St.Martin - St.Martin 26.3.-14.4.2006

St.Martin • Anguilla • St.Barts • St.Eustatius • St.Barts • St.Martin • St.Barts • Anguilla • St.Marteen • St.Martin

Päivitetty: 14.04.2006

27.03.2006 Anguilla; paha trombi.

Sunnuntaiaamu 26. päivä maaliskuuta valkeni aurinkoisena ja kuumana. Aamukahvin jälkeen alkoi puhelinkierros, sillä Lauran ja Ramin varsinainen matkalaukku oli kateissa. Usean puhelun jälkeen St.Maartenin kentälle ja KLM:n toimistoon sekä Helsinkiin ja Amsterdamiin selvisi, että laukku oli edelleen Hesassa ja tulisi joskus Pariisin kautta perässä. Lupasivat heti ilmoittaa. Sitä soittoa ei vaan koskaan tullut ja laukku löysi omistajansa lähtöportilla viikkoa myöhemmin.

Aamu jatkui vaatekaappien inventaariolla. Förstin vaatehyllystä löytyi Laura-tyttärelle jotain sopivaa ja kapun kaapista Rami sai paidan ja shortsit, sandaalit olivat kaksi numeroa liian pienet. Marina Fort Louis´in kuumuus sai meidät pakenemaan merelle ja kymmenen jälkeen Melina luovi St.Martinin pohjoislaitaa itään. Tuulitarjonta oli parasta mahdollista - viisi metriä kaakosta ja loiva maininki. Kohteena oli pieni Tintamarren saari, jossa on päiväankkurointiin sopiva kaunis ankkurilahti. Seilaaminen maistui niin makealta, ettemme malttaneet lopettaa saaren reunassa vaan kiersimme sen ympäri ennen kuin laskimme oman lekamme hiekkaan parinkymmenen muun jahdin keskelle. Illaksi palasimme Marigotin lahdelle odottaen sitä ilmoitusta kadonneen laukun löytymisestä.

Maanantaiaamuna Laura ja Rami "pääsivät" vaateostoksille, jonka jälkeen vaihdoimme Ranskan kohteliaisuuslipun toiseen ja suuntasimme brittiläisen maailmanvallan jäämistöön Anguillalle. Saari on St.Martinin pohjoispuolella ja huviveneiden ainoa maahantulosatama on saaren pohjoislaidalla oleva Road Bay. Koko 18 mailin matkan ajoimme koneella. Taisi olla eka päivä, jolloin emme päässeet lainkaan purjehtimaan Caribialla, jossa aina tasaisen pasaatin pitäisi puhaltaa 10-12 metrin henkäyksiä. No, toisaalta saimme alkuvuodesta tupla-annoksia, joten näin sitä keskiarvot tasattiin. Kapu jollaili rantaan, josta löytyi yhden oven takaa custom, immigration ja marine park officet. Kaikilla tummilla rouvilla oli valkoinen polettipaita ja hymy herkässä. Satunnainen matkailijakin aisti hyvän, iloisen fiiliksen, joka täytti pienen virkahuoneen. Vierailun iloa himmensi lasku - 53 dollaria. Eurotkin kelpasivat, summa vain oli sama. Näin saimme luvan seuraavana päivänä vierailla paikallisissa marine parkeissa ja käyttää niiden poijuja. Pienen suostuttelun jälkeen saimme bonuksena pikaisesti visiteerata mailin päässä olevalla Sandy Islandilla vielä samantien. Olisi ollut aivan kohtuutonta maksaa päivämaksua puolen tunnin uiskentelusta saaren reunalla. Onneksi rouvasväki oli samaa mieltä.

Sandyn reunasta löytyi yksi mooring, jonka köysi oli melkein poikki. Kapu jäikin veneeseen vahtimaan tilannetta. Saaren rantaan löi raskas maininki, joka esti uimisen korallien lähellä. Vaara paiskautua teräville koralliriutoille oli ilmeinen. Vesikin oli valkoisen hiekan sotkema, joten vierailukokemus oli aika vaatimaton. Vartti sitä hauskaa oli kaikille riittävästi.

Kun lähdimme ajamaan takaisin Road Bayn ankkurilahteen, kapu huomasi veneen vieressä noin 50 metrin päässä jotain outoa liikettä. Vesi ikään kuin pyöri sumuna ja nousi ylöspäin. Vilkaisu biminikatoksen alta taivaalle vahvisti epäilyn. Tummasta pilvestä tuli alas vaalean harmaa suppilo, jonka putki ulottui veteen asti. Trombi oli syntynyt aivan vieressä. Nyt tuli kiire. Volvosta löytyi melkein kolmetuhatta kierrosta ja Melina kynti vihreää vettä peräaskelma veden alla. Trombi kasvoi koko ajan ja liikkui hitaasti itään, me ajoimme etelään. Viidessä minuutissa se oli kasvanut todella pelottavan kokoiseksi ja samalla koko taakse jäävä taivaanranta muuttui sameaksi peittäen kaiken näkyvyyden. Volvon nelilapainen kauhoi vettä riuskemmin kuin koskaan ennen ja saimme tehtyä etäisyyttä trombin keskukseen, jonka halkaisija oli jo vähintään 50 metriä. Noin varttituntia myöhemmin se päätti kuitenkin rauhoittua ja pikkuhiljaa suppilo katosi taivaalta. Ilma muuttui kirkkaaksi ja puoli tuntia ilmiön synnystä kaikki oli ohi. Huima luonnonnäytelmä, jota ei toivottavasti kohtaa tätä lähempää.

Tiistaiaamusta otimme kurssin luoteeseen, jossa kuuden mailin päässä odotti Prickly Pear Cays marine park. Yli 50 euron maksulle piti saada vastinetta. Saaren kulmalla on pieni rajattu alue, johon vain sai ankkuroida. Jouduimme laskemaan Brucen melkein 15 metrin syvyyteen ja silti Melinan perä oli vain 10 metriä rantakivikosta. Raskas maininki keinutti venettä kuin jättiläinen kehtoa. Kiersimme jollalla saaren toiselle puolelle etsimään sopivia korallialueita sukeltelua varten. Kyllähän niitä löytyi, mutta hinta-laatusuhde oli ison mainigin vuoksi aika huono. Puolessa tunnissa kaikki olivat saaneet tarpeekseen ja palasimme Melinalle, joka tempoi levottomana ankkuriaan huolestuneena rantakivien läheisyydestä.

Nostimme seilit ja lähdimme kiertämään Anguillan pohjoisreunaa itään päin. Kaakkoistuuli tarjosi taas Melinalle parasta antiaan ja etenimme täysin purjein hankavastaista. Anguillan itäpäässä pujahdimme pienestä salmesta etelään ja suuntasimme kohti St.Bartsia. Tunnin kuluttua oli päätöksenteon paikka. Tuuli oli lähes tyyntynyt ja meillä olisi mennyt koneellakin ajaen iltapimeään ennen kuin olisimme olleet Gustaviassa. Toisaalta emme halunneet mennä uudestaan Marigotin lahdelle, vaikka se olikin ainoa kirjautumispaikka St.Martinille. Kapu päätti kerrankin vähän oikaista paperitöissä ja otimme kurssin St.Martinin pohjoiskulman Anse Marcelin lahteen. Perillä nostimme keltaisen lipun saalinkiin. Maihin meillä ei ollut muutenkaan asiaa. Muutaman tunnin matkaa Anse Marcelin ankkurilahdelle piristi iso valas, joka laiskasti uiskenteli kaapelin päässä.

Seuraavana päivänä puolipilvinen taivas armahti vaaleaihoisia vieraitamme, joiden päivittäiseen rutiiniin kuului jatkuva rasvaus. UV-30 oli parasta mitä kaupasta oli löytynyt; sitä kului runsaasti. Tuuli pysytteli sitkeästi kaakon kulmilla tarjoten meille tiukkaa luovia kohti Gustaviaa. Kevyillä keleillähän kryssi on parasta nautintoa ja siinä Melina on aika vekotin. Taas näimme valaan. Nyt iso pyrstö taputteli vettä muutaman kaapelin päässä. Ei tehnyt mieli mennä lähemmäksi. St.Bartsin satamassa odotti huima näky. Jo kaukaa olimme nähneet korkeita mastoja, mutta vasta Gustavian laiturissa selvisi syy. St.Barts Bucket Regatta oli tulevana viikonloppuna yhdettätoista kertaa. Eikä ihan tavallinen regatta. Osallistujaveneet olivat maailman suurimpia ja hienoimpia megajahteja. Tämä pikkukisailu oli tarkoitettu vain yli satajalkaisille, joita lähtölistalta löytyi 30 toinen toistaan hienompaa yksilöä. Vain kerran samanlainen kokoelma superjahteja on ollut koolla; Millenium Cup Uudessa Seelannissa vuonna 2000.

Varsinaiset kisapäivät olivat vasta perjantaista sunnuntaihin, joten torstaina otimme kurssin etelään kohti St.Eustatiuksen saarta. Matkaa lokiin kertyi 35 merimailia ja melkein koko matkan saimme ajaa kevyttä luovia. Kyllä osaa olla Caribiallakin kevyttä tuulta. Saari kuuluu Hollannin Antilleihin, joita ovat myös Saba ja St.Maarten. Hollannin alaisuus on historiaa. Maa on täysin itsenäinen, ja kullakin saarella on oma pääkaupunki. St.Eustatiuksen pääkaupunki on Oranjestad, jonka edustalle ankkuroimme ison öljysataman läheisyyteen. Pohjoisilla tuulilla paikkaa kannattaa jopa vältellä, ellei halua raskaan polttoöljyn maalaavan vesilinjaa uusiksi. Täällä osattiin rahastaa kaikesta mahdollisesta. Marine park maksukin käytiin perimässä ennen kuin ankkuri oli kunnolla vedessä. Itse kaupunki on nykyisin rantatörmän päällä. Muistona vanhoista ajoista näimme vesirajassa ja pinnan alla olevat rauniot, jotka kertovat kaupungin edellisestä sijainnista aivan veden rajassa.

St.Eustatius oli myös ensimmäinen paikka, jossa toinen valtio tavallaan tunnusti Yhdysvallat. Vapaussodan jälkeen 1776 amerikkalainen sota-alus Andrew Doria tuli satamaan ja ampui kohteliaisuuslaukaukset. Paikallinen hollantilainen kuvernööri ei oikein tiennyt miten toimia, mutta vastasi sitten samalla mitalla ja osoitti siten laivastoperinteiden mukaista kunniaa toisen valtion sota-alukselle. Tämä taas ei miellyttänyt brittejä, joita muutenkin harmitti Hollannin asekauppa kapinallisten kanssa. Se johti taas uuteen sotaan Hollannin ja Britannian välillä, jonka seurauksena britit valtasivat saaren hollantilaisilta.

Perjantaina palasimme takaisin St.Bartsille seuraamaan regattaa. Tuulimittarin lukemat olivat surkean ja säälittävän rajamailla. Kerran oli melkein kaksi metriä, suoraan takaa. Volvo lauloi tasaista hurinaansa ja me etsimme biminikatoksen alta suojaa auringon paahteelta. Megajahdit näkyivät St.Bartsin rannan reunaa vasten ainakin 20 mailin päästä. Siellä ne seisoivat tyynessä, valtavat purjealat eivät saaneet niihinkään vauhtia. Juuri kun saavuimme saaren laitaan tuli ilmoitus ensimmäisen kisapäivän keskeytyksestä. Dinosaurukset lähtivät kohti Gustaviaa, jonka rannassa kansa seisoi laitureilla ihmettelemässä alusten manööverejä ahtaassa satamassa.

Lauantaina oli uusi yritys. Ajoimme aamulla jollalla satamaan katsomaan näitä maailman upeimpia purjeveneitä. Jos nyt 50 -metristä voi kutsua veneeksi. Veneiden kansilla miehistöt valmistautuivat päivät starttiin ja ensimmäiset veneet nostivat ankkureitaan. Kapu kaipasi kuolalappua kaulaan, kun vanhat, mutta superhienosti entisöidyt J-veneet sy Endeavour ja sy Ranger lipuivat ohi. Kapu arvioi silmämitalla regatan veneiden arvoa; tuhat miljoonaa markkaa tuntui alkuun riittävältä, mutta tarkistuslaskelma laskukoneen kanssa osoitti, että 500 miljoonaa euroa on lähempänä oikeata. Näille kulmille ei ole köyhyyttä riittänyt. Kello yksitoista olimme takaisin Melinan kannella lähtölinjan vieressä. Aika ymmärrettävistä syistä tämän koko luokan veneet lähtivät kisaan takaa-ajolähdöllä. Laivueen suurimmat, mutta myös raskaimmat lähtivät ekoina. Yli 50-metriset ja kolmikerroksiset uivat palatsit lipuivat parin solmun vauhtia starttilinjalle, jossa genaakkerisukat aukenivat. Kannella hääri melkein 20 henkeä, komentosillalla vielä muutama. Aluksen vieraat omassa aitiossaan jännittivät menoa cocktail-lasit kädessään. Heitä varten oli oma henkilökunta. Perään lähtivät muutamien minuuttien välein seuraavat kaunottaret, loppupäässä valtavan pitkät ja matalat J-veneet, joissa ei ole edes kaiteita. Mahtaa niillä saada huimaa kyytiä, kun oikein tuulee. Takaa-ajajina kaikille olivat 37 -metrinen sy Ghost ja 45 -metrinen sy Visione, jotka edustivat viimeisen päälle modernia suunnittelua ja toteutusta. Niissä kaikki mahdollinen oli tehty hiilikuidusta ja muista eksoottisista materiaaleista. Näillä veneillä on vain yksi tarkoitus: olla nopeampia kuin mikään muu yksirunkoinen vene. Ghostin masto kohosi melkein 60 metrin korkeuteen, ja siellä yksi miehistön jäsen killui puosuntuolissa. Hän tutkaili tuuliraitoja ja etsi parasta reittiä heikossa tuulessa välittäen tiedon vhf-puhelimella aluksen taktikolle. Aika mielenkiintoinen paikka hoitaa päivystävän meteorologin tehtävää.

Kaikki oli kuitenkin turhaa. Usean tunnin rimpuilun jälkeen tämäkin osakilpailu keskeytyi tuulen puutteeseen ja samoin kävi varapäivänä sunnuntaina. Upeat palkinnot jäivät jakamatta, mutta meille katsojille tämä oli ainutkertainen mahdollisuus nähdä aivan vierestä nämä maailman upeimmat purjeveneet, ja melkein tositoimissa. Mekin palasimme lauantai-iltana St.Martinille ja Melina sai parkkipaikan Marina Fort Louisin laiturista. Lauran ja Ramin lomaviikko oli takana. Paluu arkeen oli pakkausta vaille valmis. Kiitos käynnistä.

Me jäimme satamaan muutamaksi päiväksi. Veneen pesu sisältä ja päältä, pyykkitupa ja muut kodinhoitotyöt täyttivät kantahenkilökunnan päivät. Perusprovianttien täydentäminen ja uusien vesipullojen kantaminen ja lastaaminen veneeseen veivät myös oman aikansa. Tankkasimme myös löpöä ja vesitankit täyteen, jotta päivittäinen makeavesisuihkuttelu ei joutuisi kortille. Täälläpäin vesi on kauppatavaraa, josta laskutetaan 20 euroa kuutiolta. Pesukoneiden ja kuivureiden käyttöön menee helposti samanverran ja tietysti sähkö maksaa erikseen. Varsinainen satamamaksu on yleensä 30 - 40 euroa päivässä.

Keskiviikkona saimme uudet vieraat, kun förstin työtoveri Eija saapui puolisonsa Otson kanssa Melinan kannelle kokeilemaan pienvenekruisailua Caribialla. Edellisen viikon he olivat kruisailleet vähän isommalla. Sellaisella 300 -metrisellä, sellaisella Lemmenlaivalla. Lähdimme keskiviikkona tuoretavaraostosten jälkeen merelle ja suuntasimme ensin Tintamarren kulmaan uimaan ja huuhtomaan kauppareissun hiet pois. Puhtaalla nahkalla olikin sitten mukava seilata Gustavian edustalle ankkuriin, jossa ensimmäinen tehtävä oli pulahtaa veteen isojen kilpikonnien joukkoon.

Aamulla teimme kaupunkikierroksen, koska Eijan ja Otson edellinen alus oli passannut St.Bartsin. Kylä tuli nähtyä kunnolla, kapukin löysi yhden uuden kadun, jota ei ollut ennen lampsinut. Pakko todeta; ei yhtään pahempi paikka, jos nyt sattuu tykkäämään asumisesta Caribian kulmilla. Sivistyksen vastapainoksi me lähdimme iltapäivän lopulla paikalliseen luonnonsatamaan. Ile Fourche on neljä mailia Gustaviasta luoteeseen ja todellakin asumaton pieni saari, jonka leessä on mukava ankkurilahti. Saarella on yksi asumus, jota paikallinen vuohipaimen joskus käyttää. Nyt hänkin oli poissa, joten Förstin ja Eijan luontoretki tarjosi nautittavaksi aution ja karun kalliosaaren kauneuden.

Perjantaina jatkoimme vaihteeksi brittiläisen imperiumin puolelle. Anguillan Road Bay odotti taas 30 mailin päässä uusia vieraita. Tuuli oli palannut takaisin normaalisuuntaansa eli itäiseksi. Tehoa tarjoiltiin mukavat 6 - 7 metriä, joten Melinan perävana kuohui komeana seitsemän solmun nopeudessa. Kertakaikkiaan mukavaa menoa, jossa vähemmällä merikokemuksella varustetut vieraammekin viihtyivät, vuoroin ruorissa, vuoroin keulapulpetissa nauttimassa vauhdin hurmasta.

Anguillan virkanaisisto toivotti iloisesti Melinan tervetulleeksi uudestaan. Nyt kapu ei lunastanut marine park lupaa, vaan tyydyimme snorkkeloimaan Road Bayn satamalahdessa. Viisas päätös, sillä rannan reunassakin oli paljon nähtävää. Teimme vielä iltasella parin tunnin kävelylenkin saaren keskustaan, jossa toinen toistaan isommat mutta rumemmat palatsit jököttivät tarjoten merimaiseman saaren yli kummallekin puolelle.

Itäinen tuulivoima jatkui ja saimme pelkällä keulalla ajeltua hyvää kyytiä Anguillan länsipuolelta etelään St.Maartenin eli Hollannin Antillien puolelle. Simpson Bayn sillankulmassa lyötiin taas kapun täyttämiin lomakkeisiin riittävästi leimoja ja olimme siten valmiit astumaan uuteen maahan. Jätimme Melinan ankkuriin sillan meren puolelle ja ajoimme itse jollalla sisään Simpson Bayn laguuniin. Muut lähtivät kävelemään kylän raittia ja kapu sai jäädä tekemään tarkastuskierrosta. Tarkastuskierros sisälsi jahtiklubin laitureiden huolellisen kävelyn ja jolla-ajelun laguunissa, jossa oli ainakin tuhat venettä ankkurissa. Ei mennyt hukkaan. Maailman suurin uiva venenäyttely tuli nähtyä.

Eijan ja Otson viimeinen seilauspäivä valkeni aurinkoisena ja itätuulikin puhisi tuhdisti. Pelkkä keula riitti saaren kiertoon. Luovimme eteläreunaa itään ja leikkasimme yhden luovin Hollannin puolen pääkaupungin Philipsburgin sataman edestä. Siellä oli laiturissa italialaisen Costa -varustamon 300-metrinen, juuri se, jolla Eija ja Otso kiertelivät Pikku Antillien saaria viikon verran. Melinan kannella tuli kokeiltua se toinen tapa. Taisi maistua tämäkin.

Seuraavat päivät vietimme taas Marina Fort Louis´in laiturissa, jotta saimme tehtyä perussiivouksen, tankkaukset ja kauppareissut. Onneksi laiturikärryjä sai lainata myös kaupassa käyntiin, jolloin yhdellä kertaa sai tuotua melkein 100 litraa erilaisia juomia. Akut saivat maasähköhoitoa ja tankit vettä. Kansi ja kyljet tietysti pestiin ja vene imuroitiin ja pyyhittiin sisältä perusteellisesti. Kapun aikaa kului runsaasti valokuvien lajitteluun ja valitsemiseen sekä lokikirjan päivittämiseen. Ja iso määrä tunteja kului vielä nettiyhteyksiin, joten kiirettä on pitänyt. Sataman kuumuus ajoi meidät vielä pariksi päiväksi ankkuriin marinan edustalle. Siellä sentään voi pulahtaa veteen monta kertaa päivässä ja vene on koko ajan nokka tuuleen, jolloin sisustan tuuletus toimii kiitettävästi. Ei ihme, että marinan laitureissa on ainakin puolet paikoista tyhjänä ja edessä on 200 venettä ankkurissa.

Pääsiäisenä saamme uusia vieraita, jolloin kapun x-boss Bobi ja nuorikkonsa Sanna saapuvat haistelemaan Caribian tuulia ja maistelemaan Melinan menoa.

Kaikki kuvat © Liukkonen.