädit.

Puoli tuntia myöhemmin istuimme taas pikkubusassa ja olimme tyytyväisiä, ettei Nissanista löytynyt ilmastointilaitetta. Matka jatkui huiman jyrkkiä ja kapeita teitä puolisen tuntia ja sitten saavuimme Trafalgar Fallsin kulmille. Parin kymmenen minuutin kävely johdatti meidät viidakkoputoukselle, jonne loppumatka tehtiin märkien ja liukkaiden kivien päällä taiteillen. Pienikin horjahdus tai jalan lipeäminen olisi johtanut helposti paikallisen lasaretin kipsausosastolle. Huimat olivat maisemat, mutta ei tässä kaikki. Oma erikoisuutensa olivat vielä kuumat lähteet, joissa saattoi istua kuin paremmassakin porealtaassa. Tämä retki oli todella hintansa väärtti.

Maanantai aamuna kello 8 kapu seisoi customin oven takana ja koputti taas oveen. Nyt koputtavalle avattiin ja paperit olivat vartissa kunnossa. Turha siinä oli valittaa virkailijalle, että tämä oli jo viides kerta. Sen kun vaan kehui saaren kauneutta ja kiitti papereista. Nyt saimme virallisesti ottaa Q-lipun alas ja mennä kaikki maihin. On se teoria ja käytäntö vähän erilainen tässäkin asiassa.

Jatkoimme Dominican länsirantaa parikymmentä mailia pohjoiseen, josta löytyi seuraava kotataajama eli paikallinen kaupunki Portsmouth. Varasimme pöydän rannan Purple Turtle Restaurantista ja lähdimme kylille. Paikan mielenkiintoisimmat nähtävyydet olivat kolme rahtilaivaa, jotka hurrikaani David oli parkkeeranut rannan reunaan vajaa 10 vuotta sitten. Aika siistin näköinen talo rannalla oli saanut olohuoneen ikkunan eteen viiden metrin päähän 50 metrisen rahtilaivan hylyn. Luulisi vähän harmittavan. Toinen mieleen jäänyt yksityiskohta oli Finlandia-vodkan mainoskilpi. Tavara tuli kuulemma maailman huipulta, mutta meille maistui paremmin paikallinen rommipunssisekoitus.

Torstaina tuulitarjonta oli edelleen suoraan idästä vajaa kymppi. Me jatkoimme eteenpäin ranskalaisterritorioon. Iles des Saintes on erittäin viehättävä pienten saarten rypäs Guadeloupen eteläpuolella. Pelkkä genua kiskoi meidät vajaassa kolmessa tunnissa perille 20 mailin päähän Saintesin rantaan. Täällä paperit tehtiin poliisitalolla, josta ne faksattiin Guadeloupelle, josta paluufaksi leimojen kanssa saapui vajaassa tunnissa. Sillä välin kapu ehti ottaa paikallisen romminäytteen. Illalla Hate osoitti mestarikokin elkeitä paistamalla herkulliset tonnikalapihvit veneessä. Hämmästyttävää, että samasta tavarasta pystytään tekemään niin mautonta purkkiruokaa.

Aamulla vuokrasimme skootterit, joilla sitten kiertelimme koko päivän Iles des Saintesin pääsaarta Terre d´en Hautia. Hatelle ja Hetulle se oli oikein nostalginen kokemus. He olivat tavanneet toisensa yli 40 vuotta sitten, jolloin Hate oli kurvaillut treffeille skootterilla. Vieläkin näytti yhteinen skootteriajelu herättävän tunteita. Saaren pohjoiskulman huipulta löytyi Fort Napoleon, jonka uumenissa oli hieno museo kertomassa aikakauden sotaisasta historiasta. Saaren rantaravintola Les 3 Boats tarjoili illalla parastaan; herkullinen ranskalaisateria, jonka jälkeen ei tarvinnut snakaria.

Haten ja Hetun lomaa oli vielä muutamia päiviä jäljellä, joten suuntasimme Guadeloupen länsilaitaa ylös reilut kaksikymmentä mailia Anse a la Barquen lahteen. Saaren lounaiskulmassa tuuli taas tuplaantui, joten etenimme sivumyötäistä oikein isoa kovaa. Sitten tuuli loppui kuin seinään, joten volvoilimme reilun tunnin satamalahteen asti. Perillä odotti pieni viehättävä lahti, jossa oli ennestään alle kymmenen venettä. Yökin oli oikein rauhallinen ilman äkillisiä puuskia ja sateita.

Vielä oli viimeinen purjehduspäivä edessä. Palasimme Guadeloupen länsilaitaa alas etelään ja kiersimme idän kautta lopulta pohjoiseen kohti Point-A-Pitren kaupunkia. Matkaa kertyi yli 40 mailia, josta valtaosa kunnon kryssiä isossa aallokossa. Taas oli pari reiviä isossa ja keula reilusti rullalla. Niillä nuoteilla paukutimme aamu yhdeksästä ilta viiteen. Toki välillä pidettiin uimapaussi rannan reunassa. Perillä ajoimme pitkästä aikaa oikein satamaan. Marina Bas du Fort onkin yksi koko Caribian parhaista marinoista. Vhf-kyselyymme vastattiin englanniksi ja kohta capitanarian kumivene oli meitä vastassa ohjaamassa oikeaan laituripaikkaan. Laitureiden edessä olivat pitkästä aikaa poijut. Edellisen kerran käytimme poijuhakaa, kun irrotimme sen Haukilahden satamassa omasta poijusta. Försti nappasi poijun näppärästi poijuhaalla ja kapu peruutti Melinan laituriin. Satamapoika jäi pitkäksi aikaa ihaillen katselemaan poijuhakaa, joka on selvästi näillä vesillä tuntematon työkalu. Taisi vähän vilkaista myös förstiä.

Satamakonttorissa hommat hoituivat nopeasti ja hyvin ammattimaisesti. Vesi ja sähkö kuuluivat hintaan, joka oli 28 euroa per yö. Välimeren hintatasoon verrattuna suorastaan halpaa. Aamulla vuokrasimme Fiat Punton, jolla kiertelimme Guadeloupen läntistä saarta koko päivän. Matkan varteen osui monenlaista museota, mutta niiden pääsymaksut olivat useimmiten yli 10 euroa, joten käytimme nekin rahat nestetasapainon ylläpitoon. Sitten tuli ohittamaton paikka; orkideapuisto. Försti, Hetu ja Hate lähtivät jo varaamaan lippuja ja kapu jäi etsimään pirssille varjoisaa parkkipaikkaa. Ei siinä muu auttanut kun lähteä muiden perään; orkideapuisto on todella jäänyt aiemmin käymättä. Hetken kuluttua kapu törmäsi puistoalueen edessä muihin, jotka olivat tulossa jo takaisin. Tänään kaikki opastetut kierrokset olivat täynnä, mutta olisimme voineet varata ajan kolmen tunnin kierrokselle muutaman päivän päästä. Opas puhuisi ranskaa, mutta olisimme saaneet englanninkielisen paperiversion matkaan. Hinta oli 15 euroa hengeltä. Voi harmi kun nyt jäi tämäkin puisto näkemättä tuumaili kapu ja hymyili leveästi sisäänpäin.

Illalla Hate pisti pöydän koreaksi rannan raflassa. Herkkuja tuli pöytään siihen malliin, että loppuillasta jopa kapu harkitsi jälkiruoka-annoksen peruuttamista. Peräruoka vei kuitenkin voiton ja puolen yön aikoihin vaapuimme laituria pitkin liivit pyöreinä Melinan uumeniin. Hyvä että jaksoi hammaspyykillä käydä.

Haten ja Hetun lomapurjehdus päättyi Guadeloupelle. Caribia oli tarjonnut heille varsin monipuolisen otoksen erilaisia saaria, erilaisia tuulia ja erilaisia kokemuksia. Kaikki hienoja. Melinan kantahenkilökunta kiittää käynnistä; meillä oli yhdessä tosi kivaa.

Päätimme nauttia Marina Bas du Fortin palveluista vielä päivän lisää. Saimme pyykit pesetettyä ja kumiveneen välipohjan korjautettua. Kaikki palvelut pelasivat nopeasti ja kohtuuhintaan, ja vielä ajallaan. Itse pyykkäsimme Melinan oikein huolella, sillä nyt olimme laiturissa ekaa kertaa melkein kuukauteen. Se tuntui oikein mukavalta. Tiistaina päätimme kuitenkin lähteä kohti Antiguaa, jonne olisi noin kolmen päivän matka. Olimme seilanneet tunnin, kun vastaantuleva vene teki äkillisen suunnanmuutoksen suoraan eteemme. Se oli hyvä temppu, sillä samalla mekin tunnistimme perässä liehuvan Suomen lipun. Sehän oli sy Numbawan! Karin ja Arjan näkeminen sai meidät tekemään pikakäännöksen ja tunnin kuluttua olimme Marina Bas du Fortin laiturissa vierekkäin. Siitähän seurasi pelkkää hauskaa koko päiväksi ja illalla försti teki kunnon annoksen pasta carbonaraa ja Kari toi viinit pöytään. Joten ei jäänyt iltakaan päivää huonommaksi.

Aamulla otimme uudestaan köydet irti ja nyt todella lähdimme jatkamaan matkaa Arjan ja Karin huudellessa laiturilla "perässä tullaan". Itäinen pasaati puhalteli tasaisesti 10-12 metriä, joten etenimme täydellä genualla ja kakkosreivatulla isolla Guadeloupen reunaa takaisin saaren länsilaidalle reilun 40 mailin päässä olevalle Pigeon Islandille. Aurinko paistoi lähes kirkkaalta taivaalta ja vältimme kaikki siellä täällä vaeltavat sadekuurot. Pigeon Island ja sen ympäristö on Coustean perustama vedenalainen luonnonpuisto, joka on varsin suosittu sukellus- ja snorklauspaikka. Ankkuroimme Melinan Guadeloupen puolella olevaan suojaiseen lahteen ja lähdimme heti jollalla vajaan mailin päässä olevaan vesipuistoon. Vajaan tunnin sukeltelu korallien, värillisten kalojen, merivuokkojen ja mustekalojen keskellä kirkkaassa vedessä riitti jopa förstille, joka jo kovasti pohtii scuba-kurssin käymistä. Jotenkin meistä tuntui, että edellisellä kerralla 10 vuotta sitten korallit olivat paljon värikkäämpiä kuin nyt ja kuolleen korallin määrä olisi lisääntynyt. Yökin oli melkein sateeton ja Melina keinutti meidät rauhalliseen uneen.

Ennen Antiguaa olisi käytävä vielä kirjautumassa pois Ranskan kohteliaisuuslipun vaikutuspiiristä ja siihen sopivin paikka oli Deshaiesin ankkurilahti, joka sijaitsee Guadeloupen luoteiskulmassa. Meillä oli sinne matkaa saman verran kuin Haukilahdesta Skrubarille, joten torstaina aamupala tuli nautittua vasta kymmeneltä. Pelkkä genua keulassa riitti tähän matkantekoon ja iltapäivän alussa olimme Deshaiesin kulmalla. Sitten alkoi tuulla. Nykäsimme rullan sisään sähkövinssillä ja ajoimme 15 metrin tuulessa ja kaatosateessa sisälle lahteen. Sitten tuli sopiva tauko; tuuli tippui viiteen metriin ja sade muuttui pelkäksi tihkuksi. Laskimme ankkurin ja melkein kaiken kettingin veteen. Kapu peruutti koneella ja veti kiristyvää ankkurikettinkiä suoraksi. Lopuksi oli pari tuhatta kierrosta koneessa, mutta vene tuntui hyvin pysyvän paikallaan. Försti oli keulassa ja piti kädellä kiinni ankkurikettingin päältä saaden siten varmuuden siitä, että ankkuri ei tule mukana. Siellä oli ja pysyi. Vedimme luukut kiinni ja kaivoimme isot pyyhkeet, joihin saimme kuivattua itsemme. Olimme todella likomärkiä.

Yleensä sateet Caribialla tulevat nopeasti ja yhtä nopeasti loppuvat. Sen jälkeen maa höyryää auringon polttaessa nopeasti paikat taas kuiviksi. Nyt tilanne muuttui aivan toiseksi. Vettä tuli kuin paloruiskusta monta kertaa tunnissa. Perustuuli pysytteli koko ajan reilussa kympissä ja rankkasateiden etureunassa viisarit heilahtivat 16-18 metriin. Melina tempoi ankkuriaan kuin vihainen sonni liekaansa. Yön pimetessä keli vain paheni tai ainakin meistä tuntui siltä Laitoimme gps:n ankkurihälytyksen päälle ja jätimme mittareihin valot, jotta punkan kulmalta näki nopeasti mitä tuulimittari vinkuu. Aika levoton yö, mutta aamu toi taas rauhan, Bruce oli pitänyt meidät tiukasti paikallaan. Tätä rauhaa kesti tunnin. Sitten kapu huomasi noin 50 metriä edessämme olleen pienen purkkarin lähteneen ajelehtimaan. Se oli jonkun paikallisen 22-jalkainen retkipursi, jonka poiju oli painoineen irronnut kovassa tuulessa. Vene valui parin metrin päästä ohitsemme ja jatkoi ajelehtimista kohti avointa Caribian merta. Väliin osui yksi ruotsalaisvene, jonka miehistö oli silloin maissa. Otimme pikaisesti oman kumiveneemme ja menimme hätiin. Saimme retkipurresta kiinni juuri ennen kuin se olisi osunut naapurin kylkeen. Paikalle riensi kaksi muuta kumivenettä ympärillä olevista ankkuroiduista aluksista. Yritimme ensin yhdessä vetää ajelehtivaa retkivenettä takaisin kohti rannan reunaa. Kolme pientä kumivenettä ovat kuin kirppuja, kun ajelehtiva vene painaa lähes tonnin ja tuuli puhalsi 15 metriä vastaan. Seuraavaksi yhden kumpparin kone sammui bensan loppumiseen ja nyt vuorostaan ranskalaiskaverille tuli hätä, koska hän lähti vauhdilla ajelehtimaan avomerelle. Brittikumppari lähti nyt pelastamaan ranskalaista ja me jäimme yksin vetämään retkivenettä. Eihän siitä mitään tullut. Pystyimme juuri ja juuri kone täysillä pysymään paikoillamme. Reilun vartin jälkeen ranskalainen oli saanut perämoottorinsa tankattua ja nyt molemmat tulivat uudestaan apuun. Yritimme kaikki kolme yhdessä työntää venettä, mutta sekin loppui siihen, kun retkiveneen poijupaino yltyi taas pohjaan. Seuraavaksi alkoi sataa kaatamalla ja tuuli vaan yltyi.

Sitten kehiin saapui sy Numbawan, joka sateen keskeltä saapui satamaan. Me veimme heille pitkän köyden, jonka olimme varanneet mukaan ja köyden toisen pään saimme sidottua retkiveneen keulaknaappiin. Johan liikahti. Kari sai hinattua venettä noin 50 metriä vapaana olevan pienen poijun luo. Ranskalaiskaveri vei heiltä köyden pään poijuun ja siten ajelehtiva vene oli saatu kiinnitettyä. Samalla vaan tuuli työnsi väkisin Numbawanin poijun päälle ja sen jälkeen poijuköysi jäi peräsimeen kiinni. Seuraavaksi lainasimme Karilta toisen pitkän köyden, jonka saimme vietyä retkiveneestä poijuun. Sitten kapu irrotti meidän köytemme, joka samalla vapautti Numbawanin. He valuivat hetken myötäiseen ja sen jälkeen pääsivät lahdelle ankkuroimaan. Me jäimme retkiveneen kannelle, joka roikkui Karilta saadun 20 metrin köyden varassa poijusta. Vene ei enää hievahtanutkaan, sillä sen oma poijupaino oli nyt kunnolla pohjassa. Muut kumpparit hävisivät sen enempää kyselemättä ja aloimme pohtia mitä tehdä seuraavaksi. Seisoimme märkinä ja likaisina ja kirosimme omaa avuliaisuuttamme. Monesta veneestä katseltiin sprayhoodin alta kiikarilla miten meillä menee. Melkein vartti kului ja sitten yksi kolmen hengen seurue ajeli kumiveneellä ohitsemme rantaan. Kapu käytti käsiä ja komentoääntä, jonka seurauksena he kääntyivät ympäri ja tulivat viereemme. Onneksi rouva puhui englantia ja käänsi mukana oleville kavereille kapun toimintaehdotuksen. Herrat kiipesivät myös retkiveneen kannelle ja sitten yhdessä kiskoimme väkisin veneen perän kohti tuulta, jotta saimme poijun riittävän lähelle, koska ainoa veneestä löytämämme köyden pätkä oli kolmimetrinen. Rouva vei siitä toisen pään poijuun ja siten saatoimme irrottaa Karin pitkän köyden. Kiittelimme avustajiamme ja hyppäsimme omaan kumiveneeseemme ja hurautimme rantaan, jotta försti pääsi antamaan asiasta raportin paikalliselle poliisille. Aikaa ja rautalankaa kului, kun poliisi puhui yhtä vähän englantia kuin försti ranskaa. Lopulta poliisi ymmärsi tilanteen ja kohautti hartioitaan; asia ei kuulu meille. Sen jälkeen suhautimme Numbawanin kylkeen ja kapusimme kannelle spraykkarin suojaan. Alle minuutissa saimme lämpimät rommitotit. Se tuntui todella hyvältä, sillä olimme melkein kaksi tuntia tapelleet pelastusoperaatiossa. Lasit huurussa kertasimme yhdessä tilannetta. Jos emme olisi tehneet mitään, vene olisi ajelehtinut aika nopeasti horisontin taakse. Merellä pimeä alus olisi ollut selvä törmäysriski yöllä ja huonossa näkyvyydessä. Kukaan paikallinen asukas ei tehnyt elettäkään, vaikka rannan reuna oli täynnä kalastajien isompia moottoriveneitä. Satamalahdessa oli yli 20 venettä ankkurissa, joista suurimmalla osalla oli jolla vedessä; vain kaksi muuta lähti apuun ja nekin katosivat ennen kuin homma oli hoidettu loppuun. Päätimme ottaa toiset lämpimät.

Lauantaina 21. päivä tammikuuta sää jatkui muuttumattomana koko päivän. Satoi ja tuuli. Sade tuli viiden minuutin välein hurjina ryöppyinä ja samalla tuuli nousi vähintään 17 metriin. Vhf-puhelimesta tuli parin tunnin välein ranskankielinen varoitus tuulesta ja erityisesti Atlantin puolen korkeasta aallokosta. Päivä kului sisätöissä. Iltavisiitti Numbawaniinkin jäi tekemättä. Olimme kuuden maissa juuri lähdössä jollalla 50 metrin päähän kylään, kun tuuli suorastaan riehaantui. Tuulimittarimme sai uuden huippulukeman ankkurissa; 22 metriä sekunnissa. Numbawanin jolla lähti lentoon ja kääntyi ylösalaisin veteen. Perärutku oli tietysti kiinni. Ei tehnyt mieli siinä vaiheessa jollailla edes lyhyttä matkaa saati sitten jättää venettä yksin. Illalla otimme jopa vahtivuorot, jolloin toinen vuorollaan vahti tilanteen kehittymistä. Alkuyöstä tuuli tippui tasaiseen viiteentoista metriin, joten saatoimme molemmat pitää lepovahtia. Illan tv-säät lupasivat kelin jatkuvan samanlaisena ainakin maanantaihin asti; perustuulta 15 metriä ja puuskat 25 metriä. Nyt meitä alkoi vähän painaa aikataulumme. Matkaa St.Martinille oli melkein 200 mailia ja avomerelle ei ole asiaa ennen kuin keli vähän kevenee. Niin ne ovat maailmankirjat sekaisin täälläkin. Onneksi Melinan kirjastossa oli vielä useita lukemattomia kirjoja.

Kaikki kuvat © Liukkonen.