Mallorca - Almerimar 16.-27.9.2005

Mallorca 16.9. • Cabrera 20.9. • Ibiza 21.9. • Moraira 23.9. • Alicante 24.9. • Cartagena 26.9. • Almerimar 27.9.

Päivitetty: 29.09.2005

21.09.2005 Matkalla Ibizalle.

Mallorca ja koko Baleaarien alue on läntisen Välimeren purjehduskeskus, eikä turhaan. Mallorcan saaren alueella on kymmeniä suojaisia satamia ja varmaan satamäärin ankkurilahtia. Tämä on kerännyt alueelle veneitä ympäri Eurooppaa. Yleensä satamat olivat varsin täysiä, mutta ankkurilahdissa löytyi aina tilaa. Toki Espanjan perälippu oli yleisin, mutta huomattavan paljon oli Englannin, Saksan ja Hollannin lippuja. Käsittämätöntä oli se, että peräliput olivat enimmäkseen rikkinäisiä tai jopa riekaleita. Hyvä että lipun kannasta pystyi tunnistamaan maan. Kyllä Suomen lippukulttuuri on aivan toiselta planeetalta.

Alueella vallitsi selkeä markkinatalous. Laituripaikkoja oli niukasti suhteessa veneiden määrään ja se näkyi kyllä hintatasossa. Yö laiturissa maksoi 60 - 70 erkkiä ja Formenteralla yli 90 euroa, vaikka yritimme kiertää kaukaa sellaiset satamat, joiden hintataso satamaoppaissakin oli ilmoitettu korkeaksi. Toisaalta lukuisat suojaisat ankkuripaikat olivat ilmaisia ja niinpä koko Baleaarien kierroksen keskimääräinen kustannus per yö jäi samaan kuin Euroopan reunalla.

Santa Ponsan lahdelta jatkoimme vielä Mallorcan länsilaitaa Puerto Andraitxin lahdelle, jossa löysäilimme pari päivää lisää. Viisi yötä ankkurissa ilman maissa käyntiä alkoi näkyä ainakin jääkaapissa, joten laituripaikkakin kelpasi hetken ajan.

Perjantaina 16.9. aloimme taas harjoittaa purjehdusurheilua ja suuntasimme keulan kohti pääkaupunkia Palma de Mallorcaa. Runsas venemäärä tarjosi Melinalle paljon paisteja, joten päivä sujui nopeasti pienen jatkuvan trimmailun merkeissä. Ohittaminen on kivaa.

Palman satamassa on useita marinoita, joista valitsimme sen kuninkaallisen eli Real Club Nautico de Palman, joka ei ollut edes kallein vaihtoehto. Olimme soittaneet sinne etukäteen ja varanneet paikan, mutta siitä huolimatta proseduuri edellytti kiinnittymistä ensin odotuslaituriin ja kapun käyntiä papereiden kanssa sataman toimistossa. Maksamisen jälkeen ilmoitettiin laiturin ja paikan numero. Sataman marinero tuli kumiveneen kanssa samaan hintaan auttamaan kiinnittymisessä toimien navakassa sivutuulessa keulapotkurina. Gracias.

Kapun laiturikierros piti taas tehdä pyörällä, sillä kävellen ei olisi yhden päivän aikana ehtinyt nähdä puoliakaan veneistä. R.C.N.P luki useimpien veneiden peräpeilissä. Kuolalappu kaulassa pohjolan poika katseli jahteja, joissa ei ollut enää mitään rajaa. Punaiset merkkivalot paloivat mastojen huipussa lentokoneiden varoitusvaloina. 100-jalkainen alkoi näyttää kansanveneeltä ja moottorijahdeissa oli viisi kerrosta. Yhden tällaisen megajahdin miehistössä on vähintään puolitusinaa henkilöä. Yksi suomalainen nuoripari oli saanut "unelmapestin". He asuivat miehistöhytissä ja huolehtivat siitä, että vene on aina kuuden tunnin lähtövalmiudessa. Joka toinen päivä jääkaappi ja pakastin tankattiin täyteen ruokaa ja juomaa. Sitten vaan odotettiin omistajan soittoa milloin lähdetään. Kahteen vuoteen ei ollut kukaan soittanut.

Espoolaiset purjehtijaystävämme Jukka ja Tuikku lensivät Palmaan sunnuntaina 18.9. ja nousivat Melinan kannelle muutamaksi päiväksi. Heitä oli alkanut sattuneesta syystä kiinnostaa purjehdus Finngulf 44:lla, ja mikäs testipurjehdukselle parempi paikka on kuin Välimeri.

Pitkästä aikaa taivaalla oli tummia pilviä ja sadettakin ripotteli jonkun tunnin. Lämpötilakin tuntui suorastaan viileältä ollen vain + 25 C. Rivakka avotuuli kuljetti Melinan pelkällä keulalla takaisin Santa Ponsan lahdelle. Loppumatka oli jo luovia, jolloin Jukalle ja Tuikulle valkeni miten huimaa menoa Melina tarjoaa pelkällä keulalla. Vauhtia 6,8 solmua ja suhteellinen tuulikulma 30 astetta.

Uusi päivä valkeni taas kauniina ja nyt lähdimme tutustumaan Mallorcan itälaitaan. Saimme seilata koko päivän vaihtelevissa tuulissa täysin purjein. Iltapäivällä tosin kelasimme jo keulan sisään ja valmistauduimme laskemaan ison. Parin mailin päässä edessä oli kunnon trombi. Matalalla olevasta tummasta pilvestä tuli valkoinen vana alas mereen ja pyörteinen muutaman Melinan kokoinen vesipatsas kohosi kymmenien metrien korkeuteen. Hurrikaanin pentuhan se oli ja vielä pieni, mutta herätti kyllä kunnioitusta. Ei edes tuon kanssa olisi halunnut samalle viivalle.

Kapun toivekin toteutui iltapäivällä. Finngulf esitti parastaan, aurinko paistoi lämpimästi ja etenimme reilua 8 solmua kohti Puerto Petron ankkurilahtea. Kylmä olut innosti kapun vielä toivomaan kaiken hyvän lisäksi yhtä kunnon paistia. Ja niin saaren kulman takaa tuli esiin pari edessä seilaavaa venettä. Ahkera kiikarointi varmisti, että toinen oli HR 46 ja toinen Sun Odyssey 52. No siitähän se ilo alkoi, seilit trimmattiin viimeisen päälle ja sitten vaan perään. Ja ohi.

Mallorcan eteläpuolella on Cabreran saari, joka on sellaisenaan laaja luonnonsuojelualue ja käytännössä asumaton. Ankkurointi on kielletty, mutta yhdessä kauniissa ja suojaisessa lahdessa on noin 50 poijua veneitä varten. Vierailu saarella edellytti erillisen lupapaperin täyttämistä ja lähettämistä faksilla vähintään kolme päivää ennen aiottua käyntiä. Paluufaksina sitten tulee varsinainen lupa käyttää poijua ja astua saareen tiettynä päivänä. Tietysti edellyttäen, että poijujen kysyntä ja tarjonta menee tasan. Tämän saimme selville Puerto Petron Marinassa seuraavana aamupäivänä, jolloin ajattelimme illalla mennä Cabreran saareen. Anomuspaperit täytettynä, mutta ilman varsinaista lupaa seilasimme 25 mailia Mallorcalta etelään ja noukimme lahdelta yhden poijun kiinnittymistä varten. Kapu lähti kumiveneellä rantaan selvittämään miten meidän käy. Saammeko jäädä vai heitetäänkö meidät ulos. Saimme jäädä, mutta aika moneen kertaan sanottiin, että saareen ei saa periaatteessa tulla ilman virallista myönnettyä lupaa, joka pitää anoa kolme päivää etukäteen. Virkapukuinen vannotti, että seuraavalla kerralla tällaista pikaviisumia ei myönnetä. Kapu puolestaan esitti hyvin nöyrää ja vakuutti, että varmasti seuraavalla kerralla toimimme oikein. Seuraavaa kertaa vaan tuskin tulee.

Cabreran saari oli todella luonnonkaunis paikka ja ehdottomasti käymisen arvoinen. Taas löytyi uusi maurilainen linnoitus, jolta oli hienot maisemat satamalahteen. Maiseman ainutlaatuisuutta korosti se, ettei saarella ollut lainkaan hotelleja, ravintoloita ja muita massaturismin tuotteita.

Pitkästä aikaa koimme täysin äänettömän yön. Hiiskumaton hiljaisuus tummassa yössä ja vene kellui kuin sementtiin valettuna. Nopeasti nukutun yön jälkeen irrotimme poijun viideltä aamulla ja hiivimme pimeästä lahdesta ulos. Suuntasimme keulan kohti Ibizan pääkaupunkia, jonne oli matkaa noin 75 meripeninkulmaa. Volvo Penta hyrisi tyytyväisenä Melinan lipuessa pitkin täysin tyyntä Välimeren pintaa. Auringon nousu maalasi veden pinnan monien värien kirjoksi. Ibizan saari näkyi edessä, Cabrera takana ja Mallorca vieressä melkein koko matkan. Saaristopurjehdus näissä maisemissa on kääntäen verrannollista avomeripurjehdukseen Airistolla.

Ibizan Puerto Deportivo Nuevo sai kunnian tarjota rauhallisen ja suojaisan satamapaikan Melinalle vaatimattoman 70 euron vastineeksi. Seuraavan päivän kaupunkikierros tarjosi taas nähtäväksi hienon vanhan kaupungin ja kiipeäminen linnoitukselle kukkulan laelle palkittiin kunnon hiellä. Maisemat tuli kaupanpäälle. Illalla Jukka ja Tuikku saateltiin paikalliseen Tallinnan lauttaan, joka palautti heidät Mallorcalle kahdessa tunnissa. Me olimme viettäneet viisi mainiota purjehduspäivää yhdessä. Kiitoksia ja terveisiä.

Meille jäi Morairasta niin lämpimät muistot, että sen kautta piti myös palata Espanjan mantereen puolelle. Matkaa Ibizalta oli 70 mailia, josta valtaosan hoiteli dieselosasto. Loppumatka saatiin sentään taittaa WB:n laatutuotteilla. Iltakävely suuntautui tietysti kultahammasten kukkulalle sen tietyn talon katseluun. Hyvältä näytti edelleen. Paluumatkalla oli pakko pistäytyä välittäjän toimistossa. Nyt löytyi jo esite ja kuvia. Neliöitä oli 800. Siis tontissa, ja talon kaksi kerrosta tarjosivat 240 neliötä upeaa espanjalaista huvilatyyliä. Niin se hinta, se alkoi ykkösellä ja sitten nollia oli vain yksi liikaa. Mutta jos jonkun pankkitilillä alkaa olla ahdasta, niin tässä olisi oiva kohde tehdä tilille tilaa. Satamassakin löytyisi yksi neljä ja puoli metriä leveä venepaikka. Kuoletusaikaa jäljellä 27 vuotta ja hintaa 120.000 euroa. Että se siitä.

Lauantai 24.9. oli juhlapäivä. Försti oli silloin ollut tasan kolme kuukautta matkassa ja kello 11.15 ylitimme nollameridiaanin siirtyen läntiselle pallonpuoliskolle. Tuntui aika hassulta ajatella, että omalle itäiselle puoliskolle palaisimme yhdeksän kuukauden kuluttua. Koska aluksen kotipaikan kello oli varttia yli puolenpäivän, juhlistimme tilannetta yhdellä perinteisellä.

Pari päivää saimme seilata lähes sileässä vedessä kevyissä etelänpuolisissa tuulissa oman kurssimme ollessa keskimäärin lounaaseen. Aurinko paistoi ja lämmintä oli edelleen melkein kolmekymmentä astetta. Elämä tuntui aika helpolta. Uudeksi satamakohteeksi valitsimme Alicanten, joka on alueen suurimpia kaupunkeja. Baleaareilla löytyi hienoja satamia, mutta ei voi moittia tätäkään. Marina Alicanten reception oli kuin viiden tähden hotellin sisääntuloaula. Marmoroidun tiskin takana istui kaunis espanjatar, joka hoiteli meille sataman viimeisen suojaisan paikan parin viisikymmentäneljäjalkaisen väliin. Tilaa jäi molemmin puolin runsaasti. Laitureille pääsi omalla autolla suoraan veneen kohdalle. Kaijoilla olikin melkoinen tihentymä Jaguaareja, Bemuja ja Mersuja. Ei kuitenkaan alle kolmilitraisia.

Uusi aamu herätti meidät tuulisena ja aurinkoisena. Pelkkä keula sai kiskoa Melinaa kohti Cartagenan kaunista kaupunkia. Matkalla siirrettiin edessä horisontissa ollut HR 43:n taakse horisonttiin. Siis pelkällä keulalla. Tämä tiedoksi niille tuomaksille, jotka pitävät pelkällä genualla seilaamista liian ruotsalaisena tapana.

Cartagenan ja Almerimarin välillä on harvakseltaan satamia ja nekin pieniä ja matalia. Kaikki satamalahdetkin ovat avoimia itäiselle tuulelle. Itäinen peruslevante puhalteli mallikkaasti, joten lähdimme Cartagenasta aamulla seitsemältä kohti 110 mailin päässä olevaa Almerimaria ja Costa del Solia. Koko aamupäivän tuuli pysytteli alle seitsemän metrin lukemissa ja Melina eteni kevyesti virsarilla. Yleensä puolen päivän jälkeen tuuli tanakoituu, mutta nyt kevyt myötäinen vain jatkui. Kahdelta päätimme vaihtaa genuan spinnuun. Kai 146 neliötä nailonia jotain saa aikaan. Kyllä sai, koska varttia myöhemmin tuulimittari tarjoili yli kympin lukemia. Illalla surffailimme kevyesti kymmenen solmun molemmin puolin. Costa Blanca päättyy ja Costa del Sol alkaa Cabo de Gatan kulmasta, jossa rannikon reuna kääntyy lähes 90 astetta. Kokemuksesta tiesimme, että tällaisissa paikoissa tuuli yleensä tuplaantuu. Riisuimme nailonit ja spiirasimme genuan suojan puolelle. Sitten alkoi tuulla. Melina surffasi 10-11 solmun nopeudella pitkiä jaksoja. Nyt vuorostaan kapu ajoi pohjat; 12,7 solmua. Almerimar lähestyi vauhdilla. Ison laskeminen 15 metrin tuulessa ja korkeassa mainingissa sysipimeässä yössä ei ollut ihan pikkujuttu. Försti puettiin liiveihin ja valjaisiin ja lähetettiin kannelle kiskomaan 60 neliötä spectraa alas. Kapu kiskoi toisella kädellä reiviköysistä takaliikkiä kasaan ja toisella laski ison nostinta alas. Konsta Pylkkäsen välikäsi olisi ollut kova juttu. Veneen keula nousi ja laski korkeassa aallokossa rajusti, joten förstin apinataidot mastolla olivat koetuksella. Hyvin tuo selvisi.
Illalla kello 23 kiinnityimme sataman vastaanottolaituriin neljällä köydellä. Suojainen paikka ja sileä vesi tuntuivat ylelliseltä. Taas oli jälleennäkemisen iloa tarjolla. Nayon kippari Markku ja gasti Hannu tulivat laiturille toivottamaan Melinan tervetulleeksi Almerimariin. He olivat saapuneet satamaan edellisenä yönä neljän aikaan. Nayon kanssa olimme viimeksi nähneet ja viettäneet iloisen illan Lissabonissa kuusi viikkoa sitten. Kukaan meistä miehistä ei rohjennut vastustaa, kun Melinan försti ehdotti vielä toisen kaljan ottamista. Vastahan se oli puoliyö.

Kaikki kuvat © Liukkonen.